We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton

Tehopaketti flunssasta selviämiseen: linssikeitto tuoreella inkiväärillä tuunattuna eli kaikkien aikojen lempparilohturuoka, villasukat, yllätysruusut, huulirasva ja erilaiset ruusulta tuoksuvat Dr. Hauschka -jutut.

Toista päivää kipeänä kotona.

Pänniihän se, tänäänkin, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että pakkolomissa on puolensa. En ehkä päässyt puhumaan hiki hatussa luetuista artikkeleista ja Tolstoista tänään semmaan, ja se esseesuunnitelmakin tuli eilisen uhoamisesta huolimatta tehtyä vasemmalla kädellä hutiloiden (Sandstormia tai ei, kuumeinen surina päässä saattaa syödä vähän valmiuksia). Mutta sen sijaan olen viettänyt aikaa täydellisen epätuottavasti vaaka-asennossa, nukkunut lähes kellon ympäri, rakastanut sitä paljon puhuttua Gilmore Girlsiä ("We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton. Strong, independent. We're better than this"), nuokkunut, harhaillut blogeissa, selannut vanhoja valokuvia ja ollut tikahtua omaan nostalgiaani.

Johtopäätöksenä: pakkoloma ei mee ihan hukkaan, jos sen seurauksena tekee havainnon. Mun on vaikea löytää viime keväältä ja kesältä kuvia, joissa en naura tai hymyile tai näytä muuten cheesyn onnelliselta. Ja sen tajuaminen on, no, aika siistiä. Siis että huolimatta kaikista kommelluksista ja ongelmista terveyden kanssa ja sähläämisestä, viime keväästä tuli lopulta mun elämän paras kevät. En saanut kaikkea mitä halusin, toisin kuin olin edellisenä syksynä alkanut ajatella. Itse asiassa, harjoittelupaikan hankkimisessa koin pitkästä aikaa sen, että ovi läimäistiin kiinni nenän edestä. Asiat eivät todellakaan mennyt minkään suunnitelman mukaan. Ja siltikin, hitto et ne meni hyvin!

Jos joku olisi kysynyt viime talvena, mikä on kaikista epätodennäköisin skenaario vuosi eteenpäin kelattaessa, melko korkealla listalla olisi päässyt tämä. Se, että lähden Lontooseen, opiskelen täällä, hengailen näillä kulmilla, ja kun tulen kipeäksi ja makaan sängyn pohjalla tuhisemassa, joku jäbä on siinä vieressä, tuo yllätyksenä ruusuja ja Ben & Jerry'sin jäätelöä kaupasta. Että joku jäbä ei anna sen säikäyttää, että ekoilla treffeillä ennen alkuruoan tilaamista henkäisen, että niin ens vuodeks mä oon lähössä vaihtoon. Että sen sijaan, että se juoksisi karkuun, se kysyy, olenko mä lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran, se kun on aika hyvä.

Voi olla, että adjektiivit alkavat toistaa itseään, mutta silläkin uhalla: se on aika siistiä.

Viime kevät taisi olla tähän mennessä mun elämän paras kevät. Siltä pohjalta tältä keväältä on lupa odottaa aika paljon.

Eilisessä ja tämän päivän teksteissä mainitut etikkasipsit ja Ben & Jerry's katosivat liian nopeasti kuvien saamiseksi. Kuvassa siis granaattiomenalla maustettu jogurtti ja superhunajainen tee, flunssapotilaalle soveltuva aamiainen.

Peeäs. Tarkoitus oli lätkiä tähän merkintään mukaan paljon niitä nostalgiaryöppykuvia, mutta läppärini tuomion mukaan se oli turhan sentimentaalista. Sivumennen sanoen, läppärini mielestä myös uusien kuvien lataaminen/yhdenkään selaimen kunnollinen toiminta/oikeastaan mikään toiminta on liikaa vaadittu, joten kirjoittelen tätä merkintää loppuun nyt sen kyseisen jäbän koneella sitten. Ja niinpä tarjolla on vain kuluneen kahden vuorokauden aikana otettuja kuvia, joista on hienotunteisesti koetettu rajata räkärätit minimiin.


Peepeeäs. Otsikkohan ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, paitsi tietysti siihen, että Gilmore Girls on maailman paras sarja.

Oman elämänsä Elle Woods

Hehkuttaminen, se on aina vähän riskialtista hommaa.

Esimerkiksi silloin kun taivastelee kovalla äänellä, että mä en ymmärrä miks kaikki sanoo et Lontoossa on niin harmaata, pitäisi oikeasti ehkä etsiä maalaamatonta puuta koputettavaksi. Vaikka se sopii mun ajatteluun tosi huonosti, tän ajatuksen ilmaisemisen jälkeen Lontoon ilmat muuttuivat nimittäin sakeimmaksi harmaaksi tähän mennessä. Ja printterit alkoivat kiukutella. Ja stressi painaa päälle. Ja aikataulut uhkaavasti mennä solmuun. Ja kieli takkuilla.

Ookoo, jos nyt huutelen vastapainoksi, että kyllä, the honeymoon is over, niin salaa odotan kaiken korjaantuvan?

Aurinko tosin päätti jo pilkistää esiin. Ja perjantain kammottu presentaatio on nyt vähintäänkin pidetty vihdoin, ja hyvässä tapauksessa kuuntelijoille jäi päällimmäisenä mieleen lopuksi soitettu Natalia ja Mannerheimin ja Hitlerin hengailukuvat, eikä esimerkiksi presentaation pitäjän tärisevät kädet. Kolmanneksi, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen on vähän katkeraa nousta ylös ja joutua turvautumaan pikakahviin, on tavallaan ihan etuoikeutettua, että voin muuttaa suunnitelmia kirjastopäivästä ja hautautua satiinilakanoihin pyjama päällä - niin kauan kun seuraa mulle pitää Whatever Happened to the Russian Opposition ja Understanding Russian Politics. 

//edit

Vaihe 2: tämä lempeä Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods -hetki tuli juuri päätökseensä, kun yritin lisätä kuvia yöpöydän ruusuista ja kirjapinoista. Siis voi jumalauta - mikä luonnonlaki määrää, että kaiken tekniikan on aina kräshättävä täsmälleen samaan aikaan? Että puhelimen totaalinen jumittuminen ei riitä, vaan samaan aikaan myös läppäri päättää sanoa sopimuksensa irti?

Myönnettäköön, että läppärin osalta jokainen päivä on enemmän kuin mitä odotin - mulla on ollut sama old school -MacBook kohta kymmenen vuotta, joten kauhean montaa lisäpäivää tuskin on tiedossa. Tämän hetken budjetilla kuitenkin suhtaudun vähän nihkeästi siihen, että yrittäisin repiä jostakin rahat uuteen. Pliis, jaksele vielä hetki, edes vaihtovuoden loppuun!

Vaihe 3: hermoromahdusraivari ja tyynyjen heittelemistä ja PMMP:n Tytöt täysille. Pyjama vaihtui nahkahameeseen ja korkkareihin ja ajattelin käydä silkan adrenaliinin voimalla tämän päivän loppuun asti.


Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods, mutta aina välillä on pakko potkia itseään vähän perseelle, jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

Kuherruskuukausi

Uusi vuosi, uusi kuherruskuukausi. Mulla ja Lontoolla, siis. Joululoman aikana oon pyyhkinyt autuaasti mielestäni kolmioleivät, arvaamattomat This bus terminates here -kuulutukset ja brittipankin totaaliset hermoromahduksen aiheuttavan maksusysteemin (jonka takia maksan vuokran vieläkin transferwisen kautta). 

No jaa. Sen verran vaivattomasti muistin ne, että sen unohduksen autuudesta voidaan olla monta mieltä. Mutta silti tänään on ollut helppo hymyillä, kun Lontoo on näyttänyt parhaat puolensa. Eilinen meni lähinnä kotona vetelehtiessä ja leffoja katsoessa, mutta tänään olen herännyt hyvin nukkuneena, lukenut Guardiania aamiaisen äärellä, lähtenyt kävelylle. Aurinko paistoi ja kreiseimmät tulivat vastaan lenkkeillen topit päällä. Lea Riverin varrella on paljon jokilaivoja, joissa ihmiset asuvat; aika monet olivat tänään ulkona laivoista siivoilemassa ja laittamassa kukkaruukkuja laivojen katolle. Tuntui keväältä.

Kävelin, otin randomilla bussin, kävelin taas vähän lisää. Kävelin lähes neljä tuntia. En eksynyt matkalla kotiin Clissold Parkista. Kotona olen tsekkaillut tulevia keikkoja ja innostunut koko ajan vähän lisää. Koko ajan muistaa lisää asioita, joita aluksi suunnitteli tekevänsä, ja sitten unohti. Jos 16-vuotias minä olisi tiennyt, että olen ollut koko syksyn Lontoossa käymättä kuuntelemassa yhtään punkkikeikkaa, en olisi antanut itselleni anteeksi. Yritän korjata asian mitä pikimmiten: esimerkiksi tiistaina heti olisi tarjolla queer punx -ilta. Ja sunnuntaille keikka Jamboreessa, jonne yritettiin saada aikaiseksi mentyä koko syksy - pakko mennä nyt, ettei nyt käy samoin kuin syksyllä. Sen lisäksi jatkan listaa koko ajan päässäni: olisi kivaa ehtiä meloa kajakilla Lea Riverilla, käydä Marble Archilla katsomassa Bollywood -leffoja ja tutustua paremmin museoihin. Ajattelin myös elvyttää varhaisteini-iästä tutun konseptin nimeltä bussiseikkailu, jota harrastettiin Espoossa juoden salaa Oharilta ostettua kaljaa ja palellen keksimättä mitään muuta tekemistä. Bussiseikkailu on nimensä mukaisesti sattumanvaraisten bussien kyytiin hyppäämistä tarkoituksena olla tietämättä, minne puolelle kaupunkia törmää. Jopa Espoossa aikoinaan saattoi päätyä peräti juttelemaan vieraille varhaisteineille bussin takapenkillä ja jakamaan kristillisesti ne taskulämpimät bisset, joten konseptin menestyksellisyyttä ei sovi epäillä.

Kun lukukausi alkaa, on iso riski, että hienojen suunnitelmien täytäntöönpano saattaa vähän joutua tekemään tilaa kirjastolla istumiselle. Mutta juuri siksi ajattelin, että ainakin seuraava viikko on nähtävänä tilaisuutena tehdä mahdollisimman paljon. Ja tämä ilta. Joten, eiköhän ne tämän päivän viisaat sanat ja kauhean kiusallisesti Coelhoon vivahtavat carpe diem -hehkutukset ala olla sitten tällä erää tässä, Brixton kutsuu!

On aika jännä havahtua siihen, että loppusuoralla vedellään. Tai no, ensimmäisen lukukauden loppua, onneksi. Jo etukäteen tiesin, että ehdottomasti haluan lähteä koko vuodeksi. Mutta jos nyt yrittää edes kuvitella, että koko homma olisi ollut tässä - no, se olisi vain ollut ihan liian vähän.

Hassua on myös lähteä Suomeen pariksi viikoksi. Tavallaan on haikeat fiilikset siitä, että pyörsin päätökseni jäädä jouluksi ja varasin lennot pienessä koti-ikävän puuskassa. Kieltämättä on siistiä päästä näkemään taas tyyppejä, käydä kävelyllä Kaivarinrannassa, tietää miten kaikki käytännön asiat toimii, palloilla ehkä vähän vähemmän hömelösti perusjutuissa ja mennä bodypumpiin. Toisaalta on hassua mennä Suomeen ilman vakituista kämppää ja kiertää kylässä eri paikoissa, ja joulu Lontoossa olisi voinut olla aika tunnelmallinen; olisi voinut varata pöydän ravintolasta, käydä katselemassa jouluvaloja, varata liput Swan Lake -balettiin ja juoda portviiniä. Jälkimmäisen aion kyllä suorittaa missä tahansa jouluna hengailenkin.

Tänään Borough Marketilla vastustin viimeisiä houkutuksia ja tyydyin kikherneburgerini jälkkäriksi juomaan kahvin mulled vinen sijaan, vaikka jokaisella kojulla oli höyryäviä metallipatoja ja ihania tuoksuja. Suosittelen muuten kumpaakin, jos Lontooseen sattuu - sekä Monmouth -kahvilaa, jossa on ainaisen ryysiksen lisäksi super hyvää cappuccinoa, että Borough Marketin kojujen mulled vinea. Pahvimukillinen auttaa kivasti hyytävässä tuulessa palelemiseen, mutta tuntui sittenkin snadisti huonolta idealta, koska toisin kuin ilmeisesti kaikki muut UCL:n opiskelijat, itse en ole vielä vapautunut deadlineista, vaan pidän huomenna presentaation. Olen siis viettänyt koko aamupäivän hautautuneena sänkyyn (kyllä, yksikerroksiset ikkunat on ilmeisesti tosiaan briteille se juttu) viiden kirjan ja monistekasan kanssa. Valittaisin, mutta a) kyseessä on vapaaehtoinen presentaatio, jonka pitämisestä en kehdannut kieltäytyä b) olisin vapautunut hommasta ihan vain pysymällä hiljaa viime perjantaina, kun kyseisen kurssin vetäjä oli unohtanut asian. Voin siis syyttää vain itseäni. Sitä paitsi viime viikolla karkasin vähän omille lomille ja kävin hengittelemässä Brightonissa, jossa oli myrskyinen ranta, aallonmurtajien yli pärskyvä meri ja lumous ennallaan. Joten kai sitä vielä jonkinlaiseen loppurutistukseen kykenee.

Vielä vikat slaidit kasaan, muutama juttu natseista ja Natalia soimaan, ja eiköhän se sitten ole siinä tältä erää. Lontoo, osa 1, kiva, kuitti ja kiitos!

Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.

Monta kertaa elämässäni olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että luovuttaminen ei kannata. Että kannattaa yrittää, soittaa adrenaliinia nostattavia biisejä, pitää pää pystyssä ja painaa eteenpäin niinäkin päivinä, kun se tuntuu pään seinään hakkaamiselta.

En aio olla eri mieltä tästä tänäänkään. Kyllä se usein kannattaa.

Huomatkaa avainsana "usein". Joinakin päivinä on ihan hyvä tunnustaa herätessä, että ei tänään. Tänään en aio olla reipas tai teeskennellä, ettei boilerin hajoaminen häiritse tai että on ihan ookoo pestä hiukset jääkylmällä vedellä lavuaarissa parin tunnin unien jälkeen. Ei se ole, se on ihan perseestä, ja mun on hyvin vaikeata ymmärtää, miksi asioiden pitäisi teeskennellä olevan hyvin silloin, kun ne eivät tosiaan sitä ole.

Monella tavalla elämä on aika superia just nyt. Sellaisina aamuina, kun herää erilaiseen fiilikseen kuin tänään, saatan henkisesti taputella itseäni olalle: siis jos mun 16-vuotias itseni olisi vaan tiennyt, miten kivaa elämästä voi tulla. 

Se ei kuitenkaan estänyt tätä aamua, jolloin heräsin tokkuraisesta ja epämiellyttävästä yöstä, eikä sekavan unen loppuminen tuonut minkäänlaista helpotusta fiilikseen. Ja vaistomaisesti tajusin, että tänään ei kannata ryhdistäytyä. Luovuin tehokkaasta esseepäivästä, luovuin pläänistä kokeilla kivoja uusia vaatteitani ja ylipäänsä kaikista odotuksista, mitä tähän päivään olin ladannut. Sen sijaan läppäsin herätyskellon pois päältä, nukuin lisää ja peiton alta vaikersin haluavani aamiaisen sänkyyn (joo, joo, tää osio nyt ehkä edellyttää melko pitkälle vietyä ymmärrystä samassa taloudessa elävältä). Sitten vetelehdin yöpuku päällä ja katsoin yhden kaikkien aikojen luottoleffoistani: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Koska maailmassa ei ole olemassa mitään yhtä lohdullista kuin Bridget Jonesin sympaattinen hahmo vetämässä kännissä karaokea työpaikan pikkujouluissa, rööki toisessa kädessä ja hopeiset hilekoristeet päässä.

At times like this, continuing with one's life seems impossible... and eating the entire contents of one's fridge seems inevitable. I have two choices: to give up and accept permanent state of spinsterhood and eventual eating by alsatians, or not. And this time I choose not. I will not be defeated by a bad man and an American stick insect! Instead, I choose vodka. And Chaka Khan.

Oli kyse sitten parisuhdekriisistä tai jostakin ihan muusta kriisistä, ja ratkaisu vodkan sijaan suklaa ja hömppäkomedia, mun mielestä kyseinen lainaus kiteyttää jotakin erittäin olennaista elämässä. Nimittäin sen, että vaikka ryhdistäytyminen kannattaa usein, toisinaan se edellyttää vähän erilaisia välivaiheita. 

Rakkautta Bridgetille. Ei mulla muuta tänään.

7 havaintoa ja räpsyjä kuluneelta viikolta

1. Suomalaisessa ja brittiläisessä - tai vähintäänkin lontoolaisessa - bodypump-tunnissa on isoja eroja, vaikka liikesarjat on ihan samat standardit kuin joka paikassa: Suomessa tunneilla en ole ikinä kuullut kenenkään vetäjän hokevan niin tarmokkaasti, että don't go too heavy. Siis kirjaimellisesti toistelevan, ettei kannata ottaa liian raskaita painoja, jos ei ole ihan varma jaksaako. Eikä pelkästään kehottelevan, vaan kesken sarjan tuomassa sopivammaksi katsomansa tangon painoineen - esim allekirjoittaneelle, koska viisi kiloa kummassakin päässä näytti ilmeisesti liian uhkarohkealta yritykseltä. Ja kahden kilon käsipainot loppuivat kesken. Öhöm. Hämmentävää.

2. Lontooseen on vihdoinkin tulossa ruska. JES. Jotakuinkin täydellinen paikka sen ihastelemiseen on Primrose Hill, josta näkee koko kaupungin siluetin. Kuten oon aikaisemminkin todennut, Lontoossa muutenkin äärimmäisen rakastettava asia on puistojen lukumäärä; nyt kyseisen asianlaidan ihanuus vielä korostuu. Ei edes haittaa, vaikka sataa usein ja aamut on koleita, Lontoon syksy on silti ehkä parasta.

3. Ruuhkametroilla ja helvetillä on yllättävän paljon yhteistä. Muun muassa lämpötila. Central line lauantai-iltapäivänä, never again.

4. Ruuhkametron ohella Lontoossa hermoille käy muovipussien ja muovipakkausten tajuton tuhlaaminen. Siis joka ikinen kerta kaupassa ostokset pakataan muovikassiin, pahimmillaan kolmeen. Vaikka ostaisi kahdelta yöllä pikkupussin sipsejä, ne laitetaan pussiin. Ja maito on muovipakkauksissa, mikä herättää mussa suuria kysymyksiä. En ole vielä toistaiseksi alkanut tyrkyttää omaa kangaskassia kaupassa, mutta pitää varmaan kokeilla kylähullun maineenkin uhalla.

5. Jos perjantaina ottaa päähän seminaarin jälkeen, Print Room Cafen viinilasilliset on suht edullisia ja kävelymatkaa parisataa metriä. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

6. Oon koko viikon lukenut kasakkakapinoista ja juutalaisista ja harhautunut toistuvasti ajattelemaan Fievel Mousekewitzia. Vasta tänään annoin periksi kiusaukselle ja katsoin leffan, jonka myötä selvisi, että Fievelin perhe ei pakenekaan Khmelnytskyin kasakkakapinaa vuonna 1658 vaan - ilmeisesti - venäläisiä vuonna 1885.

7. Suomesta on eniten ikävä ihmisiä, unicafen hintoja ja irtokarkkeja. Jälkimmäiseen helpotti ruotsalainen kauppa, johon törmättiin tänään täydellisen Primrose Hillin ja täydellisen Regent Parkin jälkeen. Myyjä oli vaalea ja iloinen ja tervehti ruotsiksi ja irtokarkkivalikoimaan kuului salmiakkipääkalloja. Kuinka monta kertaa voi sanoa yhdestä päivästä täydellistä, ennen kuin sana kokee inflaation?

Tänään aamulla heräsin sunnuntaihin ja mieleen tuli, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Sen jälkeen aloin vähän tsekkailla, josko koneella olisi jotakin kuvia; jotakin, joka kiteyttäisi olennaisesti parista viime viikosta jotakin.

No jaa. Kävi ilmi, että sellaisia ei ole. Siihen löytyy yksinkertainen selitys: kuluneen viikon aikana ainoat kuvat ovat suttuiset kännykkäkameraräpsyt, joissa on puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta. Tarkemmin kun miettii, viime viikko kiteytyy tähän oikeastaan täydellisesti - puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta.

Syksy tuli vihdoin Lontooseen, ja sen mukana koleat aamut, sadekuurot ja tuuli. Lukuun ottamatta koleita aamuja, se on aika jees: syksyisessä kaupungissa on aina tunnelmaa. Etenkin Lontoossa, jossa yksi kaupungin ihanista asioista on sen lukuisat puistot. 

Syksyn mukana tuli myös seminaarien lukulistat. 

Pakko myöntää, että maanantaina tunsin lievää pakokauhua kasatessani kirjoja pinoksi ja laskeskellessani sivumääriä. Jos sille tielle lähtee, jokaisen vuorokauden tunnin saisi täytetyksi lukemisella. Ja vaikka on myös tavallaan kivaa, että odotetaan ja vaaditaan paljon, ja siinä on palkitsevuutensa, niin hei haloo - noin kolmesataa sivua yhteen seminaariin? Viikoittain? 

No niin. Näissä merkeissä kului viisi päivää. Lusikoin informaatiota päähäni kirjastolla ja kävin välillä hengittelemässä kampuksen läheisessä muistomerkkipuistossa, söin suklaata ja kehitin addiktion nimeltä mainitsemattoman jättiketjun tarjoilemaan sokerilitkuun, jota myös Pumpkin Spice Latteksi kutsutaan. Nukuin vähän, luin paljon. 

Ei se huono viikko ollut. Jollakin masokistisella tavalla siitä myös nauttii. Aina välillä ne adrenaliinihumahdukset ja parhaat fiilikset tulevat juuri niistä hetkistä, kampuksesta ja syksystä ja lukemisesta ja kaiken sen yhteissummasta. Mutta kun perjantaina iltapäivän seminaariin raahautui ja päässä vilisi vain miljoona eri nimeä ja vuosilukua ja prinssejä ja kielispekulaatioita, tuntui siltä, että ihan näin tän systeemin ei ole tarkoitus pelata. Eikä sen ollutkaan. Kun kysyttiin, ketkä kaikki olivat oikeastaan lukeneet osoitetusta osiosta kirjojen luvut artikkelien ohella, nyökkäilijöitä oli aika vähän. Lauantaina bissellä yksi kurssilaista lausahti viimeistään sen ääneen: ihan kaikkea ei ole pakko lukea.

Vaikka viikko ei ollut huono, ensi viikolla ajattelin nähdä muutakin kuin puita, muistomerkkipuiston ja kirjapinon.

Jotakin on käynyt selväksi Lontoon metromatkoilla. Susan Cainin Quiet – The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking on piristävintä, mitä olen lukenut aikoihin.

Vaikka jokaisesta asiasta en ole samaa mieltä, teoksessa yksi asia on äärimmäisen hienoa: se on perusteltu, itsenäinen puheenvuoro maailmassa, jossa ekstroverttiudesta on tehty hyve ylitse muiden. Kuinka monta kertaa olette kuulleet jonkun sanovan, että arvosanoilla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaan sillä, kuinka opiskeluaikoina verkostoiduitte ja osallistuitte ylimääräisiin aktiviteetteihin? Käsi ylös jokainen, joka tuntee pienen piston joka kerta kyseisen fraasin kuullessaan. Ei ole miellyttävää kuulla toistuvasti, että käyttää aikansa väärin paneutuessaan mielellään lukemiseen ja kirjoittamiseen verkostoitumisen sijasta. Ei tunnu reilulta, että koko ympäröivä maailma toistelee, ettei työelämä tarvitse tunnontarkkoja kympin tyttöjä vaan ”hyviä tyyppejä”, millä tunnutaan ennen muuta tarkoittavan eräänlaista sosiaalista sukkulaa.

Kyllä, myös kympin tytöillä on oikeus olla olemassa, opiskella yliopistossa ja olla kuulematta jatkuvia väitteitä siitä, että heidän taipumuksensa ovat ”elämälle vieraita”. Kyllä, myös introverttien taipumuksille on tilausta työelämässä, eikä edes johtajuus vaadi välttämättä ekstroverttia. Teoreettiselle pohdiskelulla on itseisarvoa, eikä jokaisen ole pakko tarvitse rakastaa minglailua päivälliskutsuilla tai Erasmus-krebausta.

Quiet on virkistävää vaihtelua maailmassa, joka käskee jokaisen jatkuvasti venyttää omaa persoonallisuuttaan rajoille, heittäytymään, olemaan sosiaalinen. Susan Cain yllättää nimittäin kysymällä perustellusti, miksi meidän tulisi tehdä niin. Onko itseisarvoista, että koetamme kasvattaa ihmiset niin sosiaalisiksi kuin mahdollista, oman itsenäisen ajattelun ja teoreettisen pohdiskelun kustannuksella? Miksi ihmisen täytyy tuntea syyllisyyttä, jos viettää mieluummin aikaa yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa tai yksikseen kuin suuressa väkijoukossa?

Vaikka monissa asioissa en tunnista itseäni introvertiksi, silti keskusteluilmapiiri välillä ärsyttää. Liikuttava yksimielisyys, että oikealla tavalla eläminen tarkoittaa mahdollisimman montaa harppausta oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on mykistävä. On vaikea nähdä syitä, miksi esimerkiksi koulussa omissa oloissaan viihtyvää oppilasta pidetään lähes patologisena tapauksena. Rakastan järjestää isoja juhlia ja matkustaa uusiin paikkoihin, mutta silti minglailu ja small talk tuntuvat välillä randomilta sosiaaliselta rituaalilta, jonka pointti on vaikea nähdä. En ole taustaltani todellakaan aina ollut kympin tyttö, mutta mua henkilökohtaisesti vituttaa, että sellaisten mollaamisesta on tullut ihan täysin salonkikelpoinen harrastus.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa ehdottomasti tehdä vähintäänkin kokeiluja. Ei voi tietää kokeilematta, onko jokin asia oma juttu vai ei. Pelkäämisen takia ei kannata jättää mitään tekemättä. Mutta jos vielä kokeilujenkin jälkeen se tuntuu vastenmieliseltä, onko pakko hakata päätä seinään toistuvasti ja koettaa muuttua joksikin toiseksi kuin on? Yleinen vastaus maailmassa tuntuu olevan, että on – että elämä alkaa vasta oman mukavuusalueen ulkopuolella. Itse en ole väitteestä ihan varma. Riippuu niin paljon ihmisen persoonallisuudesta, millaisista asioista nauttii. Jos todella tuntee pelonkin alla nautintoa jännityksestä ja adrenaliiniryöpystä, silloin kannattaa. Kannattaa pyrkiä keskustelemaan muidenkin ihmisten kanssa kuin niiden, joiden mielipiteet tietää jo valmiiksi – se voi olla introvertille kuumottavaa, mutta avata aivan uudenlaisia näkökulmia. Kannattaa mennä toisinaan juhliin, vaikka etukäteen ei huvittaisi. Ne ovat asioita, jotka on helppoa allekirjoittaa.

Parhaat ideat eivät välttämättä silti synny työpaikoilla brainstormeissa eikä ihmisten pakottaminen avoimiin tiloihin vailla mahdollisuutta yksityiseen tuota hedelmällisiä tuloksia, eikä ison porukan small talk tarjoa automaattisesti arvokkaampia asioita kuin kahden tai kolmen ihmisen pitkä keskustelu. On itse asiassa käsittämätöntä, miten pitkälle ekstroverttien ilosanoman toisteleminen maailmassa on mennyt. Kuitenkin maailmassa on tehty paljon merkittävää musiikkia, kirjallisuutta, tieteellisiä läpimurtoja ja poliittisia päätöksiä olemalla yksin ja keskittymällä. Jos teoreettisuus ja pohdiskeleminen ja keskittyminen kuitataan täysin tarpeettomiksi ominaisuuksiksi, sivuutetaan aika moni asia.

Yksi olennaisimmista Susan Cainin Quietin tarjoamista muistutuksista koskee juuri tätä. Teoksen ei ole tarkoitus mollata ekstrovertteja tai esittää, että maailma jakautuisi joko tai -tyyppeihin: ekstrovertteihin ja introvertteihin. Useimmat meistä omaavat piirteitä molemmista suuntauksista ja ne esiintyvät tilannekohtaisina, päällekkäisinä ja joskus ristiriitaisina. Mutta missä vaiheessa maailma päätti yksissä tuumin, että jokaisen meistä tulisi kehittää itseään vain toiseen suuntaan? Miksi se ”hyvä tyyppi” kattaa niin käsittämättömän kapean alueen?

Nopeita vaihteluita, jatkuvaa muutosta. Mielentiloja ja paikkoja. Innostusta ja koti-ikävää. Adrenaliiniryöppyjä, väsymystä.

Kolmen viikon jälkeen Lontoosta osaa sanoa muutakin huonoa kuin vuokrat. Aina välillä on raskasta tottua siihen, että joka paikkaan kestää kauemmin kuin etukäteen ajatteli; että metroissa on ruuhkaista ja ahdasta ja kuuma, ja jos linja on jostakin syystä suljettu, rail replacement service -bussi ei lupaa mitään hyvää.

On aamuja, että väsyttää lähteä liikenteeseen ja ärsyttää muiden kylppäriin jättämät hiukset ja huonosti tiskatut kahvikupit. On iltoja, että yhtään ei huvittaisi lähteä ulos, mutta jos haluaa tavata tyyppejä ja tutustua kehenkään, on pakko kerätä itsensä ja pakottautua liikkeelle. On epätietoisuutta järjestelmistä, siitä missä ja milloin pitäisi olla, ilmaan haihtuvia sähköpostiviestejä ja äärimmäinen turhautuminen.

Mutta sitten on se toinen puoli vaihtokokemusta.

On aamuja, että ei voi lakata hymyilemästä ohikulkijoille. Että on aavistuksen jo kirpeä syksy ja tunnelmallinen valo, ja Euston Squarella soi klassinen musiikki, ja kaikki on ihan uutta. On iltoja, jolloin aluksi ajattelee että tästä ei kyllä ole tulossa yhtään mitään, ja silti pakottaa itsensä vaihtamaan vaatteet, lisäämään huulipunaa, astumaan ulos ovesta. Ja illasta tulee älyttömän hauska, uusien ihmisten ja hyvien keskustelujen täyttämä.

Siihen kuuluu se, että tajuaa tokkuraisena kampuksella istuessaan ja ohikulkijoita katsoessaan elävänsä aika prikulleen sitä elämää, josta joskus sitten unelmoi. Että on just siellä, suuressa kaupungissa ja uusissa seikkailuissa ja hyvässä yliopistossa ja ettei pelota, tai siis vaikka välillä pelottaa ns. ihan helvetisti, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska silti ei huvita lähteä kotiin. Ei pelota liikaa. Ja sitä on eri tavalla olla kotonaan ihmisvilinässä. Ja just siellä, missä haluaakin olla.

Palasin pari päivää sitten Brightonin unimaailmasta takaisin Lontooseen. Tavallaan se oli paikallaan: jos Brightonissa olisi ollut yhtään kauemmin, se olisi ehkä vaarantanut sen täydellisyyden ja puhkaissut kuplan. Nyt voin toistaiseksi ajatella Brightonia täydellisyyden keitaana, jossa on vain loputtomiin merta, sileiksi hioutuneita rantakiviä ja sairaan hyviä kasvisravintoloita.

Mutta silti on todettava, että jos on tottunut syömään ulkona ja asumaan hostellissa, tuntuu pyykin peseminen ja jonkun randomin kylpyammeeseen jättämät hiukset ja hiusväriläiskät ankeilta. Jos jostakin syystä sukkuloiminen iloisen energisissä minglailubileissä tuntemattomien keskellä ei ole se kaikista luonteenomaisin tapa vuorovaikuttaa ympäristön kanssa, voi orientaatiotapahtumat tuntua vähän raskailtakin. ISOP Boat Party Thamesilla tarjosi kyllä upeat maisemat ja kivan illan, mutta pari kertaa illan aikana nousi väkisinkin mieleen se, että oikeastaan sitä mieluummin itse pysähtyisi juttelemaan hetkeksi yhden tai parin tyypin kanssa, eikä vain hyörisi ympäriinsä hymyillen kaikille hi there, what's your name. Tai että vaikka oon tässä parin viikon sisällä kyllä iloisesti tanssinut Spaissareita kotibileissä, sheikkaaminen ISOP Boat Partyissa tuntui siltikin vähän vieraalta ja hankalalta ajatukselta.

Niinpä podin eilen vähän huonoa omatuntoa, kun vaihtaribileiden sijaan lähdin bisselle yhteen Lontoon vanhimmista kapakoista, jonka kantiksiin kuului kuulemma parisataa vuotta sitten merirosvoja, salakuljettajia, kurkunleikkaajia ja varkaita. Hirttopuu paikalla oli yhä (vaikkakin kuulemma uusittu..) ja katseltiin Thamesin veden nousemista yhä korkeammalle illan hämärtyessä. Vastapäisellä rannalla näkyi kaupungin valot, ja se oli just sitä mitä illoilta kaipaa, hyviä keskusteluja ja fiiliksiä. Se herättää vähän myös miettimään, miksi pitäisi sitten olla huono omatunto; totta kai uusien ihmisten löytämiseksi on syytä välillä mennä silloinkin, kun ei jaksaisi. Mutta ei se oikeiden ihmisten löytäminen nyt jumalauta siitä ole kiinni, meneekö juuri niihin yksiin tiettyihin bileisiin. Enkä mä edes ole niin introvertti - monissa asioissa nautin tunteesta, että olen juuri siellä missä tapahtuu; en vältä riskien ottamista, en välttele ihmisiä, en viihdy pitkiä aikoja poissa kaupungista ja ihmisvilinästä. Mutta kevyen oh, that's so interesting -small talkin ylläpitäminen ja puhuminen, vaikka mitään sanottavaa ei olisi, ei vaan tunnu hirveän mielekkäältä. Ihmisistä etsii tiettyjä piirteitä, katsantokantoja, sitä että näkee asioissa ne ironiset tai huvittavat puolet, jotakin tuttua, ja aina välillä vain tietää vaistonvaraisesti olevansa niitä asioita varten väärässä paikassa. 

Ja miksi ne asiat pitäisi tehdä juuri sillä tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla? Jos tällä hetkellä asiat, jotka on saanut hymyilemään kadulla itsekseen, on kirjakauppoja ja hyvää kahvia, lehden lukeminen aamulla yksin kahvilassa, kaupungin valot yöllä, Thames tuulisena päivänä, Susan Cainin Quiet ja kampusalueella tallaileminen, miksi se ei saisi olla niin? 

On Societyt ja on SSEES:n omatkin bileet ja kaikkea mahdollista Vodka Tastingista vaihtariaamiaisiin ja kirjallisuusteemaisiin kävelykierroksiin. Oikeat ihmiset löytyy, jos on löytyäkseen. 

Nyt kun viimeiset lomapäivät alkavat olla käsillä ennen Lontoo-arkea, tultiin tsekkaamaan Brighton. Kun joku tiedusteli, miksi juuri Brighton, mun vastaus oli aika ytimekäs: meri. 

Kompuroin portaat alas Lontoossa ja onnistuin telomaan selkäni, jonka jälkeen kaksi ja puoli tuntia bussissa istuminen koetteli hermoja; junalla olisi päässyt nopeammin, mutta kaikki säästäminen kiinnostaa tällä hetkellä. Hostellissa bilettää äänistä päätellen 18-vuotiaita ekaa kertaa lomalla ilman vanhempia ja aamiaisella tarjoiltu maito on klimppistä ja lämmintä.

Silti ei kaduta. En ole tarvinnut kauheasti muuta ohjelmaa kuin sen, että istun rantakivillä ja tuijotan horisonttia, joka jatkuu joka suuntaan silmän kantamattomiin. Brightonin rantaviivaa pitkin lenkkeileminen tai viinin juominen pimenevässä illassa korvaa kaiken. Hyviä kasvisravintoloita on arvostelujen mukaan kaupunki täynnä, ja eilinen Food for Friends tarjoili ehkä yhden elämäni nautinnollisimmista ravintola-aterioista. Jumalainen halloumiburgeri wasabimajoneesilla, niin hyvää että lähes itketti.

Vaikka on ehtinyt jo haikailla arjenkin perään ja ihan hyvä päästä aloittamaan käytänössä hommat, Brightonista ei raaskisi millään lähteä. Tässä kaupungissa, jos missään, mulla on ollut niin unenomaisen täydellistä, että viime viikkojen stressi tuntuu vihdoinkin vähän hellittäneen. Onneksi tänne on sentään lyhyt matka takaisin.

Lontoossa aika hieno juttu on se, että vaikka asuminen ja aika moni muu asia ovat törkeän kalliita, monet museoista ovat ilmaisia. Se ei ole ihan pikku juttu, että voi marssia Tate Moderniin, kierrellä kiinnostavimpia kokoelmia pari tuntia ja törmätä Mapplethorpen valokuviin.  

Ehkä sen rinnalla kestää sen, että ulos astuessaan on toikkaroida heti saman tien auton alle ja väärältä puolelta ajavat autot tööttäilevät kiusallisen kovaa, ja sen jälkeen eksyy lyhyelläkin kävelyllä vähintään kolme kertaa.

Mutta kun kävelyltä selviää kotiin, voi onnitella itseään siitä, ettei taaskaan jäänyt auton alle, kaataa lasin punaviiniä ja laittaa soimaan Patti Smithin Because the Night, joka on ehkä yksi hienoimmista tässä maailmassa koskaan tehdyistä kappaleista.

Tekisi mieli sanoa jotakin muutakin, mutta tällä kertaa ei oikein osaa. Ehkä joskus voisi keskittyä siihen fiilikseen ja lopettaa yrittämästä verbalisoida tai analysoida ihan kaikkea. Ja antaa Patti Smithin soida niin kovaa kuin kehtaa.



Kuva: Robert Mapplethorpe, 1975 

http://www.tate.org.uk/art/artworks/mapplethorpe-patti-smith-ar00185

Teachers said we'd never make it out alive

Mulla on Lana Del Reyn musiikkiin vähän kompleksinen suhde. Kun ekaa kertaa kuuntelin sitä, nyökyttelin silleen että joo-o, ihan kivaahan tämä. Mutta ei se mitenkään ihmeellistä ollut; aika perus poppia ja joka biisissä tuntui pyörivän vähän samat tunnelmat ja jutut. Ei tullut mieleenkään mennä keikalle, kun se tuli Suomeen. Born to die oli ihan kiva, mutta ei järisyttävä: päällimmäisenä mieleen nouseva juttu oli biisin yhteydessä oli se, että musiikkivideo muistutti O.C.:n toisen tuotantokauden lopusta. Miellyttävän nostalgista ja kotoisaa.

Sitten tuli viime syksy. Ja jostakin syystä yhtäkkiä mun kämpässä alkoi soida toistuvasti Summertime sadness. Niin usein, että teki mieli pahoitella naapureille yksipuolista soittolistaa, mutta ei tarpeeksi - en siltikään kyennyt lopettamaan. Sittemmin kehitin samanlaisen pakkomielteen Young and beautiful -biisiin, mieluiten Youtubesta löytyvän Great Gatsby -videon kanssa.

Talvella pakkomielteet vähän hellittivät, mutta tänä keväänä nousivat taas ihan uudella voimalla. Tämän blogimerkinnän http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/kotikulmilla seuraus oli, että Radio pääsi soittolistalle uudestaan. Sitten tuli Diet Mountain Dew. Ja tällä viikolla olen kuunnellut joka päivä, siis ihan jok'ikinen päivä, This is what makes us girls. Huolimatta siitä, että biisin nimen kantama ajatus on sama, mikä saa mut vetämään herneet nenään usein; että tytöt on sitä tai tätä tai tota ihan luonnostaan, ja vieläpä niin, että on jotenkin tytöille tyypillistä antaa suhteiden mennä kavereiden edelle. 

Sille ajatukselle voin tuhahdella, mutta silti: Remember how we used to party up all night, sneaking out and looking for a taste of real life, siinä on jotakin aika kipeän tuttua. Ja rämmittyäni lähtöfiiliksiin liittyvässä nostalgiassa ei voi tuntea muuta kuin rakkautta. Teachers said we'd never make it out alive.

Ja niinpä, kun pyöräilin kotiin maanantaiyönä puoli kolmelta sateisessa Käpylässä, päässä soi just ne rivit ja ne jutut. Meillä ei tainnut olla korkkareita vaan jeesusteipillä korjatut maiharit, eikä me murtauduttu hotellin uima-altaalle vaan karkailtiin Siperiaan punkkikeikoille, hankittiin jälki-istuntoa kunnes iltapäivät loppuivat opettajilta kesken ja juotiin pahaa halpisvalkkaria läheisillä kallioilla, mutta asian ydin on silti ihan sama.

There she was my new best friend
High heels in her hands, swayin' in the wind
While she starts to cry, mascara runnin' down her little Bambi eyes:
"Lana, how I hate those guys."



 And that's where the beginning of the end begun
Everybody knew that we had too much fun




Sweet sixteen and we had arrived
Baby's table dancin' at the local dive
Cheering our names in the pink spotlight
Drinkin' cherry schnapps in the velvet night

Uudet seikkailut odottaa ja hyvä niin. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla enää kuusitoistavuotias. Mutta onneksi silloin tuli oltua, ja tuli seikkailtua ja siinä sivussa löydettyä myös ne tyypit, joista tietää jo etukäteen: ikävä tulee.

Biisi osuu siis moneen kohtaan, ja silti on jotenkin väärässä. Toisin kuin opettajat aikoinana yläasteella uhkailivat, meille kaikille kävi oikeastaan aika kivasti; ja toisin kuin Lana linjaa, ne parhaimmat eivät ikinä kadonneet mihinkään.

Kuvat: Hanna Tapaninen & Tuuli Laaksonen

Tänä kesänä oon ehtinyt makustella erilaisia unelmia. Olen muun muassa uneksinut majakkasaarella asumisesta (kuvittelen sen aika Muumipappa ja meri -tyyliseksi) ja neljän tunnin bussimatkalla tutkinut merimieskoulutuksen pääsykoevaatimuksia leikitellen päässä alan vaihdolla. Olen maannut laiturilla järven rannassa itä-Suomessa ja juossut Ahvenanmaalla uimaan rankkasateessa ja tuulessa.

Siistejä reissuja ja siistejä juttuja. Mutta joka kerta, kun olen päässyt takaisin Helsinkiin, hymisen itsekseni tyytyväisyydestä. Kyllä se vaan on niin, että kesä-Stadi on se juttu. Mbarin terassi hämärtyvässä illassa. Uunisaaren lämpimät kalliot. Mattolaituri. Ja se, että bileiden päätteeksi voi hetken mielijohteesta piipahtaa Sompasaunalle, heittää vaatteet myttyyn ja lainata kaverin pyyhettä, heittää löylyt viidentoista vieraan ihmisen kanssa ja pulahtaa uimaan mereen aivan kaupungin edustalla, on aika ihanaa. Aallot, lähes täysi kuutamo ja tähdet luovat puitteet, joissa vain kiittää luojiaan siitä, että mulla on vielä kolme viikkoa aikaa nauttia tästä kaupungista.

Jos täältä jotakin tietää jo etukäteen kaipaavansa, se on ihmisten ohella meri. Pitkään ajattelin, etten halua lähteä vaihtoon minnekään, missä merta ei ole. Ja ei, se kaupungin keskellä oleva jokipahanen ei ole sama asia kuin meri, eikä järvi ole, eikä uima-allas tai mikään muukaan pahainen lähde. Meren edellyttäminen sijainnilta vaihtopaikkaa valitessa kuulosti kuitenkin sen verran rajoittavalta - ja kieltämättä pöllöltä - että päätin luopua ehdottomuudestani. Ja kai sitä voisi ajatella, että Lontoossa on jotakin sellaista, mitä Helsingissä ei välttämättä ole.. 

Silti tiedän jo etukäteen, että jonkin asteisista vieroitusoireista tulen kärsimään. Siispä tänä kesänä on ollut hyvä syy uida joka kerta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, ja napsia kuvia takaraivossa ajatus: näitä mä sitten voin talvella selailla, jos ikävä yllättää. 

Meri, kaverit ja kaupunki. Siinä on tiivistettynä mun seuraavat kolme viikkoa.

Oon aika lailla vannoutunut kaupunkilaistyttö. Tai no, hmm, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ne ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta olin kylläkin espoolaistyttö, ja senkin jälkeen oon kuullut legendaarisia heittoja kuten sä voit lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähe susta kulumallakaan. Että se kuinka espoolainen tai helsinkiläinen tai ylipäänsä kaupunkilainen itse kukin tässä on, lienee vielä jokseenkin kiistanalainen kysymys.

Joka tapauksessa torstaina pyöräilin töistä kotiin ja siinä tsekkaillessani matkalla Kauppatoria, Kalasatamaa ja merta, totesin, että tuntuu haikealta lähteä mökille; tuntuu joka kerta haikealta lähteä kaupungista, vaikka sitten lyhyeksikin aikaa, koska Suomen kesässä kickseilen jatkuvasti Helsingin paikoista ja jutuista, merestä ja aamukahveista keskustassa, Stadikasta ja pyörämatkoista. Ja mulla on niin lyhyt aika jäljellä enää ennen Lontoota, että tänä kesänä tunnelataukset kaupunkiin ovat vain äärimmäistyneet. Hetkellisestä haikeudesta huolimatta pakkasin kiltisti kamani ja kiskoin helteestä huolimatta nahkatakin ja pitkät farkut jalkaan valmistautuen noin 130:n kilometrin matkaan moottoripyörällä. Ai että kuuma vai? Juu ei ollenkaan. Sen lisäksi vinkkinä kotitekoisten rastojen hankkimiseen: jos istuu prätkän kyydissä hiukset auki sen 130 kilsaa, ei rastoista puutu enää paljoa.

Haikeilu katosi mökillä. Vaikka mökillä ei ole samoja juttuja, on myös ihan kivaa vaihtelua juoda laiturilla aamukahvit ja saunoa iltaisin, metsästää kanttarelleja, metsämansikoita, ketunleipiä ja mustikoita, soutaa pikkuiseen saareen onkimaan ja opetella perkaamaan kala itse. Jälkimmäisen brutaaliudesta huolimatta olen tyytyväinen siihen, että opettelin homman. Sillä jos siihen ei itse kykene, eikä halua tietää millaisen prosessin kautta se ilmestyy pöytään, olisi vähän arveluttavaa syödäkään sitä - ja kalaa on kuitenkin tullut syötyä lukioajoista lähtien taas. Ja oli se kiva fiilis istua illalla pöytään, jossa oli samana päivänä ongitut, peratut ja savustetut kalat, kanttarellikastike ja salaatti, johon oli ripoteltu päälle ketunleivät, metsämansikat ja ne pari pikkuista mustikkaa, jotka onnistuttiin jäljittämään. Sellainen tyytyväinen ja vain aavistuksen omahyväinen ihan ite tein -fiilis. Tai tässä tapauksessa ehkä tehtiin, sillä esimerkiksi kanttarellien löytyessä taisin itse istua jo sienijahtiin turhautuneena kannon päällä ja mässyttää ketunleipiä..

 Voi olla, että sanon näin usein ruoasta: parasta. Voi olla, että kyse on myös osittain tunnelatauksesta ateriaan sen keräilyn takia eikä täsmällisesti ruoasta itsestään. Jonkun toisen tekemänä, toisessa pöydässä, se olisi voinut olla eri asia. Mutta mitä väliä - illan hämärtyessä, pihapöydälle katettuna, juuri valmistuneena ja sopivan nälkäisenä, vois olla huonompiakin aterioita. 

Ja sen jälkeen saunaan. 

Ite lämmitin.

Viime viikon aikana olen oppinut pari kolme asiaa.

Yksi: jos mutakakun tekee kolme kertaa viikon sisällä, viimeisestä tulee epäilemättä paras. Sääli sinänsä, ettei mutakakkua tee mieli sen jälkeen tehdä tai syödä luultavasti koko kesänä.

Kaksi: jos on pienintäkään syytä järjestää juhlat, se kannattaa. Luultavasti joka kerta. Kolmen kakun leipominen tosin saattaa hetken synnyttää epäilyksiä, oliko juhliminen hyvä idea, mutta joka aamu herätessäni seuraavaan päivään olen ollut toista mieltä. Hyvien juhlien jälkeen on kivaa herätä aamulla ja rääppiä aamiaispöydässä juhlien ylijäämiä kukkien keskellä. Railakkaimpien juhlien jälkeen se edellyttää kyllä pahvilautasten ja tyhjien pullojen keräämistä. Mutta oikeastaan tyhjien pullokassien kauppaan kiikuttaminen tekee ystävien kanssa juhlimisesta jopa taloudellisesti kannattavan ratkaisun.

Kolme: räntäsateessa on ihan ookoo käyttää avokorkkareita ja kesämekkoa. Jos on valmistujaiset ja kesäkuu, se on jopa ihan selitettävissä. Olen tosin melko onnellinen, että matka pysäkille ja pysäkiltä yliopistolle ei ollut pidempi.

Olikohan niitä muita enää? Ainakin se, että niin ihania kuin juhliminen ja korkkarit ja kuohuva ja kukat ja retket ja sukulaiset ja kaverit onkin, niiden jälkeen on myös yhtä lailla ihanaa lösähtää sohvan nurkkaan, syödä sipsejä ja tapittaa How I met your motheria ennen sohvalle torkahtamista. Ja olla tekemättä yhtään mitään.