Aina ei voi olla oman elämänsä Betty Draper

Rakas päiväkirja/höpöttelyblogi/mikä-lie-oletkaan,

tänään olen ollut oikein tehokas. Vastasin myöntävästi sähköpostiin, joka sai eilen aikaan paniikkireaktion, rupesin miettimään mahdollisia haastateltavia, näin aamupäivällä ystävääni, osallistuin YK-nuorten järjestämälle Kepan vierailulle ja opettelin valmistamaan elämäni ensimmäisen uppomunan. Sanotaan näistä kahdesta jälkimmäisestä vaikka niin, että muistiinpanojen tekeminen aiheesta Post 2015 taisi sujua jokseenkin luontevammin kuin se uppomuna. Maailmankaikkeus tuntui muutenkin olevan kodinhengettäryyttä vastaan, sillä juuri kun olin purrut hammasta ja ryhtynyt tiskaamaan suunnitellen samalla kunnianhimoista pyykkäysprojektia, lämpimän veden tuleminen hanasta loppui. Elämää putkiremontin alla olevassa talossa, osa 24353110. 

  No joo. Aina ei voi olla oman elämänsä Betty Draper. Sen sijaan tiedostan, että tärkeää on huomioida tulevissa vuosituhattavoitteissa maiden keskinäisen epätasa-arvon ohella myös sisäinen eriarvoisuus, ja että holhoavasta asenteesta ("kehittyneet maat" ja "kehittyvät maat"..) on luovuttava. Tämän kaiken jälkeen katsoin ansaituksi teoksi käydä ostamassa itselleni kukkia. Ihanaa viikonloppua!

Pikkuveljen suusta: "Siis.. ostit itsellesi kukkia? No siis. Öö. Venaa hetki. Ei, en mä vaan tajuu."

Huomaa veden mittausastiana toimiva tuoppi, johon joku nokkela henkilö on raaputtanut "Lapin Kulta" -tekstistä "Apina". En aio koskaan luopua tästä.

Kuvassa elämäni ensimmäinen ja toinen uppomuna. Arvailtavaksi jää, kumpi niistä oli se ensimmäinen..

Lounassuunnitelmista tuli yllättävän hankalia sen jälkeen, kun vesi oli lakannut toimimasta. Kuvassa ihan kelpo hätävararatkaisu, joka ei vaatinut toteutuakseen muuta kuin pilkkomista ja sen, että valmiin annoksen päälle kaatoi oliiviöljyä, sitruunaa ja mustapippuria.

Varkain vietetty vapaapäivä

- Mitäs sullon nyt sitten ohjelmassa?

- Noo, olin vähän ajatellut testailla uutta kameraa. Katella lisää työharjoittelupaikkoja. Ja yks tapaaminen on ysiltä. Ja CV:täkin varmaan pitäisi päivittää. Ja oishan sitä kaikkee. Niin sähän olit menossa kans töihin?

  Saahan sitä kaikenlaista ajatella. Tänään hommassa kuitenkin kävi niin, että tultuani aamun tapaamisesta kömmin takaisin sänkyyn. Aamiaisaika oli auttamattomasti vaihtunut lounaaksi siinä vaiheessa, kun olin valmis kohtaamaan ulkomaailman uudelleen. Tässä vaiheessa toinen osapuoli alkoi jo empiä; siis jos kävisi vielä jossakin lounaalla ennen kuin lähtis töihin. Ja niinhän me sitten käytiin. Päivän vaikein tehtävä oli arpoa alppilalaisten sushien, Tuk Tukin ja Zorbaksen välillä. Vaikka kaikki kolme sijaitsevat ihan naapurustossa, yhdessäkään en ole vieraillut kertaakaan. Itse asiassa olen tuntenut jonkinlaista kollektiivista katkeruutta alppilalaisia ruokapaikkoja kohtaan sen jälkeen, kun Weeruska petti - ensin ylihintaisella, ei-niin-ihmeellisellä parsasalaatilla, sitten ylisuolaisella pitsalla, ja veloittamalla neljä euroa kokiksesta. Whaaaat.

  Siinä mielessä Zorbaksessa vieraileminen kannatti. Lohi valkoviinikastikkeessa, 13 euroa, ei todellakaan jättänyt valittamisen varaa. Plussaa paikalle taustalla soineesta kreikkalaisesta musiikista ja seinäkuvioinnin sinisen sävystä. Se oli juuri se sininen, mistä aina, poikkeuksetta, tulee mieleen Kreikka. Kreikkalaisessa ravintolassa mielleyhtymä on tietysti aika looginen, mutta se ei rajoitu niihin..

Lounaan jälkeen molemmat paikkaolijat olivat jo melko valmiita heittämään hanskat tiskiin. Ei sinne töihin enää oikein ehtisikään. Maleksittiin siis Cafe Kardemummaan jatkamaan paikallisen ruoka- ja kahvilakulttuurin kartoittamista ja hankittiin huumaava sokerihumalatila suklaakakkupalalla ja vaahtokarkkikaakaolla. Oh well. Tässä vaiheessa vapaapäivästä oli tullut jo virallisesti vapaapäivä, joten talviretki Suomenlinnaan tuntui olevan paikallaan. 

  Suomenlinnasta löytyi Tiina Herttuan High Gospel -näyttely Galleria Rantakasarmilla, autioita rantapenkereitä ja jäämurskan ja -lauttojen päällä hengailevia sorsia. On outoa, miten käsittämättömän hiljaista on niin lähellä kaupunkia. Totesin saman ilmiön Uunisaaressa pari viikkoa sitten; vaikka keskusta on ihan lähellä, hiljaisuus jäistä horisonttia tuijotellessa on pysäyttävä. Autio ranta. Talvi. Aina välillä kuvittelen, että haluaisin asua saarella jossakin ihmeellisessä maailmassa sijoittuen Astrid Lindgrenin Saariston lapsien ja Tove Janssonin Muumipapan ja meren välimaastoon. Mutta en ole sittenkään ihan varma. Joo, suhteeni mereen on lähes pakkomielteisen tasolla, ja joo, uskon että voisin olla aika onnellinen, jos pyykkejä ripustaessa tai aamukahvia pihalla juodessa voisin tuijotella samaan aikaan aaltoja. Jos olisi rantasauna ja vene ja mielin määrin saaristolaisleipää.

  Mutta talven viettäminen saaressa saattaisi tarjota vähän liiankin kanssa tilaa ja tyhjyyttä. Ellei se olisi tarpeeksi iso saari, ja pullollaan hyviä tyyppejä. Niitä mun tyyppejä. Koska loppupeleissä ne taitaa olla se siistein juttu, mitä on.

Ja ai niin. Tulihan se päivän tärkein visio sittenkin toteutettua ylimalkaisen luuhaamisen ohella. Testailin uutta kameraa. On muuten ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 10 ja kuvasin mm. nukkekodin sisustusta. Aika paljon vielä opittavaa, mutta (!!) ei INSTAGRAMIN KAUTTA MENEVIÄ SUTTUISIA KÄNNYKKÄKUVIA! Jännää!

Joka päivä on karkkipäivä.

Yritin vangita Cafe Kardemumman peiliin piirretyn sydämen. Hmm.

Talvisorsat.

Tässä hetkessä heräsivät rankat assosiaatiot Pienen runotytön maisemiin.

Äidillä vierailemisen klassikot. Suolakurkkuleivät eivät valitettavasti ehtineet mukaan kuvaan, koska ne katosivat niin sanotusti parempiin suihin ennen kuvaamishetkeä.

Kallio lovea & onnellisuusövereitä

Olen alkanut epäillä, että maailmankaikkeus toteuttaa jonkinlaista hyvittelyproggista. Sen verran korkeissa sfääreissä on tullut huideltua alkuviikko. Tai sitten kyse on valosta. Mutta syystä tai toisesta mieleen on juolahtanut pari kertaa se hetki, kun istuin ystäväni kanssa baarissa ja se lausahti tuntuuks susta ikinä, että me saadaan kaikki mitä halutaan. 

  Sen lauseen voi ymmärtää monella tavalla väärin. Sillä ei tarkoitettu, että kummankaan elämä olisi ollut sillä hetkellä erityisen täydellistä. Ettei murheita tai ongelmia olisi ollut. Tarkalleen ottaen siinä baarissa taidettiin istua sinä iltana sadattelemassa elämäntilanteiden varjopuolia, mutta siitäkään ei voinut syyttää oikeastaan ketään; jotenkin ironisesti sekin oli seurausta siitä, mitä oli päättänyt elämässään haluta. Ne toiveet eivät aina toteutuneet siinä muodossa, kuin oli etukäteen kuvitellut, eikä niiden toteutuminen välttämättä lisännyt räjähdysmäisesti onnellisuutta. Itse asiassa aina toisinaan niiden toteutuneet versiot todellisuudessa tuntuivat kieroutuneen huumorintajun värittämiltä läpiltä; vähän kuin joku olisi lällätellyt korvan juuressa, että sitä saa mitä tilaa. No, me tilattiin kai siinä tilanteessa toiset tuopit. Ja kolmannet. Neljänteen mennessä me taidettiin jo uskoa hallitsevamme maailmaa melko sujuvasti.

  Tällä viikolla ne hetket eivät kuitenkaan ole tuntuneet kohtalon vittuilulta. Ne ovat tuntuneet siltä, että kevät on tulossa, virallinen tutkintotodistus on nyt taskussa, vaihtopaikka luultavasti plakkarissa, putkiremonttipakolaiseksi joutuu heinäkuussa, ympärillä pyörii aika ihania tyyppejä ja jogurttijäätelö on hyvää. Eikä se aamun aloittaminen Thee Ultra Bimboosin Kallio lovella varsinaisesti pahentanut asioita, vaan hymyilin koko matkan kävellessäni yliopistolle.

Kevät tuli Töölönlahdelle.

Vihdoinkin testasin Yobotin. Ei valittamista.

Mieluummin överit kuin vajarit. Tässä oli tiistain lounas.

Kannatti herätä!

Maanantai-aamu, herätys klo 6:00, kesken aamukahvin lääkäriajan muistaminen ja sinne säntääminen alle tunnin varoitusajalla, englannin huonosti valmisteltu presentaatio, pesemättä jääneet hiukset ja vaihtohakemuksen deadline eivät varsinaiset ole sellaiset koordinaatit, jotka lupailisivat mitään hyvää päivälle. 

  No. Aina välillä maailma on siistimpi paikka kuin arvaisi. 

Tämän näkymän takia muistin, mikä kaupungeissa on yksi parhaista jutuista. Se on aamu. Kirskuvat sporakiskot, mukaan haetut kahvit, ihmisvilinä ja se, miltä hiekoitushiekka tuntuu kuivan asfaltin ja kenkien välissä muistuttavat siitä, millaisesta tulevaisuudesta haaveili polttaessaan 14-vuotiaana salaa tupakkaa espoolaisen rivitalon mattotelineellä. Se elämä ei ollut sittenkään ihan hirveän kaukana tästä. Oi Helsinki, oi kevät! 

11 kirjaa, jotka muuttivat maailman

In your status line, list 10 books that have stayed with you in some way. Don't take more than a few minutes and don't think too hard - they don't have to be the "right" or "great" works, just the ones that have touched you.

Facebookissa jossakin vaiheessa kuljeskeli tämmöinen. Pakko myöntää; kukaan ei tullut haastaneeksi mua ja olin salaa vähän pettynyt. Äsken sitten se tuli mieleen, kun aloitin aamun hehkuttamalla kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet elämänkulkuun. Ja sitten tuli mieleen, ettei sitä kai mihinkään olla kirjattu, että kymmenen tärkeän kirjan listaaminen vaatisi haasteen. Että kai niitä voi listailla mielin määrin, jos tykkää. Oma listahan näytti lopulta tältä:

1. Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on etuoikeutetusti ensimmäinen, joka tulee mainita. Ei liene sattumaa, että viime vuonna sain tekstiviestin: Luen tässä just Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. Voin kertoa, oot tullut pari kertaa mieleen. Luin ensimmäisen kerran seiskalla ja se kolisi ja kovaa. Vuosikausia mun omissa novelleissa elettiin puhdasta Honkasalo-pastissia, rakastettiin leveitä ikkunalautoja, Kalliota ja vallattuja taloja. Tikkareita syöviä anarkistipoikia ja Sonic Youthia. Joistakin ratkaisuista on tullut pohdittua jälkikäteen, että miten suurelta osalta kyseinen kirja vaikutti. Pakko rakastaa.

2. Maija-Leena Rosin Heterotehdas. Televisiomainonta sukupuolituotantona. Tämänkin taisin lukea noin 13-vuotiaana, ja tietokirjojen puolella yksi tärkeimmistä lukemistani. Löysin kirjastossa ensimmäinen kerran yhteiskuntatieteet -osaston ja hamstrasin puolet siitä kotiin. Valtaosa oli liian vaikeita sittenkin, mutta Rossin teoksen luin lähes yhdeltä istumalta. Ookoo, representaatio tuotti jonkin verran päänvaivaa 13-vuotiaalle, mutta keskeinen sisältö oli tajunnanräjäyttävä. Ilmiö oli vähän sama kuin minkä Almodovarin Kaikki äidistäni oli tehnyt elokuvien puolella: sukupuolet näyttäytyivät tuotettuina, identiteetit päällekkäisinä, eikä mikään ollutkaan niiden maailmassa itsestään selvää tai sen luonnollisempaa kuin luonnottomampaakaan. On aika hankala kuvata sitä, miten suurta nautintoa ajatus tuotti murrosikäisenä. Äkisti maailmassa olikin vähän enemmän tilaa hengittää.

3. Albert Camus’n Sivullinen. Ihmisen oikeus olla teeskentelemättä tunteita, joita ei todellisuudessa tunne. AAAAA. Olin tähän asti ajatellut, että klassikoksi tituleeratut kirjat on tylsiä. No, en ajatellut enää.

4. George Orwellin 1984. Toinen klassikkokamaan menevä teos, johon suhtauduin vähän epäluuloisesti. Orwellin Puilla paljailla oli herättänyt suuren rakkausreaktion, Eläinten vallankumous ei puolestaan oikeastaan iskenyt millään tasolla. 1984 meni uudiskielineen kaikkineen suoraan lempikirjojen joukkoon.

5. Louisa M. Alcottin Pikku naisia. Hyvässä ja pahassa. Bethistä tuli vuosikausiksi roolimalli, vaikka loppujen lopuksi on tosi perverssiä pitää roolimallinaan sitä kaikista ujointa, arkailevinta tyyppiä, joka lopuksi kuolee keuhkotautiin. Hmm. Plus koin vuosikausia huonoa omatuntoa, ettei musta koskaan tulisi yhtä hyvää ihmistä.

6. Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle. Romanttisessa teinikirjassa tyttöpari voi lopuksi saada toisensa. Eikä homouden tarvitse olla ”juttu”, se ”teema”, mistä kirja varsinaisesti kertoo, vaan se kuvaa ihan normaalia teinirakkautta. Jossa vaan molemmat sattuu olemaan tyttöjä. Shokeeraavaa.

7. Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Silkkaa Helsinki-rakkautta. Tyypit, yksityiskohdat ja vielä kerran se kaupunki.

8. Vanhan rouvan salaiset paperit. Kirjoittajaa en edes muista, mutta luin tämän kymmeniä kertoja. Lastenkirja, jossa sisarukset Claudia ja Jamie karkaavat kotoa ja piiloutuvat Metropolitan-museoon. Jostakin syystä elättelin pienenä kummallisen pitkään karkausfantasioita ja viimeistään tämän kirjan jälkeen museoon piiloutumisen fantasioita. 18-vuotiaana New Yorkissa mun tärkeimpiä missioita Metropolitanissa olikin etsiä se katossänky, jossa Claudia ja Jamie nukkuivat.

9. Pirkko Saision Punainen erokirja. En tiedä, onko missään kuvattu hylätyksi tulemista yhtä sydäntä särkevästi. Tunnelmat ja kirjoitustapa iskivät kovaa, kun 16-vuotiaana luin ensimmäisen kerran.

10. Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Itse asiassa se ei ole totta, että tämä kirja olisi seurannut mukana mitenkään pitkään. En tiedä, kolahtaako se enää edes vuoden kuluttua. Mutta se on listalla siksi, että se oli yksinkertaisesti parasta, mitä mun käsiin saattoi sattua tänä talvena. Otin sen töissä käsiini matkalla hyllyttämään sitä, muutin mieleni ja palasin takaisin kassalle se mukana. Se oli pakko ostaa mukaan, ja herätti lähes kivuliaan täydellisen tunnistamisen tunteen lisäksi epäilyksen, että olen laverrellut omista fiiliksistäni turhan suurisuisesti jossakin kahvilassa Riikka Pulkkisen kerätessä materiaalia viereisessä pöydässä. Toinen mahdollinen tulkinta olisi tietysti, että nuorten, suklaasta ja korkokengistä nauttivien kaupunkilaisnaisten jutut ja läpät ovat aika helposti löydettävissä itse kunkin elämästä. Jos siis sattuu määritelmän täyttämään.

11. Listassa lukee kymmenen, mutta oh well, kuka näitä laskee. L. M. Montgomeryn Runotyttö -sarjaa en nimittäin voi jättää pois. Jos Bethin kiltteys aiheutti jonkinlaisen alemmuuskompleksin, Emiliassa oli enemmän särmää, ailahtelevuutta ja samaistuttavuutta. Ja toisin kuin Anna -sarjassa, Emilia osattiin jättää nuorena ja kauniina kirjailijana, juuri elämänsä rakkauden löytäneenä, eikä Montgomery rasittanut sarjaa jatko-osilla, joissa olisi kuvattu hänen lapsiaan, avioliitto-ongelmiaan ja perhe-elämäänsä. Luojan kiitos.

Kirjojen lisäksi olen pohtinut seuraavia asioita tänä viikonloppuna: 1. Mango toimii aika kivasti Old Jamaican Limited edition -erässä (onks se teksti luotu luomaan paniikkia: TESTAA NYT, MUUTEN JÄÄT ILMAN?) 2. Taistolaislaulut kuulostaa yllättävän hyvältä. 3. Manteleiden paahtaminen ja maustaminen savusuolalla, hunajalla ja rosmariinilla johtaa aivan tajuttoman koukuttavaan yhdistelmään. 4. Kaiken listaaminen voi alitajuisesti olla seurausta myös liiasta Bridget Jonesin lukemisesta. Sanoisin taas ”oh well”, mutta mussa heräsi vakava epäilys, että se ainakin juontaa juurensa Bridgetistä, joka on viime päivinä tuntunut tunkeutuvan joka paikkaan, vaikka ei tärkeimpien kirjojen listalle päässytkään. Sori. Kaikella rakkaudella Bridget, en koe että meidän yhteinen taival olisi vielä niin pitkällä.

Terveisiä Aleksandriasta.

Bridget Jones's diary, Lontoo ja Starbucks. Mitä tähän nyt sitten sanoisi. Toisinaan kliseitä tarvitaan?

Omassa huoneessa.

                                                                  

                                                                   

Oma huone.

2014 on aika jännä vuosi. Lapsuudenkodissa jaoin huoneen siskoni kanssa 19-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen olen asunut Töölössä vailla omaa huonetta, avovaimona Kumpulassa, jälleen siskon kämppiksenä Kallion hujakoilla, pikkuveljen kanssa ja loppujen lopuksi päätynyt omituiseen tilanteeseen, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni hallinnoin 52 neliötä omillani. Vuonna 2014 olen toistaiseksi valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi, täyttänyt 24, asunut ensimmäistä kertaa yksin, askarrellut aarrekartan ja päätynyt jonkin kummallisen ajatuskulun myötä siihen tulokseen, että blogi voisi olla kiva tapa jakaa juttuja ja hömppää ja toistaiseksi melko kämäistä laatua olevia kännykkäkuvia, joilla yrittää tallentaa hetkistä edes osan. 

  Joo, mä olen juuri niitä. Niitä jotka kaivaa puhelimen esiin ravintolassa alkupalojen saapuessa pöytään ja asettelee ystävänpäivänä kukkia ja suklaata parhaaseen kuvakulmaan, eikä voi vastustaa kiusausta iskeä se versio todellisuudesta erilaisten Instagramin filttereiden kautta sosiaaliseen mediaan. Niitä, jotka toteaa kaverille kesken keskustelun siis aattele kun ton laittais Facebookiin ja joita harmittaa, kun kännykän kameran tarkkuus ei riitä tallentamaan vihreän nauhapastan, mustan valurautapannun ja rosmariinissa paistettujen paprikoiden värimaailmaa.

  Jotenkin hassusti sitten alkoi eräänä päivänä tuntua siltä, että vakavasta riippuvuudesta eroon pyrkimisen sijaan olisi kokeilemisen arvoista testata, miten pitkälle ne jutut voi viedä. Ja olisiko siinä idistä höpötellä blogiin niistä jutuista, kuten ruoasta, lehdistä, kahviloista, tyypeistä ja kaupungeista. Katotaan?

Todistusaineistoa aarrekartasta. Instagramin filtterillä, tietty.

Tarinassa mainitut ystävänpäivän kukat ja suklaa. Kyllä, ne piti asetella ja kuvata ennen syömistä, kiitos kysymästä.