Ilmaisia unelmia

Tällä viikolla raha on puhuttanut. Hesarin keskustelupalstalla tapellaan vuorotellen Harvardista valmistuneen naisen menestyksestä ("kivahan sitä rahaa on sitten halailla, mokomaton lapseton vampyyri!" tai vaihtoehtoisesti "Suomi on kateellisten valtakunta, ei ihme, että nainen lähti muualle menestymään, menestys ja raha ovat motivaatiokysyksiä!") tai siitä, onko 8,7 euron leikkaus lapsilisistä julmuutta vai vain järkevää politiikkaa.

Puuttumatta Hesarin keskustelupalstan kommentoijien sielunelämään sen tarkemmin, molemmat lähestymistavat ovat rasittaneet. Joo, 60-80 tuntisia työviikkoja painamalla on epäilemättä ansainnut sen, että menestyksestään ja tuloistaan saa nauttia. Ei, verottaminen ei ole vain kateellisten köyhien ahnautta ja halua riistää rikkaita. Kukaan tuskin on ajamassa verotusta, jossa naisen elintaso olennaisesti romahtaisi (sivumennen sanoen, en myöskään ymmärrä miten kyseisen naisen valinnat lapsenhankinnasta kuuluvat kellekään tai ovat Hesarin kommentoijilta henkilökohtaisesti pois). Ja kyllä, joissakin perheissä 8,7 euron tulonmenetys saattaa itse asiassa tuntua perheen budjetissa. Ei se sitä tarkoita, että mistään ei saisi leikata. Mutta kyllä mä henkilökohtaisesti olisin ennemmin kannattanut lapsilisien verotusta kuin sitä, että jokaiselta lapselta, perheen tulotasoon katsomatta, leikataan sama summa. Se tarkoittaa vähän eri asioita perheissä, joissa lapsilisä on ylimääräinen pikkuraha, joka esimerkiksi annetaan sellaisenaan teini-ikäisen omaan käyttöön, kuin niissä perheissä, joissa lapsilisä on keskeinen osa perheen tuloja. On kaunis ajatus, että se raha on jokaiselle sama; että se kuuluu jokaiselle lapselle. Mutta jos jostakin on pakko luopua, niin valtion tulonsiirrot perheisiin, joissa sitä rahaa ei oikeastaan huomattaisi puuttuvaksi, ovat ihan ookoo lähtökohta.

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt samalla, kun olen yrittänyt sulatella palkkapäivän jälkeistä tosiasiaa siitä, millainen summa tilille jäi laskujen jälkeen. Mun tapauksessa rahapula ei tarkoita sitä, että joutuisin miettimään, mistä saan ruokaa. Tässä maassa aika monella on asiat huonommin kuin mulla. Mutta alle 200? Kyllä se pistää vähän hiljaiseksi. 

  Rehellisesti: tykkään hyvästä ruoasta, tykkään hyvästä viinistä, tykkään matkoista ja kukista, valoisista kosmetiikkaosastoista ja kauniisti pakatuista huulipunista. Voin syyttää osin itseäni siitä, että rahapula on kroonistunut. Olen käyttänyt rahaa asioihin, joiden perusteleminen rationaalisesti on haastavaa. Olen ostanut itselleni kukkia, olen käynyt välillä ulkona syömässä. 

  Ei kaduta. En ole valmis luopumaan pienistä rahalla saatavista asioista, jotka värittävät arkea. Hetken aikaa tihrustin itkua, ja tunsin, ettei mulla ole oikeastaan oikeutta narista asiasta, koska on tässä maassa köyhempiäkin ihmisiä ja olen käyttänyt rahaani ns. ylimääräiseen.

Se hetki meni ohi. En aio ryhtyä katumusharjoituksiin, ja sen saa sanoa ääneen, että alle 200 palkasta laskujen jälkeen (joojoo, opintotuki tulee ja menee suoraan vuokraan) on äärimmäisen nihkeä summa. Joten aion avautua asiasta; osittain myös siksi, että on typerää, että kukkia, ruokaa ja kivoja asioita käsittelevässä höpöttelyblogeissa raha on usein näkymätöntä. Se on tabu. On oikeastaan hassua, että rahasta ei puhuta enemmän, koska ei liene salaisuus, että kyllä ne kukat, ruoat ja korkokengät useimmiten maksavat. Monille ne asiat saattavat oikeasti vaatia pennien venyttämistä ja viimeisenkin sentin laskemista. Jokaisella ei jatkuvasti ole mahdollisuutta panostaa laatuun, mikä tuntuu olevan kaunis kiertoilmaisu sille, että ostetaan kallista halvan sijasta. Tuskin kukaan kehnompia tuotteita toisinaan ostaa huvikseen tai tyhmyyttään. Välillä on pakko purra hammasta ja luopua.

  Mutta en aio suostua siihen, ettei köyhänä saisi ikinä tuhlata epärationaalisesti perusteltavissa oleviin asioihin. Toisinaan se vain tarkoittaa sitä, että tietyistä asioista tinkii. Se tarkoittaa sitä, että yrittää selättää ahdistuksen ja tekee budjetin, syö aamuisin kaurapuuroa, leipoo sämpylöitä, valmistaa ison kasan linssimuhennosta. Elää välillä sellaisia viikkoja kuin tämä viikko. 

En allekirjoita väitettä, että Suomessa ei saisi menestyä. Musta tuntuu ennemminkin, että Suomessa rahasta ei puhuta tarpeeksi, ei ääneen, eikä siitä, miten köyhyys vaikuttaa mieliin. Suomessa nokitaan liikaa siitä, jos on väärällä tavalla köyhä. Pahinta siinä on se, jos köyhyys onnistuu lamaannuttamaan tai tekemään katkeraksi. Jos ihmiset eivät enää jaksa unelmoida, vaan kisaavat keskenään siitä, kellä oikeastaan on kaikkein kurjinta, kuka on tehnyt tyhmiä valintoja elämässään, kuka kävi kampaajalla tai laittoi lapsensa liian kalliisiin harrastuksiin ja sitten kehtasi vielä valittaa, että rahat ovat vähissä. Jos raha-asiat saavat korottamaan ääntä. Jos tuntuu, että kerta toisensa jälkeen joutuu kävelemään kaupan hyllyjen ohi en mä tällä kertaa.

  Siksi en aiokaan sanoa, että kaurapuuron syöminen viikkotolkulla olisi kivaa ja ookoo. Kyllä se saa vituttaa ja tuntua epäreilulta. Mutta ehkä se keskeisin pointti, jonka haluaisin sanoa, on tämä: toivoisin, että se ei imisi kaikkia mehuja ihmisestä, eikä katkeroittaisi, että asioista joutuu välillä luopumaan. Tällä viikolla olen opetellut taas hengittämään vähän hitaammin, tuijottanut sporia Tuomiokirkon portailla istuen ja todennut, että se rahapula ei saa estää mua fiilistelemästä elämää noin yleensä. Unelmoiminen kun toistaiseksi ei maksa mitään; siksi sitä pitäisi jaksaa tehdä. Aina, ja kaikissa elämäntilanteissa.

Unelmoin purjeveneistä ja kesästä. Eipä sekään maksanut.

Budjettiruokana linssikastike tuoreella inkiväärillä ja riisinuudeleilla. Linssipaketti alle kaksi euroa, nuudelit muistaakseni alle euron. Tuore inkivääri n. 40 senttiä. Kalleinta annoksessa oli korianteri, 2 euroa. En mennyt vararikkoon aterian seurauksena.

Auringonlaskut ovat ilmaisia.

Sähköä tuottavista kaloista ja onnellisuudesta

Johan&Nyström, parasta Skattalla. Suosittelen.

Jäätee ja puolukkamehu. Plussaa söpöistä pilleistä.

Kyl se kevät tulee. Ihan kohta.

Hassut fiilikset. Jonkinlaisia lauseen katkelmia ja mietteitä on pyörinyt päässä viime aikoina, mutta yksi, jostakin satunnaisesta fb-päivityksestä poimittu populaaripsykologisointi on ollut erityisen pinnalla. Life begins outside of your comfort zone, vai miten se meni. 

No jaa. En ole aivan vakuuttunut, että kaikki tärkeät ja ihanat jutut tapahtuisivat vain mukavuusalueelta poistuttaessa. Toisinaan on hyvä just siinä missä on. Hengittää. Olla tekemättä mitään. Antaa maailman pyöriä ympäri ja vain olla. Mun elämässä se hetki on aika harvoin, mutta toisinaan se on vain tärkeämpää kuin mikään muu.

  Niin kuin silloin, kun on ylittänyt itsensä moninkertaisesti ja kohdannut pari perustavaa laatua olevaa pelkoaan. Enkä aio nyt sanoa ei se niin kauheeta ollutkaan. Se kuuluu yleensä narratiiviin, niin se kuuluu mennä tarinoissa, mutta hei, kyllä se nyt kauheata oli. Ruudulla juoksevat sekuntikellot ei ole mun juttu, ei myöskään sähköä tuottavien kalojen pyydystämistekniikoista nauhalle puhuminen englanniksi tai metallinpaljastimet lauantai-aamuna ennen kymmentä (terveisiä TOEFL-testin järjestäjille). Mutta ei se aivan yhtä kauheata ollut kuin se olisi voinut olla. Esimerkiksi alkaen siitä, että menin paikalle. Osallistuin testiin. Kuuntelin kysymykset. Tein sen ja lähdin pois. Ehkä vähän hermostuneena, ehkä vähän jäätyillen, mutta voimatta pahoin tai tuntematta erityistä halua juosta karkuun. 

  Isointa taisi olla se ero siinä, miltä musta tuntui ja miltä se olisi joskus voinut tuntua. Ja se, että tänään julkisesti englanniksi puhuminen debatissa, loppupuheenvuorossa, alkoi olla jo ihan peruskauraa verrattuna viikonloppuun. On tässä aika pitkä matka tultu siitä mitä joskus oli. Ja mitä on nyt. Ja kuinka häkellyttävän hyvin mulla on tainnut elämässä osua monet asiat kohdalleen. 

Tällaisina hetkinä tulee se fiilis, mistä puhuin aikaisemmin. Tarve vain olla. Hengittää. Olla tasan niin rätti ja puhki kuin haluaa, yrittämättä tehdä mitään kehittävää tai järkevää. Se ehkä selittää sen, miksi viikonloppuna lopulta nostin kädet pystyyn ja sanoin mä en nyt haluis enää mitään muuta kuin yhden bissen. Ei drinkkejä, ei mitään liian hienoa, ei pönöttämistä, vaan ihan rehellisesti istua kavereiden keskellä juomassa olutta ja relata. Seuraavana päivänä vetelehdin yöpuvussa puoleen päivään, paistoin vohveleita ja katsoin Blondin kostoa, joka on mun salaisista lempparielokuvista kaikkien aikojen suosikki. Ehkä se myös selittää, miksi tänään oli helppoa herätä taas ennen seitsemää käymään läpi monisteita, pukeutua pinkkiin kiireestä kantapäähän ja soittaa Jeaneten Porque te vas yhä uudestaan ja uudestaan auringon noustessa. Ja niin mulla oli aikaa kipaista ennen luentoa Johan&Nyströmille juomaan puolukkamehua ja tuntea äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että mä saan elää tässä kaupungissa, tällä tavalla, näiden ihmisten kanssa. 

Sunnuntain vohvelit omenalohkoilla, kanelilla, kermavaahdolla ja sydämen muotoisilla nonparelleilla.

State of Mind

Kun on tehnyt kaiken voitavansa ja valmistautuu kohtaamaan jostakin hyvin syvästä ytimestä kumpuavia kauhukuviaan, ei voi enää oikein tehdä muuta kuin laittaa sormet ristiin ja toivoa parasta. Mä olen juossut ympäri kaupunkia, kipannut kahvia kiireellä take away -pahvimukista ravatessani läppäri kainalossa, lukenut New York Timesia, tuijottanut TED-talksia, katsonut ajan juoksevan tietokoneen ruudulla harjoituskokeissa, klikkaillut klikkailemasta päästyäni ja koettanut selättää sen jäytävän epäuskon mitä jos mä feilaan tän.

  Jos pää surisee informaatiota jo valmiiksi, jossakin vaiheessa kohtaa rajansa. Enää pitäisi löytää se sopiva välitila täydellisen keskittyneen opiskelupsykoosin ja rentoutuneen välillä. Tänä iltana en taida tehdä enää muuta kuin fiilistellä parin vuoden takaisia New York -kuvia, käpertyä sänkyyn Ben&Jerry'sin kanssa ja toivoa parasta.

Carrien portaat. Joo, oli pakko. Mitä voi New Yorkissa muuta tehdä kuin pyhiinvaelluksen, jos sattuu olemaan 21-vuotias ja vastikään eronnut sinkkutyttö?

Kävin myös samalla reissulla testailemassa Carrien ja Mirandan lempileipomon.

Neeew Yoooork

Coney Islandilla lueskelemaan.

Onhan se nyt aika päheä kaupunki.

Brooklyn Bridge.

Ei ihan Farang

No se ei tainnut mennä aivan niin kuin oltiin alun perin suunniteltu.

  Äiti oli luvannut viedä mut ulos syömään. Hetken aikaa vaivasi runsaudenpula. Tsekkasin Farangin listoja, tsekkasin Chef & Sommelieria, henkäilin fine diningin perään ja pohdin, miten ikinä pystyn valitsemaan. Sitten iski epäilys. Äiti sanoi joo ookoo Farangille tai Chef & Sommelierille, kyllä se käy, mutta sen tason laskulla olisi syönyt tasan kaksi ihmistä. Ja aloin vähän epäröidä. Että olisiko se nyt sitten kuitenkin antoisampaa syödä isommalla porukalla, sisarukset mukana, jossakin vähän arkipäiväisemmässä paikassa kuin nököttää fine diningin äärellä kahdestaan. 

  Ja niin me sitten päätettiin. Lupasin varata pöydä Tuk Tukista. Mutta sitten tulikin vähän kiire, ja jossakin takaraivossani ajattelin, että hei, kyllä sinne mahtuu. Jotenkin olin elänyt sellaisessa harhassa, että maanantai-iltana Alppilan kulmilla sijaitsevasta ravintolasta pöydän saaminen ei pitäisi olla mahdotonta. Kunnes sitten kävi ilmi, että Tuk Tuk oli täynnä, Döner Harjussa liian hipsteriä ja hektistä ja Zorbas kiinni. 

  Alppitori pelasti. Itseeni tosin iski lievä annoskateus avokado-burgerin ja maalaisranskisten edessä, mutta ei se vuohenjuustosalaattikaan huono ollut. Karpalomehua aperitiiviksi, chilisuklaakakkua jälkkäriksi. Näiden voimalla avauduin tänä aamuna havaitsemastani asiasta.

  - Tiiättekste, oon tässä kahtena yönä peräkkäin nähnyt unta, että sota alkaa. Ei siinä vielä mitään, mutta arvatkaa missä painopiste näissä unissa on ollut? Että se vaikuttaa ruokasäännöstelynä jotenkin mun syömiseen ja ruoanlaittoon.

- Siis että avokadot tulevat säännöstelyn alaisiksi? Saat vain kolmetoista avokadoa kuukaudessa? Puhumattakaan siitä, miten se tulee vaikuttamaan blinikauteen!

  Sisarukset osaavat olla julmia. Mutta kyllä tää nyt sittenkin meni aika hyvin. Äiti huikkasi lopuksi kotiin lähtiessään no ei se nyt ihan Farang ollut, mutta ihan hyvää kuitenkin. Se oli ihan totta. Ei se Farang ollut, mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, se on Alppitorin maalaisranskikset sisarusten lautasilta napsittuna.

Alppitorin vuohenjuustosalaatti. Taustalla kuvassa kadehtimani avokado-burgeri ja maalaisranskikset.

Ensimmäinen kerta, kun jaksoin tilata Alppitorissa jälkkäriä. 

Lepoa & lohturuokaa

Kahvilla Espresso Edgessä.

Jokaisena aamuna ei voi herätä tuntien itseään oman elämänsä sankariksi. Joinakin aamuina to do -listoilla ja kopisevilla koroilla ei voi korjata kaikkea, eikä sille mahda mitään, että kuumemittarin lukemat nousevat uhkaavasti, lihaksia särkee ja tekee mieli jäädä peiton alle piiloon pahaa maailmaa.

  No, tytön on tehtävä mitä tytön on tehtävä. Tällä kertaa se tarkoitti lupaa sysätä hommat sunnuntai-illaksi ja pyhittää muu viikonloppu lepäämiselle, lohturuoalle ja baletille. Sivumennen sanoen, Kaunotar ja hirviö oli silkkaa rakkautta, eikä vähiten siksi, että katsomossa onnellisesti kikattelevat ja hyvin käyttäytyvät lapset sulattivat mun sydämen. Kriittisemmän seuralaisena arvio oli ensimmäisestä näytöksestä ja sen koreografioista syväluotaava "blaa", mutta itse olin siitäkin haltioissani. Toisesta näytöksestä oltiin yhtä mieltä; harvan asian olisi voinut tehdä yhtään paremmin.

  Lauantaiksi suljeuduin lähinnä keittiöön laittamaan lohturuokaa kuin viimeistä päivää. Lopputuloksena mässäilin chilisuklaa-brownies slash mokkapala slash cupcakes -asioita ja pitsaa. Toimii. Sitä paitsi tehtävien väkertäminen valmiiksi sunnuntai-iltana oli kivempaa, kun sai samaan aikaan mutustaa viimeiset suklaaöverit.

Lohturuoan klassikko.

Lohturuoan klassikko nro 2.

Chilisuklaa-brownies slash mokkapala slash cupcakes -asiat:

100 g voita

100 g chilisuklaata

reilu 2 dl intiaanisokeria

2 kananmunaa

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

maapähkinöitä maun mukaan

Kuorrute:

tomusokeria

kaakaojauhetta

kahvia

Pilko maapähkinät rouheeksi. Sulata kattilassa voi ja suklaa. Itse laitoin mainitun 100 g suklaata, mutta olisin taipuvainen linjaamaan, että enempi parempi - 150 olisi voinut hipoa täydellisyyttä. Sulaan voin ja suklaan sekoitukseen lisätään kananmunat. Vatkataan. Lopuksi kuivat aineet. Älä sekoita enempää kuin sen verran, että paakkuja ei jää. Sitten koko systeemi kaadetaan mahdollisimman somiin vuokiin ja laitetaan uuniin n. 20 minuutiksi 175:een asteeseen. Jos haluaa sisuksen jäävän kosteammaksi, lyhyempikin aika riittää. Kuorrute väsätään tällä välin sotkemalla tomusokeria, kaakaojauhetta ja aivan minimaalinen määrä kahvia. Mitä vähemmän kuorrutteeseen laittaa nestettä, sitä helpompi se on pursottaa tiettyyn muotoon. Lopuksi nonparellit ja kaikki on valmista suklaaövereiden vetämiseen.

Ei puolikasta

Hyviä ja huonoja juttuja. Kieltäviä vastauksia, mun pahoinpidellyn pyörä-paran selittämätön katoaminen, omituisia unia, levotonta sähköpostirumbaa ja henkilökohtaista budjettivajetta. Ja sitten toisaalta on iltakävelyt Eiranrannassa, nurkan takaa yllättävät onnellisuuspuuskat, yhdessä ruoan laittaminen keittiössä, keväiset kadut ja mahdollisuus kääriytyy vilttiin viilenevässä illassa Barcelonan terassilla. Uusia unelmia, uusia suunnitelmia. Se, että aina välillä mun mielessä häilähtää ehkä, vähän, mahdollisesti jotain kuvia siitä, millaiset tulevaisuudet mua saattaisi kiinnostaa. Nimenomaan monikossa tulevaisuudet. Koska jos voi saman tien toivoa kaiken, miksi unelmoida yhtään vähemmästä?

Niin. Se oikeastaan taidettiinkin laulaa yhdellä niistä mun lapsuuden vappulevyistä. 

Ei, minä en tarvitse puolikasta

anna minulle kokonainen maa ja taivas

meret ja joet ja vuorten harjanteet

minun en suostu jakamaan

Ei, minua et puolikkaalla helli

elämä, kaikki kokonaan, minä jaksan

en minä halua onnen puolikasta

enkä myöskään murheen puolikasta tahdo

Ah, paatosta! Feel ya, Kristiina Halkola.

Eiranrannan auringonlasku ja klassikkoleikki talojen valitsemisesta.

Tytön on tehtävä mitä tytön on tehtävä. Eilen se tarkoitti muun muassa Kommunistisen manifestin hakemista kirjastosta. Mukana myös klassikot, kuten Macchiavellin Ruhtinas ja Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan. Margaret Atwoodin Orjattaresi tarttui mukaan samalla reissulla Työväenliikkeen kirjaston poistohyllystä.

Tapakset ehtivät parempiin suihin ennen kuvaamista. Tsori.

Iltapalaksi salaattia ja bruschettaa parmesaanilla, ruohosipulilla ja rakuunalla. Mmmmmm.

Punaiset kengät

Kahvi tuoksui kotikulmilla.

Tänään saavutin elämässäni toisen merkkipaalun.

Laitoin ensimmäistä kertaa tänä keväänä ballerinat jalkaan ulos lähtiessäni. Kevään ekat ballerinat, nahkatakki ja kahvin tuoksu ilmassa ja aurinko ja säteilevät vastaantulijat ja voi elämä mä rakastan Kallion kevättä.

Sen verran voisin ehkä seuraavalla kerralla muistaa, että ballerinat jalassa ei kannata juosta bussiin. Punaisia päin. Silkkimekkosessa, joka hipoo hädin tuskin reisiä. Tai tietysti kannattaa, jos ei nolostu vilauttelusta ja varsin Tuhkimo-henkisestä toisen kengän tipahtamisesta keskelle tietä. 

Aamiaisesta ja asenteesta

Aika harvoin sitä pääsee mun elämässä allekirjoittamaan salassapitosopimuksen ennen aamukahveja. Tätä voidaan siis pitää jonkinlaisena merkkipaaluna.

  No, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en tainnut allekirjoittaa. Eikä kukaan käskenyt. Kyseessä oli standardipohja vierailijoille, joka täytettiin Accenturella. Merkittäviä liikesalaisuuksia ei oikeastaan Accenturen järjestämällä naistenpäivän aamiaisella tarjoiltu; sen sijaan tarjolla oli kehonkielen voimaannuttavaan vaikutukseen ja power poseen liittyvä video, sairaan hyvää höttöleipää ja uratarinoita. Itse asiassa suhtauduin tilaisuuteen alun perin vähän skeptisesti, mutta uteliaisuudesta menin. Sitä paitsi olen aika huono nyrpistämään nenääni millekään tapahtumalla, johon liittyy ilmainen aamiainen.

  Skeptisyyteni juonsi juurensa siitä, että olen vähän allerginen dynaamisille, kauniille ja rohkeille yritysmaailmatyypeille sekä sarasvuolaisille oman elämänsä sankareille. Itse asiassa viimeksi asiaa sai pohtimaan Ylioppilaslehden juttu Itsestä kiinni, jossa lanseerattiin käsite kivapuhe. Kivapuhe tarkoittaa sitä, että kritiikki mielletään negatiivisuudeksi. Kaiken kuuluu olla kivaa, fantastista, ja hei, se onnistuminen on vain itsestä kiinni. Toisin sanoen kaiken iloisen ja positiivisen alta on löydettävissä perimmäinen viesti: jos ihminen ei onnistu, vika on hänessä itsessään.

  Ihan kiva, mutta se tuppaa harvemmin olemaan ihan totta. Ihmiset syntyvät erilaisiin tilanteisiin ja erilaisilla korteilla. Ei se sitä tarkoita, että kohtalo olisi ennalta määrätty, ettei siihen voisi vaikuttaa ja että saman tien voisi nakata lusikan nurkkaan ja lopettaa yrittämästä. Itse olen sitä mieltä, että asenteella on merkitystä, ja ahdistun siitä, miten vähättelevästi ihmiset välillä puhuu omasta osaamisestaan tai itsestään. Ahdistun, jos ihmiset alkavat puhua siitä, miten valmistumisen jälkeen ei kuitenkaan työllisty. Miten niin ei? Tai jos ei, niin kannattaako sitä etukäteen manata? Kyllä kai se kaikkia välillä pelottaa. Kyllä mieleen välillä tulee se kysymys, mitä olen loppujen lopuksi neljän vuoden aikana oppinut. Mutta en ole vielä kertaakaan huomannut, että omalla mukavuusalueella visusti pysytteleminen ja oman osaamisen aliarvioiminen olisivat auttaneet. Siitä syystä viimeiset pari vuotta olen järjestelmällisesti änkenyt itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joihin meneminen on haastavaa. Ja se on totta, maailmassa on hirveästi vähemmän rajoittavia tekijöitä, kun niitä aktiivisesti yrittää potkia rikki. Ja ylittää itsensä. Ja hengittää. Vaikka se välillä tuntuu siltä kuin Hassisen Koneen biisissä. Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen. Mutta mitäs helvettiä sitä nyt elämässään muuta tekisi, kuin tavoittelisi siistejä juttuja? Mikä voisi olla tärkeämpää?

  Ja just siksi olen istunut lähestulkoon hyperventiloimassa ennen presentaatiota Leuvenissä seminaarissa. Myöhemmin samana iltana istuin hyvien tyyppien kanssa bissellä, hyvien keskusteluiden äärellä. Eikä niitä keskusteluja koskaan olisi ollut ilman, että olisin päättänyt täysin järjenvastaisesti hakea kyseiseen seminaariin. Plus, olihan sen presentaation jälkeen nyt sellainen olo, että oli ylittänyt itsensä, ja mun maailmassa se on aika koukuttava tunne.

Takaisin Accenturen aamiaiselle. Siellä tarjolla juuri sitä kuuluisaa asennetta, tsemppaamista ja nostatustunnelmaa, josta mieleen tuli lausahdus: helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Mutta tässä tapauksessa se ei ollut teeskenteleväistä tai päälleliimatun oloista, vaan oikeasti kannustavaa. Osittain siinä videossa oli kaikuja myös siitä, mistä puhuttiin ystävien kanssa syksyllä. Häpeilemällä tai työntämällä pää kainaloon harvoin saavuttaa mitään. Se, jos jokin asia jää hävettämään, ei kuulu kenellekään muulle kuin asianomaisille, eikä anteeksipyytävänä mateleminen varsinaisesti jeesaa tilannetta. Aina välillä on vain parempi hymyillä säteilevästi ja pitää pää mahdollisimman pystyssä. Sitä voi soveltaa opintoihin, töihin, yksityiselämään, ihan mihin tahansa. 

Myös siitä syystä tänään lähdin Accenturen aamiaiselta ja totesin sporassa ennen kammoamaani luentoa: joo, lähden tästä nyt kaivautumaan sinne epämukavuusalueen syvimpään kohtaan. Eikä se luento ja omat tehtävät loppujen lopuksi olleet niin kauheita. Kauheampaa olisi ollut, jos olisi jättänyt menemättä.

Onninen, Oskari: Itsestä kiinni http://ylioppilaslehti.fi/2014/03/itsesta-kiinni/

Cuddy, Amy: Your body  language  shapes  who you are http://www.ted.com/talks/amy_cuddy_your_body_language_shapes_who_you_are

Juhlien jälkeen

Joissakin asioissa päättämättömyys osoittautuu sairaan hyväksi ratkaisuksi. Näin on vaikka silloin, kun ei osaa päättää, pitäisikö brunssin, illanistujaiset vai vanhat kunnon bileet. Ja sitten päättää pitää kaikki kolme kerralla.

  Onko olemassa parempaa konseptia kuin aloittaa myöhäisellä brunssilla, venyttää sitä pitkälle iltaan ja juhlia myöhään yöhön parhaiden ihmisten kanssa? Juoda skumppaa ja syödä croissantteja koko päivä? Soittaa taistolaislauluja, Movetronin Romeota ja Juliaa ja kinata Laasasesta? Nukkua seuraavana päivänä liian myöhään väsyneenä, voipuneena ja aivan sairaan onnellisena, tiskata yhdessä valtava tiskivuori ja syödä eilisen tähteitä vetelehtien yöpuvussa?

Niinpä. Ei vain ole olemassa mitään parempaa. 

Ajatuksia Ally McBealilta, Hermione Grangerilta ja Paulo Coelholta

Aamukahvilla Kiasmassa.

The real truth is, I probably don't want to be too happy or content. Because, then what? I actually like the quest, the search. That's the fun. The more lost you are, the more you have to look forward to. What do you know? I'm having a great time and I don't even know it.

Joko oon katsonut liikaa Ally Mcbealia ja tuntenut suurta samaistumista vahingossa ovien väliin jäävään, minihameiseen neurootikkoon, joka näkee aina välillä hallusinaatioita eikä halua tulla liian tyytyväiseksi. Tai sitten kyseessä on luonnekysymys. Kummassa tahansa tapauksessa pitää silti paikkansa, että aina välillä oon aika levoton tyyppi. Tai siis: kun jokin uhkaa tulla valmiiksi, tunnen helpotuksen lisäksi hämmentävää tyhjyyttä. Mitäs sit. Nautin kiireestä, mahdottomista tehtävälistoista ja niiden selättämisestä, tykkään adrenaliinipiikeistä ja siitä että on mahdollisuus lällättää maailmankaikkeudelle sä et voi mulle mitään. 

  Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että osittain tahallaan on hankkiutunut tilanteisiin, jossa kalenteri näyttää psykoosissa olevan Hermione Grangerin tekemältä (joo, olihan se tosi nörttiviittaus, mutta silti) ja kuviot menevät muutenkin ihan perusteellisesti uusiksi. En halua olla perillä. Haluan jatkuvasti olla menossa johonkin suuntaan, tavoitella jotakin, koska kuten mbarissa ystäväni kanssa totesimme taannoisena keskiviikkoiltana, me ei yksinkertaisesti tajuta sitä miten ihmiset pystyvät elämään tavoittelematta jotakin. Ja olla tulematta hulluiksi. 

  Eipä sillä, se on sinänsä ihan hyvä selviytymisstrategia elämässä, jossa kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän keskeneräistä koko ajan. Mikäänhän ei oikeasti tule valmiiksi. Se, että valitsee yhden vaihtoehdon, tarkoittaa luultavasti muiden vaihtoehtojen - ainakin osan - poissulkemista, mutta on se (huom.!!! Tässä tulee se päivän Paulo Coelho -viisaus) valitsematta jättäminenkin valinta. Se johtaa tietynlaiseen elämään. Tietynlaiseen perillä olemiseen. Joten too bad, jos ei uskalla valita mitään niin hankala se on olla matkalla yhtään mihinkään.

En usko, että olen yhtään vähemmän levoton tulevaisuudessa, ja suoraan sanottuna en omista edes intressiä siitä, että lakkaisin tavoittelemasta jatkuvatsi jotakin. En halua möllöttää omassa elämässäni paikoillani ja tyytyä. Mutta silti nyt just tuntuu aika super hyvältä todeta, että nyt, aivan äärimmäisen sekavan ja hullun talven päätteeksi, jotakin on tullut valmiiksi. Että vaikka ei tainnut tulla vuoden hymytyttö -palkintoa ja herttaisuuspisteet taisivat romahtaa, täs ne kandin paperit nyt sitten ois. Ja, Thee Ultra Bimboosia lainatakseni, et Let's have Pa Pa Party. Ja ettei ne kaikki muutkaan valinnat maailmassa ihan kauhean pelottavia ole.

Ai että oonko mä nyt sitten tyytyväinen? En todellakaan, kelasin jatkaa kyllä etsimistä ja tavoittelemista ja haluta esim. kaiken. Onnellinen? No kyllä todellakin.

Shoppasin huomisiin bibiksiin.

Kriisistä kriisiin

Viime aikoina olen aika monena päivänä ollut varsinainen pieni päivänsäde. Kevät on tulossa, elämä on kohdellut aika kivasti, ei ole ollut hankala uskoa Paulo Coelho -henkisiin viisauksiin kuten kaikki asiat menee just niinkuin niiden täytyy ja pitää mennä.

  Jokin korkeampi taho saattoi tuumailla, että eiköhän ole aika pistää jo pakkaa vähän sekaisin. Ettei nyt ihan lällyilyksi menisi. Eilen tuli sitten herättyä uuteen aamuun ja remonttimeteliin ns. väärällä jalalla ja havahduttua puolipukeissa aamukahvilla epämiellyttävään tunteeseen, etten ollutkaan yksin. Ikkunan takana tasapainoili keltakypäräinen mies. Kokemuksen hämmentävyyttä lisäsi vähän se, että asun itse asiassa kuudennessa kerroksessa..

  Koko aamupäivä jatkui erilaisten ulkonäkö-, aikataulu-, vaate-, tulevaisuus- ja talouskriisien keskellä. Sukkikset rikki. Kahvi lopussa. Tärkeät sähköpostit vailla vastausta. Tilin saldo sen näköisenä, että olen viime aikoina tullut unohtaneeksi olevani loppujen lopuksi köyhä opiskelija ja livahtanut joihinkin aivan vääriin kulutustottumuksiin. Ja ennen kaikkea sellainen lähmäinen, epämiellyttävä ja inhottava olo, kun omissa nahkoissaan on vähän hankala olla. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, että takaraivossa alkaa pikku hiljaa jyskyttää jonkinlainen paine mitäs sit. Että nyt olisi ne kandin paperit, mikä olisi se seuraava juttu.

On silti pakko myöntää, että aika lempeillä toimenpiteillä tästä kriisisumasta selvisi. Ei siis siinä mielessä, että mikään kyseisistä asioista - risat sukkikset, sähköpostin mykkyys tai hapsottavat hiukset - olisivat varsinaisesti kokeneet radikaaleja muutoksia. Mutta se fiilis! Jos jotakin viime syksystä olen oppinut, on se, että harvoihin päiviin ei saisi lisää potkua huudattamalla Plasticinesin Bitch -kappaleen ja lisäämällä huulipunaa juuri ennen ovesta ulos astumista. Tai Joan Jettin räkäversio I love rock'n rollista. Tai ihan mitä vaan kamalaa ja epätyylikästä, jonka mukana kailottaminen lisää energiaa.

  Operaation seuraava vaihe oli napata kiireessä mukaan juuri postiluukusta kolahtanut Trendi ja todeta Minimalismin jälkeen -artikkelin jälkeen, että NIINPÄ, ei sitä ole ainut maailmassa jonka tekisi mieli välillä peräänkuuluttaa beigen aikakauden loppua. Luovaa kaaosta. Päätymistä spontaanisti tilanteisiin. Stressata vähän vähemmän. Operaation toinen aste: kävin kahvilla entisessä lempipaikassa Airossa, joka on kiskan ja kahvilan välimuoto Töölössä Hietsun lähellä. Siellä on miniterassi, meri parin metrin päässä ja latte kaksi euroa. Kesäisin sinne tuntuu paistavan aina aurinko, mutta myönnettäköön, että kyseessä voi olla jonkin verran puolueellinen mielipide. Aamuisin sen kuulemma esimerkiksi pitäisi olla mahdotonta suunnan perusteella, kuten kahviseurani proosallisesti huomautti. 

  Operaation kolmas vaihe: bisset entisessä¨kantapaikassa Hadankassa. Vaikka tiistaina lähtökohtaisesti ajatus kaljan juomisesta lähes keskellä päivää - no, siinä viiden maissa - tuntui hassulta, voin kertoa, että operaation kannalta tsekkiläinen tumma Krusovice oli hyvä veto. Sen jälkeen hämärtyvässä illassa kotiin käveltyäni en tainnut olla enää edes piristysoperaation tarpeessa. Neljänneksi vaiheeksi silti listattakoon: valtava kasa tyynyjä, sänkyyn käpertyminen ja teinivuosien klassikkohömppäsarja. Viimeistään siinä vaiheessa, kun O.C:n tunnari pauhaa Caaalifooorniaaaaa ja turkoosit aallot välkkyy ruudussa, niin kaikki tuntuu olevan suht kohdillaan.

Sunnuntaijuttuja

Näin jälkikäteen ajateltuna en tainnut viikonloppuna oikeastaan tehdä paljoa muuta kuin syödä. Laittaa ruokaa, löhötä. Kerran tai pari kävin kävelyllä, jotta jaksoin syödä lisää. Täydellisiä burgereita. Täydellistä pitsaa. Ei-ihan-täydellistä avokado-jogurttijäätelöä. Tarkoitus oli katsoa jossakin välissä elokuva, mutta sekin taisi jäädä.

  Hmm. Hävyttömän laiskottelemisen ja akkujen lataamisen raja on välillä melko häilyvä. Itse laittaisin viikonlopun jonnekin välimaastoon. Hällä väliä, heräsin tänä aamuna aika onnellisena tyttönä. Ei haitannut aloittaa silmät sikkurassa pyykkäämistä ja aloittaa sähköpostisulkeisia heti Hesarin jälkeen. 

Sunnuntain täydellinen pitsa (1 pellillinen + 1 pikkupitsa):

Pohja:

10 dl täysjyvävehnäjauhoja

mutu-tuntumalla annosteltu vesi, n. 4-5 dl

mutu-tuntumalla annosteltu oliiviöljy (lue: runsaasti)

savusuolaa

hippusellinen sokeria

2 pss kuivahiivaa

Tomaattikastike:

1 pkt tomaattimurskaa

2 valkosipulinkynttä

mustapippuria

valkoviinietikkaa

oliiviöljyä

salviaa

savupaprikaa

suolaa

Päälle:

kapriksia

punasipulia

valkohomejuustoa

sinihomejuustoa

punaista paprikaa

tuoretta rucolaa

Ensimmäisenä laitetaan kaikki taikinan kuivat aineet sekaisin, sitten vesi ja oliiviöljy (huom. riippuu tietysti omista mieltymyksistä, miten hulvattomasti sitä oliiviöljyä kannattaa lantrata. Oma tyylini sen kaatamiseen on joskus aiheuttanut epäuskoisia katseita.), ja vaivaamisen jälkeen jätetään taikina sikseen. Mitä pidemmäksi aikaa sen malttaa jättää, sen parempi. 

  Seuraavaksi pilkoin ja kuullotin valkosipulit oliiviöljyssä, sekoitin tomaattimurskan ja lisäsin mausteet. Kolmannessa vaiheessa sitten heitellään ohueksi kaulitun taikinan päälle tomaattikastike ja muut härpäkkeet. Uunissa lämpö taisi olla n. 225 asetta. Otetaan pois - no, sitten kun se näyttää valmiilta. Lopuksi tuoreet rucolat kruunaavat systeemin.

Niin, ja siitä ei-niin-täydellisestä avokado-jogurttijäätelöstä: ihan hyvää se oli, mutta en suosittele ketään jättämään sitä jääkaappiin pehmeämmän koostumuksen saavuttamiseksi. Ja unohtamaan sitä sinne. Lopputulos oli melko vastenmielistä lilluvaa asiaa, jolla oli jäätelön kanssa hyvin vähän yhteistä. Ennen jääkaappiepisodia maussa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa: on aika hankalaa mokata fataalisti maustamattoman jogurtin, sitruunan, muussattujen avokadojen ja laventeli-hunajan kanssa. Ehkä joskus toiste sitten projektin saisi kunniallisesti vielä loppuunkin..

Kun mikään ei riitä

Joissakin asioissa minimalismi ei ole paikallaan. Näihin asioihin lukeutuu burgerit lauantai-iltapäivänä kokiksen kera, kun edellinen ilta on venähtänyt pitkäksi Tapiolan baariskeneen tutustuessa. Sellaisena päivänä kuin tänään nämä suuruudenhullut burgerit olivat niin täydellisiä, että melkein itketti.

Kun mikään ei riitä -burgerit:

Valkosipulisuolakurkkuja

Punasipuli

Lehtikaalia

Kurpitsa-vehnäsämpylöitä

Kylmäsavulohta

Kylmäsavutofua

Fetatahnaa (valkosipuli, timjami, minttu, jogurtti ja pehmeä feta)

Sinappia

Avokadoja

Sitruunaa

Konsepti on aika yksinkertainen. Paistoin kylmäsavutofuviipaleet pannulla oliiviöljyssä ja valkosipulissa, maustoin savupaprikalla, mustapippurilla ja savusuolalla. Sitten muussasin pehmeän fetan ja jogurtin keskenään sekaisin, lisäsin valkosipulia, timjamia ja minttua. Pilkoin punasipulin, suolakurkut ja avokadot, joiden päälle ripottelin vielä sitruunaa. Seuraavaksi kasasin hillittömäksi läjäksi kaikki edellä luetellut asiat päällekkäin paahdetun kurpitsa-vehnäsämpylän päälle. T a i v a a l l i s t a.