Palasin pari päivää sitten Brightonin unimaailmasta takaisin Lontooseen. Tavallaan se oli paikallaan: jos Brightonissa olisi ollut yhtään kauemmin, se olisi ehkä vaarantanut sen täydellisyyden ja puhkaissut kuplan. Nyt voin toistaiseksi ajatella Brightonia täydellisyyden keitaana, jossa on vain loputtomiin merta, sileiksi hioutuneita rantakiviä ja sairaan hyviä kasvisravintoloita.
Mutta silti on todettava, että jos on tottunut syömään ulkona ja asumaan hostellissa, tuntuu pyykin peseminen ja jonkun randomin kylpyammeeseen jättämät hiukset ja hiusväriläiskät ankeilta. Jos jostakin syystä sukkuloiminen iloisen energisissä minglailubileissä tuntemattomien keskellä ei ole se kaikista luonteenomaisin tapa vuorovaikuttaa ympäristön kanssa, voi orientaatiotapahtumat tuntua vähän raskailtakin. ISOP Boat Party Thamesilla tarjosi kyllä upeat maisemat ja kivan illan, mutta pari kertaa illan aikana nousi väkisinkin mieleen se, että oikeastaan sitä mieluummin itse pysähtyisi juttelemaan hetkeksi yhden tai parin tyypin kanssa, eikä vain hyörisi ympäriinsä hymyillen kaikille hi there, what's your name. Tai että vaikka oon tässä parin viikon sisällä kyllä iloisesti tanssinut Spaissareita kotibileissä, sheikkaaminen ISOP Boat Partyissa tuntui siltikin vähän vieraalta ja hankalalta ajatukselta.
Niinpä podin eilen vähän huonoa omatuntoa, kun vaihtaribileiden sijaan lähdin bisselle yhteen Lontoon vanhimmista kapakoista, jonka kantiksiin kuului kuulemma parisataa vuotta sitten merirosvoja, salakuljettajia, kurkunleikkaajia ja varkaita. Hirttopuu paikalla oli yhä (vaikkakin kuulemma uusittu..) ja katseltiin Thamesin veden nousemista yhä korkeammalle illan hämärtyessä. Vastapäisellä rannalla näkyi kaupungin valot, ja se oli just sitä mitä illoilta kaipaa, hyviä keskusteluja ja fiiliksiä. Se herättää vähän myös miettimään, miksi pitäisi sitten olla huono omatunto; totta kai uusien ihmisten löytämiseksi on syytä välillä mennä silloinkin, kun ei jaksaisi. Mutta ei se oikeiden ihmisten löytäminen nyt jumalauta siitä ole kiinni, meneekö juuri niihin yksiin tiettyihin bileisiin. Enkä mä edes ole niin introvertti - monissa asioissa nautin tunteesta, että olen juuri siellä missä tapahtuu; en vältä riskien ottamista, en välttele ihmisiä, en viihdy pitkiä aikoja poissa kaupungista ja ihmisvilinästä. Mutta kevyen oh, that's so interesting -small talkin ylläpitäminen ja puhuminen, vaikka mitään sanottavaa ei olisi, ei vaan tunnu hirveän mielekkäältä. Ihmisistä etsii tiettyjä piirteitä, katsantokantoja, sitä että näkee asioissa ne ironiset tai huvittavat puolet, jotakin tuttua, ja aina välillä vain tietää vaistonvaraisesti olevansa niitä asioita varten väärässä paikassa.
Ja miksi ne asiat pitäisi tehdä juuri sillä tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla? Jos tällä hetkellä asiat, jotka on saanut hymyilemään kadulla itsekseen, on kirjakauppoja ja hyvää kahvia, lehden lukeminen aamulla yksin kahvilassa, kaupungin valot yöllä, Thames tuulisena päivänä, Susan Cainin Quiet ja kampusalueella tallaileminen, miksi se ei saisi olla niin?
On Societyt ja on SSEES:n omatkin bileet ja kaikkea mahdollista Vodka Tastingista vaihtariaamiaisiin ja kirjallisuusteemaisiin kävelykierroksiin. Oikeat ihmiset löytyy, jos on löytyäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti