sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.











Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Oman elämänsä Elle Woods

Hehkuttaminen, se on aina vähän riskialtista hommaa.

Esimerkiksi silloin kun taivastelee kovalla äänellä, että mä en ymmärrä miks kaikki sanoo et Lontoossa on niin harmaata, pitäisi oikeasti ehkä etsiä maalaamatonta puuta koputettavaksi. Vaikka se sopii mun ajatteluun tosi huonosti, tän ajatuksen ilmaisemisen jälkeen Lontoon ilmat muuttuivat nimittäin sakeimmaksi harmaaksi tähän mennessä. Ja printterit alkoivat kiukutella. Ja stressi painaa päälle. Ja aikataulut uhkaavasti mennä solmuun. Ja kieli takkuilla.

Ookoo, jos nyt huutelen vastapainoksi, että kyllä, the honeymoon is over, niin salaa odotan kaiken korjaantuvan?

Aurinko tosin päätti jo pilkistää esiin. Ja perjantain kammottu presentaatio on nyt vähintäänkin pidetty vihdoin, ja hyvässä tapauksessa kuuntelijoille jäi päällimmäisenä mieleen lopuksi soitettu Natalia ja Mannerheimin ja Hitlerin hengailukuvat, eikä esimerkiksi presentaation pitäjän tärisevät kädet. Kolmanneksi, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen on vähän katkeraa nousta ylös ja joutua turvautumaan pikakahviin, on tavallaan ihan etuoikeutettua, että voin muuttaa suunnitelmia kirjastopäivästä ja hautautua satiinilakanoihin pyjama päällä - niin kauan kun seuraa mulle pitää Whatever Happened to the Russian Opposition ja Understanding Russian Politics

//edit

Vaihe 2: tämä lempeä Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods -hetki tuli juuri päätökseensä, kun yritin lisätä kuvia yöpöydän ruusuista ja kirjapinoista. Siis voi jumalauta - mikä luonnonlaki määrää, että kaiken tekniikan on aina kräshättävä täsmälleen samaan aikaan? Että puhelimen totaalinen jumittuminen ei riitä, vaan samaan aikaan myös läppäri päättää sanoa sopimuksensa irti?

Myönnettäköön, että läppärin osalta jokainen päivä on enemmän kuin mitä odotin - mulla on ollut sama old school -MacBook kohta kymmenen vuotta, joten kauhean montaa lisäpäivää tuskin on tiedossa. Tämän hetken budjetilla kuitenkin suhtaudun vähän nihkeästi siihen, että yrittäisin repiä jostakin rahat uuteen. Pliis, jaksele vielä hetki, edes vaihtovuoden loppuun!

Vaihe 3: hermoromahdusraivari ja tyynyjen heittelemistä ja PMMP:n Tytöt täysille. Pyjama vaihtui nahkahameeseen ja korkkareihin ja ajattelin käydä silkan adrenaliinin voimalla tämän päivän loppuun asti.


Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods, mutta aina välillä on pakko potkia itseään vähän perseelle, jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kuherruskuukausi

Uusi vuosi, uusi kuherruskuukausi. Mulla ja Lontoolla, siis. Joululoman aikana oon pyyhkinyt autuaasti mielestäni kolmioleivät, arvaamattomat This bus terminates here -kuulutukset ja brittipankin totaaliset hermoromahduksen aiheuttavan maksusysteemin (jonka takia maksan vuokran vieläkin transferwisen kautta). 

No jaa. Sen verran vaivattomasti muistin ne, että sen unohduksen autuudesta voidaan olla monta mieltä. Mutta silti tänään on ollut helppo hymyillä, kun Lontoo on näyttänyt parhaat puolensa. Eilinen meni lähinnä kotona vetelehtiessä ja leffoja katsoessa, mutta tänään olen herännyt hyvin nukkuneena, lukenut Guardiania aamiaisen äärellä, lähtenyt kävelylle. Aurinko paistoi ja kreiseimmät tulivat vastaan lenkkeillen topit päällä. Lea Riverin varrella on paljon jokilaivoja, joissa ihmiset asuvat; aika monet olivat tänään ulkona laivoista siivoilemassa ja laittamassa kukkaruukkuja laivojen katolle. Tuntui keväältä.

Kävelin, otin randomilla bussin, kävelin taas vähän lisää. Kävelin lähes neljä tuntia. En eksynyt matkalla kotiin Clissold Parkista. Kotona olen tsekkaillut tulevia keikkoja ja innostunut koko ajan vähän lisää. Koko ajan muistaa lisää asioita, joita aluksi suunnitteli tekevänsä, ja sitten unohti. Jos 16-vuotias minä olisi tiennyt, että olen ollut koko syksyn Lontoossa käymättä kuuntelemassa yhtään punkkikeikkaa, en olisi antanut itselleni anteeksi. Yritän korjata asian mitä pikimmiten: esimerkiksi tiistaina heti olisi tarjolla queer punx -ilta. Ja sunnuntaille keikka Jamboreessa, jonne yritettiin saada aikaiseksi mentyä koko syksy - pakko mennä nyt, ettei nyt käy samoin kuin syksyllä. Sen lisäksi jatkan listaa koko ajan päässäni: olisi kivaa ehtiä meloa kajakilla Lea Riverilla, käydä Marble Archilla katsomassa Bollywood -leffoja ja tutustua paremmin museoihin. Ajattelin myös elvyttää varhaisteini-iästä tutun konseptin nimeltä bussiseikkailu, jota harrastettiin Espoossa juoden salaa Oharilta ostettua kaljaa ja palellen keksimättä mitään muuta tekemistä. Bussiseikkailu on nimensä mukaisesti sattumanvaraisten bussien kyytiin hyppäämistä tarkoituksena olla tietämättä, minne puolelle kaupunkia törmää. Jopa Espoossa aikoinaan saattoi päätyä peräti juttelemaan vieraille varhaisteineille bussin takapenkillä ja jakamaan kristillisesti ne taskulämpimät bisset, joten konseptin menestyksellisyyttä ei sovi epäillä.

Kun lukukausi alkaa, on iso riski, että hienojen suunnitelmien täytäntöönpano saattaa vähän joutua tekemään tilaa kirjastolla istumiselle. Mutta juuri siksi ajattelin, että ainakin seuraava viikko on nähtävänä tilaisuutena tehdä mahdollisimman paljon. Ja tämä ilta. Joten, eiköhän ne tämän päivän viisaat sanat ja kauhean kiusallisesti Coelhoon vivahtavat carpe diem -hehkutukset ala olla sitten tällä erää tässä, Brixton kutsuu!