Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.
Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.
Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.
Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.
Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.
Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti