Olen aina rakastanut vappuja, jo pienenä. Mulle se on erityinen juhla, johon liittyy kevät, hillitöntä riemua, jännitystä, se tunne että maailma on melkein liian ihana kestettäväksi. Taistolaislauluja, kotitekoista simaa, kavereita, kaupunki ja valo. 13-vuotiaana ekaa kertaa kaupungilla, vappuna, päädyttiin Mayday-kulkueeseen, jossa soi Notkea Rotta, ja illalla vallatulle talolle, ja mä ajattelin salaa että joo, tästä se elämä alkaa.
No, myöhemmin Mayday-kulkuea vaihtui Valtsikan pihaan ja aluksi vastahankaisesti Mantan lakitukseen. Mutta vappu oli kuitenkin vappu, vaikka se sai eri sävyjä ja vaikka mun odotukset hilaantuivat korkeammalle joka vuosi. Paineet kasaantuivat juhlien onnistumiseen viime vuonna siihen pisteeseen, että mut passitettiin röökille ja kukkakauppaan ruvettuani itkemään uunissa kärähtäneitä sämpylöitä. Lopulta uskoin, ettei ketään kiinnosta, onko soijanakkien ja hapankaalin seurana itse leivotut sämpylät vai kaupan esipaistetut. Ja ettei ole maailmanlopun veroinen kriisi, että koko Kallion alueella sijaitsevista kaupoista on vapun aikaan myyty soijanakit loppuun (itse asiassa se on musta aika hauska ilmiö, joka toistui tänäkin vuonna).
Eräänlaista kontrollifriikin siedätyshoitoa sekin. Tänä vuonna brunssi saikin sitten vähän kovemman kolauksen ja se piti perua. Eiköhän mä päästetä sut viettämään vappua, lääkäri siunasi Haartmanissa, mutta kun kotona kuumemittari näytti kipuavan koko ajan korkeammalle ja huimaus lisääntyi, on vähän paha lähteä kaupungille liehumaan.
Tää ei vaan oo reiluu, mä eilen manasin katkerampana kuin aikoihin. Ei vaan oo. Kiristelin hampaita, kiroilin ja nikottelin et miks jutut ei vaan voi mennä niin kuin mä haluun. Kaappi on täynnä brunssiruokaa, kikherneet on likoamassa, skumppa kylmenemässä.
Ei se reilua olekaan. Itse asiassa se on epäreilua ja ansaitsematonta, mutta totta sekin, mitä tänään mun keittiössä todettiin: kaikkea ei vaan voi kontrolloida. Aina välillä maailma vaan on hiton epäreilu.
Mutta on siinä maailmassa puolensa. Sen sanominen ei ole yritys kääntää kaikkea parhain päin ja ansaita vuoden hymytyttö-palkintoa, ei; mutta ihan vilpittömästi tunsin tänään myös suunnatonta kiitollisuutta, että on mulla kyllä ihan parhaat tyypit elämässä. Että kun pitää perua brunssi ja lähteä Haartmaniin, on joku, joka tulee mukaan ja pitää kädestä kiinni ja pysyy siellä loppuun asti, vaikka on vappuaatto. Että kun joutuu perumaan brunssin ja illan juhlat, pari ystävää piipahtaa silti, eikä haittaa, vaikka vastaanotto tapahtuu kylpytakissa. Nyt otetaan tytöt lasit roseeta. Ja siinä me nökötettiin keittiössä, minä kylpytakissani, ja juotiin lasit roseeta jääpalojen kanssa, kilistettiin unelmille ja syötiin etikkasipsejä. Mun tyypit, ne on vaan ne parhaat tyypit. Kyllä niitä vappuja vielä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti