Ironista tämä elämä tässä, toisinaan. Suunnattomia onnellisuuden puuskia, huolestumista. Jatkuvan epävarmuuden sietämisen opettelua. Pieniä asioita ja sitten niitä elämää suuremmiksi paisuneita asioita.
Viime päivinä on ehtinyt ajatella monta ajatusta. Kyllä se pistää miettimään, kun muuttohässäkän keskellä löysi tammikuun alussa ihan eri elämäntilanteeseen väsätyn aarrekartan. Olin leikellyt siihen ne kuvat, joissa tuntui kiteytyvän kaikki: tätä mä haluun. Yllätys yllätys, asiat eivät menneet ihan niin kuin silloin ajattelin. Kun askartelin sitä karttaa, satoi lunta ja join kuohuviiniä yksin alppilalaisessa asunnossa ja ajattelin, että no niin, nyt sitä tilaa on. Ja että enää pitäisi tietää mitä sillä kaikella tekisi.
Ei se ollut surullista. Se tuntui haikealta, mutta myös siltä, että elämässä saattoi tehdä ihan mitä tahansa, lähteä mihin vain suuntaan. Se tila tuntui määrättömältä vapaudelta. Mahdollisuuksilta. Ja mä päätin ankarasti, että nyt on aika olla itsekseen - korkeintaan deittailla kepeästi, pitää hauskaa, eikä t o d e l l a k a a n harkita mitään vakavaa. Aarrekarttaan länttäsin määrätietoisesti ainoastaan itseni ja lähinnä työ- ja opiskelutavoitteita, pari kaverijuttua. Se tuntui hyvältä idealta.
Se olikin. Mutta siinä sitten tulikin pari muuttujaa vastaan. Puoli vuotta myöhemmin istun eri asunnossa, eri elämäntilanteessa, niin korviani myöten siirappisissa olotiloissa, ettei niistä voi puhua olematta ällöttävä. Ja se on aika onnellista.
Mites se aarrekartta? No, siinä sitä ironiaa ja melko cheesyä symboliikkaa olikin kerrakseen. Olin unohtanut sen vikojen asioiden joukossa vanhalle asunnolla ja kun vihdoinkin muistin irrottaa sen paikaltaan, suurin siihen liimattu kuva alkoi irrota. Siinä kuvassa istui kynähameinen tyttö silmälasit päässä toimistolla ja pyöritteli kynää; kai siinä oli jotakin viittauksia harjoittelupaikkaan, jota alkukeväästä hain. Harjoittelupaikkaa ei herunut, sen sijaan hylkääviä vastauksia ja jäätävää hiljaisuutta. Vaihtopaikat, jotka olivat ne prioriteetti numero kaksi, sentään sain. Mutta kyllä se harjoittelu vähän - no, aika paljon - kirpaisi. Terveydellisistä syistä jouduin lopettamaan hakemisen ja opettelemaan vähän hellittämään. Ei helppoa, mutta varmaan monella tavalla ihan kannatettavaa.
Sen suurimman kuvan takaa alkoi paljastua nyt kuva suutelevasta parista. Kamalaa. Nauratti. Jos joku olisi puoli vuotta sitten ennustanut, olisin käskenyt suksia kuuseen. Voi elämä, on tämä vuosi tähän mennessä aika kivasti kohdellut.
Loppukevennykseksi ajattelin jakaa ruokavinkin. Se on niin naurettavan helppo, että reseptistä ei oikein voida puhua.
Kylmä tomaattikeitto:
n. 8 tomaattia
1 paprika
tuoretta korianteria
oliiviöljyä
mustapippuria
valkoviinietikkaa
Laita tomaatit, korianteri ja paprika blenderiin. Sekoita. Lisää oliiviöljy, mustapippuri ja valkoviinietikka. Sekoita. Lisukkeena suosittelen fetaa ja patonkia, ellei sitten halua ateriasta ihan raakaruokafiilistelyä. Nauti kesäiltana mieluiten parvekkeella, pus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti