tiistai 30. joulukuuta 2014

Luminen Helsinki ja muita juttuja joululomasta

Reilut kaksi viikkoa Suomessa. Siinä ajassa ehtii käydä pulkkamäessä Kaisaniemessä, joulukävelyllä Esplanadilla, pelata sulkapalloa isin kanssa, tyhjentää punaviinipullon parhaassa seurassa, kuunnella surullisia joululauluja, turhautua oman asunnon puutteeseen, tajuta jonkin aikakauden päättyneen, ostaa ihanien tyttöjen kanssa juustoa Hakaniemen hallissa, ilahtua puoli yhdeksän uutisten muuttumattomasta konseptista, lukea aamuisin Hesaria, katsoa Hurjaruuthin talvisirkuksen, syödä blinejä, istua kaivatussa Kaisa-kirjastossa, mennä Suomenlinnaan, vuokrata molemmat Bridget Jonesit ja tehdä pitsaa, leipoa pahaa pullaa, käydä Stockalla, ylittää Espoon ja Helsingin rajan lukemattoman monta kertaa, juoda kahvia ja syödä Snöreä pakkassäässä Töölön parhaimman kiskakahvilan terassilla, katsoa jouluaattoiltana Pikku naisia ja kuunnella äidin kanssa aamiaisella enkelikelloa.

Kun lähdettiin Lontoosta, tunsin naurettavaa haikeuttaa jättää edes pariksi viikoksi nämä kulmat. Mietin puoliksi salaa, oliko se nyt virhe pyörtää päätös ja lähteä sittenkin Helsinkiin joulunviettoon. Ei se ollut; se oli ihanaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olin liikuttua bussimatkalla Lauttasaareen kyyneliin asti Kaken kehys ja Kaihdin Casadina -kylteistä, tajusin miten hyvä päätös oli pitää pieni joulubreikki. Ja melkein saman tien epäilin, että kevätlukukaudella saattaa tulla pieni koti-ikävä. No jaa. Olen hyvä manaamaan aina välillä. Ja tietysti, saattaahan se tulla. Mutta kyllä palaaminenkin tuntui hyvältä. Lontoossa on kirkasta ja koleaa, juuri sellainen mikä mun silmissä on tyypillinen Lontoo-sää, ja kaduilla oli vilkasta ja eläväistä, ja kotikulmilla oli niin tuttua. Käytiin meidän lähikaupassa, purettiin tavarat. Syötiin terassilla burgerit ja juotiin ginger beeriä, sitä Old Jamaicaa, jota täällä saa joka kaupasta, Suomessa vain parista. Ehkä vielä pienet päiväunet tähän väliin, ja sen jälkeen voin pikku hiljaa valmistautua tsekkailemaan, millainen on Lontoo, osa 2.















torstai 11. joulukuuta 2014

On aika jännä havahtua siihen, että loppusuoralla vedellään. Tai no, ensimmäisen lukukauden loppua, onneksi. Jo etukäteen tiesin, että ehdottomasti haluan lähteä koko vuodeksi. Mutta jos nyt yrittää edes kuvitella, että koko homma olisi ollut tässä - no, se olisi vain ollut ihan liian vähän.

Hassua on myös lähteä Suomeen pariksi viikoksi. Tavallaan on haikeat fiilikset siitä, että pyörsin päätökseni jäädä jouluksi ja varasin lennot pienessä koti-ikävän puuskassa. Kieltämättä on siistiä päästä näkemään taas tyyppejä, käydä kävelyllä Kaivarinrannassa, tietää miten kaikki käytännön asiat toimii, palloilla ehkä vähän vähemmän hömelösti perusjutuissa ja mennä bodypumpiin. Toisaalta on hassua mennä Suomeen ilman vakituista kämppää ja kiertää kylässä eri paikoissa, ja joulu Lontoossa olisi voinut olla aika tunnelmallinen; olisi voinut varata pöydän ravintolasta, käydä katselemassa jouluvaloja, varata liput Swan Lake -balettiin ja juoda portviiniä. Jälkimmäisen aion kyllä suorittaa missä tahansa jouluna hengailenkin.

Tänään Borough Marketilla vastustin viimeisiä houkutuksia ja tyydyin kikherneburgerini jälkkäriksi juomaan kahvin mulled vinen sijaan, vaikka jokaisella kojulla oli höyryäviä metallipatoja ja ihania tuoksuja. Suosittelen muuten kumpaakin, jos Lontooseen sattuu - sekä Monmouth -kahvilaa, jossa on ainaisen ryysiksen lisäksi super hyvää cappuccinoa, että Borough Marketin kojujen mulled vinea. Pahvimukillinen auttaa kivasti hyytävässä tuulessa palelemiseen, mutta tuntui sittenkin snadisti huonolta idealta, koska toisin kuin ilmeisesti kaikki muut UCL:n opiskelijat, itse en ole vielä vapautunut deadlineista, vaan pidän huomenna presentaation. Olen siis viettänyt koko aamupäivän hautautuneena sänkyyn (kyllä, yksikerroksiset ikkunat on ilmeisesti tosiaan briteille se juttu) viiden kirjan ja monistekasan kanssa. Valittaisin, mutta a) kyseessä on vapaaehtoinen presentaatio, jonka pitämisestä en kehdannut kieltäytyä b) olisin vapautunut hommasta ihan vain pysymällä hiljaa viime perjantaina, kun kyseisen kurssin vetäjä oli unohtanut asian. Voin siis syyttää vain itseäni. Sitä paitsi viime viikolla karkasin vähän omille lomille ja kävin hengittelemässä Brightonissa, jossa oli myrskyinen ranta, aallonmurtajien yli pärskyvä meri ja lumous ennallaan. Joten kai sitä vielä jonkinlaiseen loppurutistukseen kykenee.

Vielä vikat slaidit kasaan, muutama juttu natseista ja Natalia soimaan, ja eiköhän se sitten ole siinä tältä erää. Lontoo, osa 1, kiva, kuitti ja kiitos!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014








Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Vaikka aikaisemmin julistin, että aion viettää vähemmän aikaa kirjastolla ja enemmän kaupungilla, on pakko myöntää: aika helposti nykyinen arki johtaa siihen, että itsensä löytää kirjastolta ja tekee tyhjiä lupauksia aikaisemmasta kotiin lähtemisestä. 

Hyvä puoli opiskelun intensiivisyydessä on se, että kurssit ovat oikeasti mielenkiintoisia. Huono puoli puolestaan se, että niin on itse Lontookin. Yksi tyydyttävä ratkaisu on koettaa yhdistää kaupungin haltuunotto ja opiskeleminen pakkaamalla reppuun läppäri ja muut materiaalit, ja lähtemällä suorittamaan itse opiskeluaktiviteetti johonkin kaupungin lukuisista kahviloista. Tähän mennessä olen löytänyt oman lempparini Dalstonista, Itä-Lontoosta.

L'atelier (31 Stoke Newington Road) on paikka, jossa hyvää kahvia, kiva tunnelma ja sopivan rosoinen sisustus. Kukaan ei tunnu tsekkaavan pahasti, kun istuu yhden cappuccinon äärellä useamman tunnin - itse asiassa, yleensä päiväsaikaan L'atelierin asiakaskunnasta noin yhdeksänkymmentä prosenttia tuntuu tekevän töitä läppärillään. Jos siis Macin läppärit tai hipsterihtävä asiakaskunta ärsyttävät, L'atelier kannattaa kiertää kaukaa. Itse en ole vieläkään ihan varma, mikä Applen logossa tai paksusankaisissa silmälaseissa provosoi niin ihmiset suunnattoman raivon partaalle.. L'atelierin lounaslistaa en ole testannut toistaiseksi, mutta viereisiin pöytiin kohdistamani stalkkauksen perusteella sekin vaikuttaa houkuttelevalta.

Jos siis Lontoossa etsii sopivaa paikkaa tehdä töitä tai opiskeluja, eikä Itä-Lontoon hipsteritiheys hirvitä, kannattaa suunnata L'atelieriin. Ja jos L'atelier on täynnä, Dalston on hyvä paikka olla harhailuun ja satunnaisotannalla etsimiseen;  kahviloita, baareja ja ravintoloita on vieri vieressä, elämää joka kulmalla, ja tarjolla aivan takuuvarmasti enemmän mielenkiintoisia löytöjä kuin Lontoon perus turistikulmilla.


Kuvissa ylhäältä alas: L'atelier, salakuvattua asiakaskuntaa ja realistinen tilannekuva opiskelusta. 

torstai 13. marraskuuta 2014

Aika harvakseltaan tulee nykyisin kirjoiteltua ruokajuttuja. Luulen, että hommaan vaikuttaa eniten kaksi käytännön asiaa: 1) jos luettavaa on parisataa sivua viikossa ja muitakin aktiviteetteja kiinnostaa tehdä, ruokahifistely jää ihan jo aikataulusyistäkin sivurooliin 2) mun muutoin ihanassa kodissa keittiökomero on pieni, laskematilaa vähän, ja varustukseen ei kuulu uunia - oikeastaan, varustukseen kuuluu yksi keittolevy ja mikro. 

Kolmas syy on seurausta kahdesta edellisestä. Musta tuntuu järkevämmältä säästää ihmiset näkemästä kuvia, joissa yritän instagramin filttereillä säätää mikrossa lämmitetyn pakastepitsan herkullisen näköiseksi ateriaksi.

Mutta kyllä aina välillä tulee arkenakin tehtyä poikkeuksia. Eilen muisteltiin Brightonin ikävässämme kaupungin täydellistä kasvisravintolaa ja sen halloumiburgereita lisukkeineen - ja päätettiin kokeilla jotain uutta vaihteeksi. Vaikka suhtaudun bataattiin vähän ennakkoluuloisesti, kuten lähtökohtaisesti kaikkeen makealta vivahtavaan ruokaan keittiössä, kokeilu bataattiranskalaisista onnistui yli odotusten. Plussaa myös helppoudesta ja nopeudesta. Ja vaikka käytössä olisi uuni, kannattaa kokeilla paistinpannua! 

Bataattiranskalaiset

3 isohkoa bataattia
sitruunamehua
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

majoneesia (lisukkeeksi)

Kuori bataatit ja leikkaa lohkoiksi. Kuumenna runsaassa oliiviöljyssä pannulla, mausta suolalla ja mustapippurilla. Kun lohkot ovat kypsyneet pehmeiksi, valele päälle vielä sitruunamehua. Nauti majoneesin kanssa.



Peeäs. Koska tällä kyseisellä aterialla nautittiin myös kuriositeettina mainittu mikrossa lämmitetty pakastepitsa, jätin kuvat ottamatta. Ja ihan noin niin kuin esteettisistä syistä kuva bataattiranskalaisista on Brightonin Food for friends -ravintolasta, ei omasta keittiöstä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Monta kertaa elämässäni olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että luovuttaminen ei kannata. Että kannattaa yrittää, soittaa adrenaliinia nostattavia biisejä, pitää pää pystyssä ja painaa eteenpäin niinäkin päivinä, kun se tuntuu pään seinään hakkaamiselta.

En aio olla eri mieltä tästä tänäänkään. Kyllä se usein kannattaa.

Huomatkaa avainsana "usein". Joinakin päivinä on ihan hyvä tunnustaa herätessä, että ei tänään. Tänään en aio olla reipas tai teeskennellä, ettei boilerin hajoaminen häiritse tai että on ihan ookoo pestä hiukset jääkylmällä vedellä lavuaarissa parin tunnin unien jälkeen. Ei se ole, se on ihan perseestä, ja mun on hyvin vaikeata ymmärtää, miksi asioiden pitäisi teeskennellä olevan hyvin silloin, kun ne eivät tosiaan sitä ole.

Monella tavalla elämä on aika superia just nyt. Sellaisina aamuina, kun herää erilaiseen fiilikseen kuin tänään, saatan henkisesti taputella itseäni olalle: siis jos mun 16-vuotias itseni olisi vaan tiennyt, miten kivaa elämästä voi tulla

Se ei kuitenkaan estänyt tätä aamua, jolloin heräsin tokkuraisesta ja epämiellyttävästä yöstä, eikä sekavan unen loppuminen tuonut minkäänlaista helpotusta fiilikseen. Ja vaistomaisesti tajusin, että tänään ei kannata ryhdistäytyä. Luovuin tehokkaasta esseepäivästä, luovuin pläänistä kokeilla kivoja uusia vaatteitani ja ylipäänsä kaikista odotuksista, mitä tähän päivään olin ladannut. Sen sijaan läppäsin herätyskellon pois päältä, nukuin lisää ja peiton alta vaikersin haluavani aamiaisen sänkyyn (joo, joo, tää osio nyt ehkä edellyttää melko pitkälle vietyä ymmärrystä samassa taloudessa elävältä). Sitten vetelehdin yöpuku päällä ja katsoin yhden kaikkien aikojen luottoleffoistani: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Koska maailmassa ei ole olemassa mitään yhtä lohdullista kuin Bridget Jonesin sympaattinen hahmo vetämässä kännissä karaokea työpaikan pikkujouluissa, rööki toisessa kädessä ja hopeiset hilekoristeet päässä.

At times like this, continuing with one's life seems impossible... and eating the entire contents of one's fridge seems inevitable. I have two choices: to give up and accept permanent state of spinsterhood and eventual eating by alsatians, or not. And this time I choose not. I will not be defeated by a bad man and an American stick insect! Instead, I choose vodka. And Chaka Khan.

Oli kyse sitten parisuhdekriisistä tai jostakin ihan muusta kriisistä, ja ratkaisu vodkan sijaan suklaa ja hömppäkomedia, mun mielestä kyseinen lainaus kiteyttää jotakin erittäin olennaista elämässä. Nimittäin sen, että vaikka ryhdistäytyminen kannattaa usein, toisinaan se edellyttää vähän erilaisia välivaiheita. 

Rakkautta Bridgetille. Ei mulla muuta tänään.


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

7 havaintoa ja räpsyjä kuluneelta viikolta




1. Suomalaisessa ja brittiläisessä - tai vähintäänkin lontoolaisessa - bodypump-tunnissa on isoja eroja, vaikka liikesarjat on ihan samat standardit kuin joka paikassa: Suomessa tunneilla en ole ikinä kuullut kenenkään vetäjän hokevan niin tarmokkaasti, että don't go too heavy. Siis kirjaimellisesti toistelevan, ettei kannata ottaa liian raskaita painoja, jos ei ole ihan varma jaksaako. Eikä pelkästään kehottelevan, vaan kesken sarjan tuomassa sopivammaksi katsomansa tangon painoineen - esim allekirjoittaneelle, koska viisi kiloa kummassakin päässä näytti ilmeisesti liian uhkarohkealta yritykseltä. Ja kahden kilon käsipainot loppuivat kesken. Öhöm. Hämmentävää.

2. Lontooseen on vihdoinkin tulossa ruska. JES. Jotakuinkin täydellinen paikka sen ihastelemiseen on Primrose Hill, josta näkee koko kaupungin siluetin. Kuten oon aikaisemminkin todennut, Lontoossa muutenkin äärimmäisen rakastettava asia on puistojen lukumäärä; nyt kyseisen asianlaidan ihanuus vielä korostuu. Ei edes haittaa, vaikka sataa usein ja aamut on koleita, Lontoon syksy on silti ehkä parasta.

3. Ruuhkametroilla ja helvetillä on yllättävän paljon yhteistä. Muun muassa lämpötila. Central line lauantai-iltapäivänä, never again.

4. Ruuhkametron ohella Lontoossa hermoille käy muovipussien ja muovipakkausten tajuton tuhlaaminen. Siis joka ikinen kerta kaupassa ostokset pakataan muovikassiin, pahimmillaan kolmeen. Vaikka ostaisi kahdelta yöllä pikkupussin sipsejä, ne laitetaan pussiin. Ja maito on muovipakkauksissa, mikä herättää mussa suuria kysymyksiä. En ole vielä toistaiseksi alkanut tyrkyttää omaa kangaskassia kaupassa, mutta pitää varmaan kokeilla kylähullun maineenkin uhalla.

5. Jos perjantaina ottaa päähän seminaarin jälkeen, Print Room Cafen viinilasilliset on suht edullisia ja kävelymatkaa parisataa metriä. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

6. Oon koko viikon lukenut kasakkakapinoista ja juutalaisista ja harhautunut toistuvasti ajattelemaan Fievel Mousekewitzia. Vasta tänään annoin periksi kiusaukselle ja katsoin leffan, jonka myötä selvisi, että Fievelin perhe ei pakenekaan Khmelnytskyin kasakkakapinaa vuonna 1658 vaan - ilmeisesti - venäläisiä vuonna 1885.

7. Suomesta on eniten ikävä ihmisiä, unicafen hintoja ja irtokarkkeja. Jälkimmäiseen helpotti ruotsalainen kauppa, johon törmättiin tänään täydellisen Primrose Hillin ja täydellisen Regent Parkin jälkeen. Myyjä oli vaalea ja iloinen ja tervehti ruotsiksi ja irtokarkkivalikoimaan kuului salmiakkipääkalloja. Kuinka monta kertaa voi sanoa yhdestä päivästä täydellistä, ennen kuin sana kokee inflaation?


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tänään aamulla heräsin sunnuntaihin ja mieleen tuli, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Sen jälkeen aloin vähän tsekkailla, josko koneella olisi jotakin kuvia; jotakin, joka kiteyttäisi olennaisesti parista viime viikosta jotakin.

No jaa. Kävi ilmi, että sellaisia ei ole. Siihen löytyy yksinkertainen selitys: kuluneen viikon aikana ainoat kuvat ovat suttuiset kännykkäkameraräpsyt, joissa on puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta. Tarkemmin kun miettii, viime viikko kiteytyy tähän oikeastaan täydellisesti - puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta.

Syksy tuli vihdoin Lontooseen, ja sen mukana koleat aamut, sadekuurot ja tuuli. Lukuun ottamatta koleita aamuja, se on aika jees: syksyisessä kaupungissa on aina tunnelmaa. Etenkin Lontoossa, jossa yksi kaupungin ihanista asioista on sen lukuisat puistot. 

Syksyn mukana tuli myös seminaarien lukulistat. 

Pakko myöntää, että maanantaina tunsin lievää pakokauhua kasatessani kirjoja pinoksi ja laskeskellessani sivumääriä. Jos sille tielle lähtee, jokaisen vuorokauden tunnin saisi täytetyksi lukemisella. Ja vaikka on myös tavallaan kivaa, että odotetaan ja vaaditaan paljon, ja siinä on palkitsevuutensa, niin hei haloo - noin kolmesataa sivua yhteen seminaariin? Viikoittain? 

No niin. Näissä merkeissä kului viisi päivää. Lusikoin informaatiota päähäni kirjastolla ja kävin välillä hengittelemässä kampuksen läheisessä muistomerkkipuistossa, söin suklaata ja kehitin addiktion nimeltä mainitsemattoman jättiketjun tarjoilemaan sokerilitkuun, jota myös Pumpkin Spice Latteksi kutsutaan. Nukuin vähän, luin paljon. 

Ei se huono viikko ollut. Jollakin masokistisella tavalla siitä myös nauttii. Aina välillä ne adrenaliinihumahdukset ja parhaat fiilikset tulevat juuri niistä hetkistä, kampuksesta ja syksystä ja lukemisesta ja kaiken sen yhteissummasta. Mutta kun perjantaina iltapäivän seminaariin raahautui ja päässä vilisi vain miljoona eri nimeä ja vuosilukua ja prinssejä ja kielispekulaatioita, tuntui siltä, että ihan näin tän systeemin ei ole tarkoitus pelata. Eikä sen ollutkaan. Kun kysyttiin, ketkä kaikki olivat oikeastaan lukeneet osoitetusta osiosta kirjojen luvut artikkelien ohella, nyökkäilijöitä oli aika vähän. Lauantaina bissellä yksi kurssilaista lausahti viimeistään sen ääneen: ihan kaikkea ei ole pakko lukea.


Vaikka viikko ei ollut huono, ensi viikolla ajattelin nähdä muutakin kuin puita, muistomerkkipuiston ja kirjapinon.

lauantai 4. lokakuuta 2014



Tämän viikon huippukohtia on ehdottomasti seuraava.

MULLA ON KOTI. Pysyvä osoite. Purettu matkalaukku. Omat avaimet.

Ja vasta itse asiassa nyt täällä perillä tajusin, kuinka paljon ympäristöllä on väliä. Mun ei tarvitse enää noukkia tuntemattomien hiuksia kylpyammeesta päästäkseni suihkuun tai astua kupruilevan muovimaton päälle ja pidätellä hengitystä jääkaapin avatessani. Mulla on koti ja mikä parasta, se on kaunis.

Ensimmäistä kertaa Lontoossa tuntui järkevältä ostaa kukkia. Kaksi puntaa, iso nippu vaaleanpunaisia gladiouluksia puhkeamaisillaan. Seuraavana aamuna useimmat nupuista olivat puhjenneet. Ja ensimmäistä kertaa noin kolmeen viikkoon aamu ei alkanut pikakahvilla, vaan ihan oikealla, kunnollisella, hyvällä kahvilla.

Voin kertoa, että oli vähän erilaista lähteä liikenteeseen.







lauantai 27. syyskuuta 2014

Jotakin on käynyt selväksi Lontoon metromatkoilla. Susan Cainin Quiet – The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking on piristävintä, mitä olen lukenut aikoihin.

Vaikka jokaisesta asiasta en ole samaa mieltä, teoksessa yksi asia on äärimmäisen hienoa: se on perusteltu, itsenäinen puheenvuoro maailmassa, jossa ekstroverttiudesta on tehty hyve ylitse muiden. Kuinka monta kertaa olette kuulleet jonkun sanovan, että arvosanoilla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaan sillä, kuinka opiskeluaikoina verkostoiduitte ja osallistuitte ylimääräisiin aktiviteetteihin? Käsi ylös jokainen, joka tuntee pienen piston joka kerta kyseisen fraasin kuullessaan. Ei ole miellyttävää kuulla toistuvasti, että käyttää aikansa väärin paneutuessaan mielellään lukemiseen ja kirjoittamiseen verkostoitumisen sijasta. Ei tunnu reilulta, että koko ympäröivä maailma toistelee, ettei työelämä tarvitse tunnontarkkoja kympin tyttöjä vaan ”hyviä tyyppejä”, millä tunnutaan ennen muuta tarkoittavan eräänlaista sosiaalista sukkulaa.

Kyllä, myös kympin tytöillä on oikeus olla olemassa, opiskella yliopistossa ja olla kuulematta jatkuvia väitteitä siitä, että heidän taipumuksensa ovat ”elämälle vieraita”. Kyllä, myös introverttien taipumuksille on tilausta työelämässä, eikä edes johtajuus vaadi välttämättä ekstroverttia. Teoreettiselle pohdiskelulla on itseisarvoa, eikä jokaisen ole pakko tarvitse rakastaa minglailua päivälliskutsuilla tai Erasmus-krebausta.

Quiet on virkistävää vaihtelua maailmassa, joka käskee jokaisen jatkuvasti venyttää omaa persoonallisuuttaan rajoille, heittäytymään, olemaan sosiaalinen. Susan Cain yllättää nimittäin kysymällä perustellusti, miksi meidän tulisi tehdä niin. Onko itseisarvoista, että koetamme kasvattaa ihmiset niin sosiaalisiksi kuin mahdollista, oman itsenäisen ajattelun ja teoreettisen pohdiskelun kustannuksella? Miksi ihmisen täytyy tuntea syyllisyyttä, jos viettää mieluummin aikaa yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa tai yksikseen kuin suuressa väkijoukossa?

Vaikka monissa asioissa en tunnista itseäni introvertiksi, silti keskusteluilmapiiri välillä ärsyttää. Liikuttava yksimielisyys, että oikealla tavalla eläminen tarkoittaa mahdollisimman montaa harppausta oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on mykistävä. On vaikea nähdä syitä, miksi esimerkiksi koulussa omissa oloissaan viihtyvää oppilasta pidetään lähes patologisena tapauksena. Rakastan järjestää isoja juhlia ja matkustaa uusiin paikkoihin, mutta silti minglailu ja small talk tuntuvat välillä randomilta sosiaaliselta rituaalilta, jonka pointti on vaikea nähdä. En ole taustaltani todellakaan aina ollut kympin tyttö, mutta mua henkilökohtaisesti vituttaa, että sellaisten mollaamisesta on tullut ihan täysin salonkikelpoinen harrastus.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa ehdottomasti tehdä vähintäänkin kokeiluja. Ei voi tietää kokeilematta, onko jokin asia oma juttu vai ei. Pelkäämisen takia ei kannata jättää mitään tekemättä. Mutta jos vielä kokeilujenkin jälkeen se tuntuu vastenmieliseltä, onko pakko hakata päätä seinään toistuvasti ja koettaa muuttua joksikin toiseksi kuin on? Yleinen vastaus maailmassa tuntuu olevan, että on – että elämä alkaa vasta oman mukavuusalueen ulkopuolella. Itse en ole väitteestä ihan varma. Riippuu niin paljon ihmisen persoonallisuudesta, millaisista asioista nauttii. Jos todella tuntee pelonkin alla nautintoa jännityksestä ja adrenaliiniryöpystä, silloin kannattaa. Kannattaa pyrkiä keskustelemaan muidenkin ihmisten kanssa kuin niiden, joiden mielipiteet tietää jo valmiiksi – se voi olla introvertille kuumottavaa, mutta avata aivan uudenlaisia näkökulmia. Kannattaa mennä toisinaan juhliin, vaikka etukäteen ei huvittaisi. Ne ovat asioita, jotka on helppoa allekirjoittaa.

Parhaat ideat eivät välttämättä silti synny työpaikoilla brainstormeissa eikä ihmisten pakottaminen avoimiin tiloihin vailla mahdollisuutta yksityiseen tuota hedelmällisiä tuloksia, eikä ison porukan small talk tarjoa automaattisesti arvokkaampia asioita kuin kahden tai kolmen ihmisen pitkä keskustelu. On itse asiassa käsittämätöntä, miten pitkälle ekstroverttien ilosanoman toisteleminen maailmassa on mennyt. Kuitenkin maailmassa on tehty paljon merkittävää musiikkia, kirjallisuutta, tieteellisiä läpimurtoja ja poliittisia päätöksiä olemalla yksin ja keskittymällä. Jos teoreettisuus ja pohdiskeleminen ja keskittyminen kuitataan täysin tarpeettomiksi ominaisuuksiksi, sivuutetaan aika moni asia.


Yksi olennaisimmista Susan Cainin Quietin tarjoamista muistutuksista koskee juuri tätä. Teoksen ei ole tarkoitus mollata ekstrovertteja tai esittää, että maailma jakautuisi joko tai -tyyppeihin: ekstrovertteihin ja introvertteihin. Useimmat meistä omaavat piirteitä molemmista suuntauksista ja ne esiintyvät tilannekohtaisina, päällekkäisinä ja joskus ristiriitaisina. Mutta missä vaiheessa maailma päätti yksissä tuumin, että jokaisen meistä tulisi kehittää itseään vain toiseen suuntaan? Miksi se ”hyvä tyyppi” kattaa niin käsittämättömän kapean alueen?

perjantai 26. syyskuuta 2014

Nopeita vaihteluita, jatkuvaa muutosta. Mielentiloja ja paikkoja. Innostusta ja koti-ikävää. Adrenaliiniryöppyjä, väsymystä.

Kolmen viikon jälkeen Lontoosta osaa sanoa muutakin huonoa kuin vuokrat. Aina välillä on raskasta tottua siihen, että joka paikkaan kestää kauemmin kuin etukäteen ajatteli; että metroissa on ruuhkaista ja ahdasta ja kuuma, ja jos linja on jostakin syystä suljettu, rail replacement service -bussi ei lupaa mitään hyvää.

On aamuja, että väsyttää lähteä liikenteeseen ja ärsyttää muiden kylppäriin jättämät hiukset ja huonosti tiskatut kahvikupit. On iltoja, että yhtään ei huvittaisi lähteä ulos, mutta jos haluaa tavata tyyppejä ja tutustua kehenkään, on pakko kerätä itsensä ja pakottautua liikkeelle. On epätietoisuutta järjestelmistä, siitä missä ja milloin pitäisi olla, ilmaan haihtuvia sähköpostiviestejä ja äärimmäinen turhautuminen.


Mutta sitten on se toinen puoli vaihtokokemusta.


On aamuja, että ei voi lakata hymyilemästä ohikulkijoille. Että on aavistuksen jo kirpeä syksy ja tunnelmallinen valo, ja Euston Squarella soi klassinen musiikki, ja kaikki on ihan uutta. On iltoja, jolloin aluksi ajattelee että tästä ei kyllä ole tulossa yhtään mitään, ja silti pakottaa itsensä vaihtamaan vaatteet, lisäämään huulipunaa, astumaan ulos ovesta. Ja illasta tulee älyttömän hauska, uusien ihmisten ja hyvien keskustelujen täyttämä.

Siihen kuuluu se, että tajuaa tokkuraisena kampuksella istuessaan ja ohikulkijoita katsoessaan elävänsä aika prikulleen sitä elämää, josta joskus sitten unelmoi. Että on just siellä, suuressa kaupungissa ja uusissa seikkailuissa ja hyvässä yliopistossa ja ettei pelota, tai siis vaikka välillä pelottaa ns. ihan helvetisti, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska silti ei huvita lähteä kotiin. Ei pelota liikaa. Ja sitä on eri tavalla olla kotonaan ihmisvilinässä. Ja just siellä, missä haluaakin olla.

lauantai 20. syyskuuta 2014



Palasin pari päivää sitten Brightonin unimaailmasta takaisin Lontooseen. Tavallaan se oli paikallaan: jos Brightonissa olisi ollut yhtään kauemmin, se olisi ehkä vaarantanut sen täydellisyyden ja puhkaissut kuplan. Nyt voin toistaiseksi ajatella Brightonia täydellisyyden keitaana, jossa on vain loputtomiin merta, sileiksi hioutuneita rantakiviä ja sairaan hyviä kasvisravintoloita.

Mutta silti on todettava, että jos on tottunut syömään ulkona ja asumaan hostellissa, tuntuu pyykin peseminen ja jonkun randomin kylpyammeeseen jättämät hiukset ja hiusväriläiskät ankeilta. Jos jostakin syystä sukkuloiminen iloisen energisissä minglailubileissä tuntemattomien keskellä ei ole se kaikista luonteenomaisin tapa vuorovaikuttaa ympäristön kanssa, voi orientaatiotapahtumat tuntua vähän raskailtakin. ISOP Boat Party Thamesilla tarjosi kyllä upeat maisemat ja kivan illan, mutta pari kertaa illan aikana nousi väkisinkin mieleen se, että oikeastaan sitä mieluummin itse pysähtyisi juttelemaan hetkeksi yhden tai parin tyypin kanssa, eikä vain hyörisi ympäriinsä hymyillen kaikille hi there, what's your name. Tai että vaikka oon tässä parin viikon sisällä kyllä iloisesti tanssinut Spaissareita kotibileissä, sheikkaaminen ISOP Boat Partyissa tuntui siltikin vähän vieraalta ja hankalalta ajatukselta.

Niinpä podin eilen vähän huonoa omatuntoa, kun vaihtaribileiden sijaan lähdin bisselle yhteen Lontoon vanhimmista kapakoista, jonka kantiksiin kuului kuulemma parisataa vuotta sitten merirosvoja, salakuljettajia, kurkunleikkaajia ja varkaita. Hirttopuu paikalla oli yhä (vaikkakin kuulemma uusittu..) ja katseltiin Thamesin veden nousemista yhä korkeammalle illan hämärtyessä. Vastapäisellä rannalla näkyi kaupungin valot, ja se oli just sitä mitä illoilta kaipaa, hyviä keskusteluja ja fiiliksiä. Se herättää vähän myös miettimään, miksi pitäisi sitten olla huono omatunto; totta kai uusien ihmisten löytämiseksi on syytä välillä mennä silloinkin, kun ei jaksaisi. Mutta ei se oikeiden ihmisten löytäminen nyt jumalauta siitä ole kiinni, meneekö juuri niihin yksiin tiettyihin bileisiin. Enkä mä edes ole niin introvertti - monissa asioissa nautin tunteesta, että olen juuri siellä missä tapahtuu; en vältä riskien ottamista, en välttele ihmisiä, en viihdy pitkiä aikoja poissa kaupungista ja ihmisvilinästä. Mutta kevyen oh, that's so interesting -small talkin ylläpitäminen ja puhuminen, vaikka mitään sanottavaa ei olisi, ei vaan tunnu hirveän mielekkäältä. Ihmisistä etsii tiettyjä piirteitä, katsantokantoja, sitä että näkee asioissa ne ironiset tai huvittavat puolet, jotakin tuttua, ja aina välillä vain tietää vaistonvaraisesti olevansa niitä asioita varten väärässä paikassa. 


Ja miksi ne asiat pitäisi tehdä juuri sillä tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla? Jos tällä hetkellä asiat, jotka on saanut hymyilemään kadulla itsekseen, on kirjakauppoja ja hyvää kahvia, lehden lukeminen aamulla yksin kahvilassa, kaupungin valot yöllä, Thames tuulisena päivänä, Susan Cainin Quiet ja kampusalueella tallaileminen, miksi se ei saisi olla niin? 

On Societyt ja on SSEES:n omatkin bileet ja kaikkea mahdollista Vodka Tastingista vaihtariaamiaisiin ja kirjallisuusteemaisiin kävelykierroksiin. Oikeat ihmiset löytyy, jos on löytyäkseen. 

tiistai 16. syyskuuta 2014

Nyt kun viimeiset lomapäivät alkavat olla käsillä ennen Lontoo-arkea, tultiin tsekkaamaan Brighton. Kun joku tiedusteli, miksi juuri Brighton, mun vastaus oli aika ytimekäs: meri. 


Kompuroin portaat alas Lontoossa ja onnistuin telomaan selkäni, jonka jälkeen kaksi ja puoli tuntia bussissa istuminen koetteli hermoja; junalla olisi päässyt nopeammin, mutta kaikki säästäminen kiinnostaa tällä hetkellä. Hostellissa bilettää äänistä päätellen 18-vuotiaita ekaa kertaa lomalla ilman vanhempia ja aamiaisella tarjoiltu maito on klimppistä ja lämmintä.

Silti ei kaduta. En ole tarvinnut kauheasti muuta ohjelmaa kuin sen, että istun rantakivillä ja tuijotan horisonttia, joka jatkuu joka suuntaan silmän kantamattomiin. Brightonin rantaviivaa pitkin lenkkeileminen tai viinin juominen pimenevässä illassa korvaa kaiken. Hyviä kasvisravintoloita on arvostelujen mukaan kaupunki täynnä, ja eilinen Food for Friends tarjoili ehkä yhden elämäni nautinnollisimmista ravintola-aterioista. Jumalainen halloumiburgeri wasabimajoneesilla, niin hyvää että lähes itketti.

Vaikka on ehtinyt jo haikailla arjenkin perään ja ihan hyvä päästä aloittamaan käytänössä hommat, Brightonista ei raaskisi millään lähteä. Tässä kaupungissa, jos missään, mulla on ollut niin unenomaisen täydellistä, että viime viikkojen stressi tuntuu vihdoinkin vähän hellittäneen. Onneksi tänne on sentään lyhyt matka takaisin.









tiistai 9. syyskuuta 2014

Lontoossa aika hieno juttu on se, että vaikka asuminen ja aika moni muu asia ovat törkeän kalliita, monet museoista ovat ilmaisia. Se ei ole ihan pikku juttu, että voi marssia Tate Moderniin, kierrellä kiinnostavimpia kokoelmia pari tuntia ja törmätä Mapplethorpen valokuviin.  

Ehkä sen rinnalla kestää sen, että ulos astuessaan on toikkaroida heti saman tien auton alle ja väärältä puolelta ajavat autot tööttäilevät kiusallisen kovaa, ja sen jälkeen eksyy lyhyelläkin kävelyllä vähintään kolme kertaa.

Mutta kun kävelyltä selviää kotiin, voi onnitella itseään siitä, ettei taaskaan jäänyt auton alle, kaataa lasin punaviiniä ja laittaa soimaan Patti Smithin Because the Night, joka on ehkä yksi hienoimmista tässä maailmassa koskaan tehdyistä kappaleista.

Tekisi mieli sanoa jotakin muutakin, mutta tällä kertaa ei oikein osaa. Ehkä joskus voisi keskittyä siihen fiilikseen ja lopettaa yrittämästä verbalisoida tai analysoida ihan kaikkea. Ja antaa Patti Smithin soida niin kovaa kuin kehtaa.



Kuva: Robert Mapplethorpe, 1975 

http://www.tate.org.uk/art/artworks/mapplethorpe-patti-smith-ar00185

lauantai 6. syyskuuta 2014

Ensimmäiset päivät Lontoossa vilisevät vaikutelmia, hoidettavia asioita, sekavia ajatuksia. Asunto järjestyi yllättävän nopeasti, kun Claptonissa sijaitsevasta väliaikaismajoituksesta saatiinkin pysyvä - vuokrasoppari alkaa lokakuun alusta, joten tarvitsee keksiä majapaikka vain pariksi viikoksi ennen sitä. Mutta sitten meillä on iso ja valoisa huone, lautalattia, takka ja oma kylpyhuone, sopivan muhkea sänky ja maailman paras lähipitseria. Jos ikinä satutte Lontooseen, Claptoniin kannattaa tulla vaikka ihan vain siksi, että pääsee Sourdoughiin syömään vuohenjuustopitsaa. Muita parissa päivässä kertyneitä paikkavinkkejä on, että Brixtonin bileet kannattaa tsekata - vaikka yöbusseilu Brixtonista Claptoniin raastoi jonkin verran hermoja - ja Shoreditchin särmikkyys oli kuulemma parhaimmillaan viisitoista vuotta sitten. Nyt hipsteritkin ovat löytäneet jo kauemmas, mistä kuulemma pettämätön indikaattori on, että Hackneyssakin myydään jo flat whitea. Lea-joen varsi on ihana paikka lenkkeillä, ja vastaan tulee graffittien ja hallirakennusten keskellä isoja ateljeita, siistejä kahviloita ja ruokamestoja.


Lontoo ei ole liian kaunis, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariisi välillä on. Lontoo on sopivan rujo, täällä on tilaa hengittää. Se on monin paikoin suorastaan ruma, ja silti täynnä kauniita asioita: punatiilisiä taloja, Tylypahkaa muistuttavia rakennuksia, viktoriaanisia pikkukatuja, kuusikerroksisia kirjakauppoja ja hyvää kahvia.


Pahinta Lontoossa on näiden neljän päivän perusteella vuokrat. Parasta toistaiseksi kaikki muu. Ja se yöbussissakin pitkästä matkasta ja väsymyksestä murjottaminen sujuu paljon sutjakammin, kun toinen vieressä koettaa äärimmäisen ärsyttävällä positiivisuudella piristää ja hymisee koko matkan just a spoonful of sugar helps the medicine go down, medicine go dooown



maanantai 1. syyskuuta 2014


No niin.

Tsiljoona asiaa hoidettu, läksärit pidetty, sukulaiskahveja juotu ja kavereita halailtu joka kerta erottaessa onks tää nyt sit vika kerta et nähään, ja joka kerta onkin sitten keksitty vielä jotain. Matkalaukut pakattu ja huonekalut siroteltu ympäri pääkaupunkiseutua. Nostalgisoitu punaviinilasi kädessä. Soitettu tärkeitä puheluita, oltu haikeita. Oltu lähtökuumeessa. Kyllästytty lähtökuumeeseen. Innostuttu uudestaan.

Täydellisiä lähtöjuttuja: rapujuhlissa meren rannassa. Istuttiin ulkona hämärtyvässä illassa kynttilänvalossa ja vastapäisessä saaressa alkoi ilotulitus. Tai se, kun läksäreiden päätteeksi löydettiin tiemme randomeihin teknobileisiin vallattuun hallirakennukseen. Tai perinteinen Gilmore -maraton pitsan ja jäätelön kera.



Tänään pyöräilin kotiin ja tajusin, että nyt taitaa oikeasti olla käsillä se, ettei näitä maisemia hetkeen näe. Huomenna koittaa se paljon hypetetty lähtö ja ikuisuudeksi venynyt prosessi itse lähtemisestä on ohi. Ja sitten pitäisi keksiä, miltä se elämä ensi vuonna Lontoossa näyttäisi. 

Nyt olen kokeillut, miltä tuntuu tehdä muuttoilmoitus ilman uutta osoitetta. Ihan jännää. 


lauantai 23. elokuuta 2014

Teachers said we'd never make it out alive

Mulla on Lana Del Reyn musiikkiin vähän kompleksinen suhde. Kun ekaa kertaa kuuntelin sitä, nyökyttelin silleen että joo-o, ihan kivaahan tämä. Mutta ei se mitenkään ihmeellistä ollut; aika perus poppia ja joka biisissä tuntui pyörivän vähän samat tunnelmat ja jutut. Ei tullut mieleenkään mennä keikalle, kun se tuli Suomeen. Born to die oli ihan kiva, mutta ei järisyttävä: päällimmäisenä mieleen nouseva juttu oli biisin yhteydessä oli se, että musiikkivideo muistutti O.C.:n toisen tuotantokauden lopusta. Miellyttävän nostalgista ja kotoisaa.

Sitten tuli viime syksy. Ja jostakin syystä yhtäkkiä mun kämpässä alkoi soida toistuvasti Summertime sadness. Niin usein, että teki mieli pahoitella naapureille yksipuolista soittolistaa, mutta ei tarpeeksi - en siltikään kyennyt lopettamaan. Sittemmin kehitin samanlaisen pakkomielteen Young and beautiful -biisiin, mieluiten Youtubesta löytyvän Great Gatsby -videon kanssa.

Talvella pakkomielteet vähän hellittivät, mutta tänä keväänä nousivat taas ihan uudella voimalla. Tämän blogimerkinnän http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/kotikulmilla seuraus oli, että Radio pääsi soittolistalle uudestaan. Sitten tuli Diet Mountain Dew. Ja tällä viikolla olen kuunnellut joka päivä, siis ihan jok'ikinen päivä, This is what makes us girls. Huolimatta siitä, että biisin nimen kantama ajatus on sama, mikä saa mut vetämään herneet nenään usein; että tytöt on sitä tai tätä tai tota ihan luonnostaan, ja vieläpä niin, että on jotenkin tytöille tyypillistä antaa suhteiden mennä kavereiden edelle. 

Sille ajatukselle voin tuhahdella, mutta silti: Remember how we used to party up all night, sneaking out and looking for a taste of real life, siinä on jotakin aika kipeän tuttua. Ja rämmittyäni lähtöfiiliksiin liittyvässä nostalgiassa ei voi tuntea muuta kuin rakkautta. Teachers said we'd never make it out alive.

Ja niinpä, kun pyöräilin kotiin maanantaiyönä puoli kolmelta sateisessa Käpylässä, päässä soi just ne rivit ja ne jutut. Meillä ei tainnut olla korkkareita vaan jeesusteipillä korjatut maiharit, eikä me murtauduttu hotellin uima-altaalle vaan karkailtiin Siperiaan punkkikeikoille, hankittiin jälki-istuntoa kunnes iltapäivät loppuivat opettajilta kesken ja juotiin pahaa halpisvalkkaria läheisillä kallioilla, mutta asian ydin on silti ihan sama.



There she was my new best friend
High heels in her hands, swayin' in the wind
While she starts to cry, mascara runnin' down her little Bambi eyes:
"Lana, how I hate those guys."




 And that's where the beginning of the end begun
Everybody knew that we had too much fun





Sweet sixteen and we had arrived
Baby's table dancin' at the local dive
Cheering our names in the pink spotlight
Drinkin' cherry schnapps in the velvet night


Uudet seikkailut odottaa ja hyvä niin. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla enää kuusitoistavuotias. Mutta onneksi silloin tuli oltua, ja tuli seikkailtua ja siinä sivussa löydettyä myös ne tyypit, joista tietää jo etukäteen: ikävä tulee.

Biisi osuu siis moneen kohtaan, ja silti on jotenkin väärässä. Toisin kuin opettajat aikoinana yläasteella uhkailivat, meille kaikille kävi oikeastaan aika kivasti; ja toisin kuin Lana linjaa, ne parhaimmat eivät ikinä kadonneet mihinkään.


























Kuvat: Hanna Tapaninen & Tuuli Laaksonen

torstai 14. elokuuta 2014

Yrittänyttä ei laiteta ja tajusin juuri, että voihan sitä täälläkin koettaa huudella. Toisin sanoen kun Suomessa aika hupenee ja meidän ihana koti siirtyy muiden hallintaan, kamat on hujan hajan eikä meillä ole vielä Lontoon päässä hajuakaan, missä yömme nukutaan, alkaa jo sellainen pieni kuumotus nakertaa.

Hei! Olemme suomalainen pariskunta, joka on muuttamassa Lontooseen 1.9. Etsimme asuntoa syyskuun alusta kesäkuun 2015 loppuun asti. Itse suoritan ensi vuoden maisteriopintoja University College Londonin School of Slavonic and East European Studies -instituutissa Erasmus-opiskelijana. Poikaystäväni etätyöskentelee suomalaiselle arkkitehtitoimistolle ja viimeistelee tutkintoaan.

Olemme ensisijaisesti kiinnostuneista yksiöstä tai double roomista 1 tai 2 zonella - toki kaksioistakin, jos löytyy budjettiin sopiva. Vuokra max. 1000 puntaa kuukaudessa. Mielellään voi myös linkkailla 1 ja 2 zonen ulkopuolelta, jos kulkuyhteydet ovat hyvät.

Jos tiedät sopivan asunnon, ota yhteyttä!

Myös muita juttuja saa huudella. Lontoosta tai ihan mistä nyt sattuu huvittamaan. 

lauantai 9. elokuuta 2014



Tänä kesänä oon ehtinyt makustella erilaisia unelmia. Olen muun muassa uneksinut majakkasaarella asumisesta (kuvittelen sen aika Muumipappa ja meri -tyyliseksi) ja neljän tunnin bussimatkalla tutkinut merimieskoulutuksen pääsykoevaatimuksia leikitellen päässä alan vaihdolla. Olen maannut laiturilla järven rannassa itä-Suomessa ja juossut Ahvenanmaalla uimaan rankkasateessa ja tuulessa.

Siistejä reissuja ja siistejä juttuja. Mutta joka kerta, kun olen päässyt takaisin Helsinkiin, hymisen itsekseni tyytyväisyydestä. Kyllä se vaan on niin, että kesä-Stadi on se juttu. Mbarin terassi hämärtyvässä illassa. Uunisaaren lämpimät kalliot. Mattolaituri. Ja se, että bileiden päätteeksi voi hetken mielijohteesta piipahtaa Sompasaunalle, heittää vaatteet myttyyn ja lainata kaverin pyyhettä, heittää löylyt viidentoista vieraan ihmisen kanssa ja pulahtaa uimaan mereen aivan kaupungin edustalla, on aika ihanaa. Aallot, lähes täysi kuutamo ja tähdet luovat puitteet, joissa vain kiittää luojiaan siitä, että mulla on vielä kolme viikkoa aikaa nauttia tästä kaupungista.




Jos täältä jotakin tietää jo etukäteen kaipaavansa, se on ihmisten ohella meri. Pitkään ajattelin, etten halua lähteä vaihtoon minnekään, missä merta ei ole. Ja ei, se kaupungin keskellä oleva jokipahanen ei ole sama asia kuin meri, eikä järvi ole, eikä uima-allas tai mikään muukaan pahainen lähde. Meren edellyttäminen sijainnilta vaihtopaikkaa valitessa kuulosti kuitenkin sen verran rajoittavalta - ja kieltämättä pöllöltä - että päätin luopua ehdottomuudestani. Ja kai sitä voisi ajatella, että Lontoossa on jotakin sellaista, mitä Helsingissä ei välttämättä ole.. 

Silti tiedän jo etukäteen, että jonkin asteisista vieroitusoireista tulen kärsimään. Siispä tänä kesänä on ollut hyvä syy uida joka kerta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, ja napsia kuvia takaraivossa ajatus: näitä mä sitten voin talvella selailla, jos ikävä yllättää

Meri, kaverit ja kaupunki. Siinä on tiivistettynä mun seuraavat kolme viikkoa.