Oon aika lailla vannoutunut kaupunkilaistyttö. Tai no, hmm, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ne ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta olin kylläkin espoolaistyttö, ja senkin jälkeen oon kuullut legendaarisia heittoja kuten sä voit lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähe susta kulumallakaan. Että se kuinka espoolainen tai helsinkiläinen tai ylipäänsä kaupunkilainen itse kukin tässä on, lienee vielä jokseenkin kiistanalainen kysymys.

Joka tapauksessa torstaina pyöräilin töistä kotiin ja siinä tsekkaillessani matkalla Kauppatoria, Kalasatamaa ja merta, totesin, että tuntuu haikealta lähteä mökille; tuntuu joka kerta haikealta lähteä kaupungista, vaikka sitten lyhyeksikin aikaa, koska Suomen kesässä kickseilen jatkuvasti Helsingin paikoista ja jutuista, merestä ja aamukahveista keskustassa, Stadikasta ja pyörämatkoista. Ja mulla on niin lyhyt aika jäljellä enää ennen Lontoota, että tänä kesänä tunnelataukset kaupunkiin ovat vain äärimmäistyneet. Hetkellisestä haikeudesta huolimatta pakkasin kiltisti kamani ja kiskoin helteestä huolimatta nahkatakin ja pitkät farkut jalkaan valmistautuen noin 130:n kilometrin matkaan moottoripyörällä. Ai että kuuma vai? Juu ei ollenkaan. Sen lisäksi vinkkinä kotitekoisten rastojen hankkimiseen: jos istuu prätkän kyydissä hiukset auki sen 130 kilsaa, ei rastoista puutu enää paljoa.

Haikeilu katosi mökillä. Vaikka mökillä ei ole samoja juttuja, on myös ihan kivaa vaihtelua juoda laiturilla aamukahvit ja saunoa iltaisin, metsästää kanttarelleja, metsämansikoita, ketunleipiä ja mustikoita, soutaa pikkuiseen saareen onkimaan ja opetella perkaamaan kala itse. Jälkimmäisen brutaaliudesta huolimatta olen tyytyväinen siihen, että opettelin homman. Sillä jos siihen ei itse kykene, eikä halua tietää millaisen prosessin kautta se ilmestyy pöytään, olisi vähän arveluttavaa syödäkään sitä - ja kalaa on kuitenkin tullut syötyä lukioajoista lähtien taas. Ja oli se kiva fiilis istua illalla pöytään, jossa oli samana päivänä ongitut, peratut ja savustetut kalat, kanttarellikastike ja salaatti, johon oli ripoteltu päälle ketunleivät, metsämansikat ja ne pari pikkuista mustikkaa, jotka onnistuttiin jäljittämään. Sellainen tyytyväinen ja vain aavistuksen omahyväinen ihan ite tein -fiilis. Tai tässä tapauksessa ehkä tehtiin, sillä esimerkiksi kanttarellien löytyessä taisin itse istua jo sienijahtiin turhautuneena kannon päällä ja mässyttää ketunleipiä..

 Voi olla, että sanon näin usein ruoasta: parasta. Voi olla, että kyse on myös osittain tunnelatauksesta ateriaan sen keräilyn takia eikä täsmällisesti ruoasta itsestään. Jonkun toisen tekemänä, toisessa pöydässä, se olisi voinut olla eri asia. Mutta mitä väliä - illan hämärtyessä, pihapöydälle katettuna, juuri valmistuneena ja sopivan nälkäisenä, vois olla huonompiakin aterioita. 

Ja sen jälkeen saunaan. 

Ite lämmitin.

Pariisin 10 parasta asiaa:

1. Luomutori Boulevard Raspaililla 6.:ssa kaupunginosassa. Sunnuntaiaamuna, kun jalat oli jo kävelty tohjoiksi ja herätyksenä toimi sateenropina, oli helppoa päättää rauhallisesta päivästä. Tallailtiin sateenvarjon turvin torille, ja poimittiin sieltä ainekset ateriaan: nippu rosmariinia, makeita tomaatteja, munakoisoa, sitruunaa, parsakaalia ja kana. Voi kyllä, kokonainen grillattu kana. Pienenä mun suurinta herkkua oli Veksin grillattu kana, josta luopuminen aiheutti enemmän tuskia kuin mikään punainen liha. En ole syönyt kanaa tai lihaa yli kymmeneen vuoteen, lukuun ottamatta erittäin harvinaisia poikkeuksia. Katsoin perustelluksi pitää pariisilaista luomutoria ja luomukanaa tällaisena erittäin harvinaisena poikkeuksena. Torin jälkeen valmistettiin kämpillä pikkuruisessa keittiössä vihannekset pannulla, juostiin vielä boulangerieen hakemaan patonki juuri ennen syömistä ja iskettiin koko ateria komeudessaan isolle lankulle ilman muita tarjoiluastioita. Taustaääninä loppumaton sade, Chopin ja naapurin jumputtava tekno. Yksi koko matkan tunnelmallisimmista ja parhaimmista aterioista.

2. Monet'n puutarha Givernyssä, noin tunnin junamatkan päässä Pariisista. Olen pienenä lukenut yhä uudestaan ja uudestaan satukirjaa Linnea maalarin puutarhassa, ja visioinut krassikäytävää, siltaa, lumpeita, joten oli ihan kivaa kokea se todellisuudessa. Aivan järjetön määrä kukkia. Ihan päheetä, taisi olla kaunopuheinen luonnehdintani puutarhasta. Mutta oli se. Vaikka ruuhkajunassa tunnin matka oli melko hermoja koetteleva, ja missattiin bussi Vernonista Givernyyn ja käveltiin seitsemän kilometriä helteessä, oli se sen arvoinen reissu. Kävelymatka selittää ehkä myös sen, miksi sunnuntaina tallailtiin lähinnä torille ja lepäiltiin kämpillä, ja miksi paluumatkalla istuttiin juna-aseman melko vaitonaisina juomassa kolmen euron roseeviiniä pullonsuusta.

3. Centre Pompidou. Tästä jäi kutina, että pakko päästä uudestaan. Valtavissa museoissa on aina sama ongelma: pitäisi alun alkaenkin olla nirsompi ja ohittaa ne teokset kylmästi, jotka eivät iske. Ehkä sillä tavalla jäisi niille kiinnostaville aikaa paremmin. Oltiin paikalla kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa, mikä ei riittänyt edes peruskokoelmiin. Toinen näyttelyistä käytiin häthätää juoksemassa läpi. Lisäpisteet vielä yläkerroksen ravintolasta, joka oli auki museon sulkeuduttuakin. Vaikka hinnastossa oli reipasta maisemalisää, eikä syöminen tullut meidän matkabudjetilla kuuloonkaan, ei harmittanut maksaa valkkarilasista ylimääräistä; miljöönä aivan käsittämättömän siisti. Ja huolimatta sisustuksesta ja tyylikkäistä tarjoilijoista paikka ei ollut sillä tavalla liian muodollinen tai hienosteleva, että olisi tullut räkäisissä tennareissa kiusaantunut olo. Joskus on pakko päästä uusiksi niin museoon kuin ravintolaankin - paksumman lompakon kera.

4. Patongit, croissantit, erilaiset leivät. Kotona välttelen pääosin valkoisen vehnän ylenmääräistä puputtamista. Pariisissa se oli niin itkettävän hyvää, että vedin sitä minkä kerkesin. En ole ikinä syönyt yhtä hyviä croissantteja kuin meidän lähimmässä boulangeriessa. Kerran ostettiin aamiaiseksi yhdet, ja todettiin: ei riitä mihinkään. Hetken emmittyämme ostimme saman tien toiset "mukaan" eli astuimme kadulle ja söimme ne heti kadottuamme myyjän näköpiiristä. Reissun aikana syntyi myös vakaa päätös opetella leipomaan parempaa, rapeakuorista leipää.

5. Viini. Kylmää roseeviiniä aperitiiviksi tai illalla pimenevällä Seinen rannalla, punaviiniä illallisella, valkkarilasilliset kivoissa katukahviloissa. Yhtään pahaa viiniä en maistanut, ja kuten mainittu, halvin ostettu viini kustansi kokonaiset kolme euroa.

6. Eiffel-torni. Joo joo, turistikliseiden aatelia. Huolimatta omasta lievästä skeptisyydestäni kannatti jonottaa 45 minuuttia ja nousta 700 rappusta, jotta pääsi fiilistelemään maisemia ja itse tornia. Koska käveltiin rappuset omin jaloin, huvi oli aika halpaa: alle 25-vuotiaalle 4,5 euroa.

7. Belleville. Jos olen ihan rehellinen, Pariisissa on paljon kaupunginosia, joihin liittyvää hypeä en tajua. Esimerkiksi Montmartre lähinnä ahdistaa; liikaa ihmisiä ja liian paljon t-paitoja Eiffel-tornin kuvalla, liian korkeat hinnat, liika ryysis. Sen sijaan Bellevillessä tuntui ihan aidosti olevan hyvällä tavalla elämää ja vilskettä, ja ainakin toistaiseksi puuttui vielä joka puolelle tungetut turistikrääsäkojut. Satuttiin Bellevilleen kiertelemään 14.7, ja vähän ihmeteltiin korkeimmalle kohdalle kerääntyneitä piknik-seurueita; siis miten nää kaikki ihmiset on nyt vaan sattunut tulemaan ulos piknikille. Jaa, sillä kansallispäivällä taisi olla jotakin tekemistä sen asian kanssa.. Enivei, Belleville oli tunnelmaltaan ihana, ja kyllä seuraavanakin iltana riitti vilinää. Plus Audrey Tautou - tai kaksoisolento - bongattu! Jälkimmäisen ei pitäisi olla edes ihan mahdotonta, sillä Mondon matkaoppaan mukaan Tautou asuu kyseisillä huudeilla.

8. Républiquen ja Oberkampfin lähikadut. Meidän kämppä oli vuokrattu täältä, ja oikeastaan Bellevillen lisäksi ei huvittanut käydä syömässä missään muualla - sen verran paljon oli tarjolla kivoja kahviloita ja ravintoloita. Républiquen aukiolla oli monena iltana porukkaa hengailemassa, elävää musiikkia, skeittareita, yms. Asunnon alakerrassa oli shisha-baari, josta sai hyvää minttuteetä. 

9. Yleinen tunnelma. Viimeksi, kun kävin Pariisissa, aika monin paikoin kaupunki tuntui ahdistavaltakin. Osittain kyse taisi olla kielestä, sillä en puhu ranskaa yhtään. Ja kyllä mä vieläkin koen, että kaupunki jää pakostikin vähän etäisemmäksi, jos sen kieltä ei ymmärrä. Mutta tällä kertaa en törmännyt kuin kerran nihkeään suhtautumiseen englannin puhumista kohtaan. Voi olla, että viidessä vuodessa asia on muuttunut, tai voi olla, että tällä kertaa kävi vain parempi tuuri. Tykkään tietystä kohteliaisuuden vaatimuksesta, joka tuntui leimaavan kanssakäymistä monin paikoin; esimerkiksi kävi selväksi, että kysymyksen sittäminen ennen tervehtimistä ei tule kuuloonkaan. Sen sijaan kohteliaisuus ei vaadi pulputtavaa small talkia tai jatkuvaa ventovieraille höpöttämistä, mikä sopii ainakin itselleni hyvin. 

10. Kämpän vuokraaminen. Kämppä keittiöineen mahdollisti toriostokset ja ruoanlaiton, sekä antoi kurkata vähän pariisilaisen kerrostaloelämisen arkeen. Ja jotenkin ei harmita hengata sadepäivänä kämpällä yhtä paljon kuin vastaavassa tilanteessa hotellihuoneella usein harmittaa. Ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto, jos reissuun on lähdössä.

Takaisin kotona, kamerassa tuhoton määrä kuvia ja päässä hyviä juttuja. Niistä lisää myöhemmin, mutta just nyt mieli on ihan liian tulvillaan Helsinki-rakkautta, jotta voisi keskittyä mihinkään muuhun. On se Pariisi ihana, mutta syystä tai toisesta tänä aamuna on tullut herättyä päässä pyörien Anna Kortelaisen Eri kivaa! -teoksesta napattu sitaatti L. Onervalta.

"Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan."

Hulluutta tai ei, mulla on puolitoista kuukautta Helsingin kesää, ja sitten edessä häämöttelee Lontoon vaihtovuosi. Ja sitä suuremmalla syyllä ne vyörytykset Pariisista ja maailman parhaista croissanteista myöhemmin, nyt kutsuu kaupungin puistot ja rannat ja kaikki ne parhaat tyypit.

Eilen oli vähän sellainen päivä, jolloin mikään ei natsaa.

Sellaisena päivänä on hankalaa keksiä mitään, mikä onnistuisi. Loppujen lopuksi istuin parvekkeella tyllimekossa juomassa Smakbynin omenaviiniä ja lähdin Engelin kesäkinoon. No joo, sekään ei nyt mennyt ihan kommelluksitta (siis missä kaupungissa lähes kaikki keskustan ravintoloiden keittiöt sulkevat kymmeneltä? Ja millaista riistohinnoittelua on pyytää yhdestä punaviinilasillisesta 14,60?), mutta pienistä hinnoittelu- ja kiirehtimisepisodeista huolimatta illasta tuli huomattavasti päivää parempi. 

Sitä paitsi Engelin kesäkinon miljöön takia ehkä voin maksaa viinilasillisesta 14,60. Noin kerran kesässä. 

Leffana pyöri Jotain ilmassa, jonka trailerin perusteella olin rankannut ehdottomasti nähtävien listalla. 70-luku, Pariisi, radikalisoituminen, politiikka, eiköhän niillä avainsanoilla päästä alkuun. Elokuvana Jotain ilmassa ei mullistanut maailmaa - osa henkilöistä jäi motiiveiltaan melko epäselviksi ja melkoisen kliseiksi, ja kyllä vähän pisti hymyilyttämään ensimmäisen vartin aikana nähty kohtaus, jossa taiteilijatyttö polttaa tupakkaa alastomana. Mutta toisaalta isoimmalle kliseevyörytykselle oli olemassa ihan selvät perusteet; siis just noinhan ihmiset toimii. Ja jos elokuva alkaa anarkian merkin raapustamisella pulpettiin, henkilökohtaiset sympatiat - ja nostalgia - heräävät nopeasti. Se anarkian merkin ympärille tuleva pyöreä ympyrä, se on yllättävän hankala kaivertaa.

Ja loppujen lopuksi voidaan todeta, että oikeastaan Engelin kesäkinon hämärtyvässä illassa ja hyvää punaviiniä lasissa katsoisin ihan mitä tahansa, ja luultavasti pitäisin siitä.

Eilisestä on myös paha nihkeillä, koska hällä väliä: mul on loma, helle saapui Helsinkiin ja lounas Cafe Köketin sisäpihalla. Lounas oli aika kiva: kymmenellä eurolla sai salaattia, punajuurikeittoa korianterilla ja fetalla, leipää, kahvin ja hedelmiä. Pientä miinusta siitä, että himoitsemani salaatti osoittautui kanasalaatiksi vasta lounaan maksamisen jälkeen, mutta tarjolla oli kyllä kasvisvaihtoehtokin.

Tänään enää pakkailuja, pari mekkoa kassiin ja huomenna Pariisiin. Koska mul on loma.

 

'

On olemassa niin rakkaita paikkoja, että niistä huomaa kokevansa jonkinlaista mustasukkaisuutta. Kun Nyt-liite kirjoitti Espoon parhaiten varjelluista salaisuuksista otsikolla Espoon kauneus saa minut itkemään, ensimmäinen tunteeni oli - siis sen otsikon kirvoittaneen sarkastisen hymyn jälkeen - innostuminen ("just näin!") ja heti sitä seuraava hysteria: ei kai se mene pilalle, ei kai sinne tule liikaa ihmisiä. Kolmanneksi yritin saada järkeistettyä epärationaalisen mustasukkaisuuskäyttäytymiseni. Kunnes puhelin soi, ja pääsin keskustelemaan vuorotellen kummankin vanhempani kanssa siitä, että ei kai se mee pilalle nyt sit.

Joko ollaan harvinaisen itsekästä porukkaa, tai sitten kyseiseen paikkaan liittyy niin paljon asioita, että se kimmoittaa aina välillä järjettömiä tunnereaktioita. Kyseessä on Espoon saariston Gåsgrund, jossa pienenä vierailin vähintäänkin kerran kesässä. Gåsgrund oli makeampi kuin mitkään muut saaret: siellä näkyi horisonttia riittämiin, aallot olivat järjettömän isoja ja kallioilla aina parhaat leikit. Täysi-ikäistyttyäni olen yrittänyt joka kesä taivutella jonkun mukaani telttailemaan saareen. Toistaiseksi hankkeella oli ollut huono menestys: on vaikeaa siirtää normaalit puistoreissut parin tunnin lauttamatkan päähän avomerelle, rahdata mukaan tarpeeksi juomavettä ja ruokaa, hankkia teltta, jne. Maksaa lauttalippu. Herätä tarpeeksi ajoissa. Kantaa kamat satamaan.

Paitsi yksi juttu. Se ei ole yhtään vaikeaa.

Lauttalippu maksaa opiskelijalle edestakaisin 5 euroa, ja Otaniemeen lauttalaiturille pääsee keskustasta helposti. Lauantaiaamuna heräsin hyvässä seurassa ja silmät sikkurassa lähdettiin liikkeeseen nyssyköiden ja pussukoiden kera. Lauttamatka meni kepeästi aamuheräilyyn ja meren tuijottelemiseen. Saaressa kävi ilmi, että olen onnistunut vuosikausia missaamaan tiedon Gåsgrundin saunan olemassaolosta. Siispä käytiin saunomassa, kierrettiin saarta. Syötiin kylmäsavutofulla ja fetatahnalla täytettyjä leipiä ja korianteri-kikherne-salaattia, seurana Brooklyn Summer Ale -bisse. Pikakahvin harkitseminen oli vaihdettu viime hetkessä mutteripannun ja espresson mukaan ottamiseen, ja kärsivällisen odotuksen seurauksena saatiin jälkkärikahvit nuotiolla keitetyksi - lisukkeena raparperipiirakka-parka, joka oli joutunut kangaskassissa matkaamaan milloin mitenkin päin. Huolimatta siitä, että se oli parhaat päivänsä nähnyt, sekin osoittautui ihan onnistuneeksi. Tai onko mikään oikeastaan pahaa, jos sen vetää kallioilla, varpaat merivedessä, nuotiolla keitetyn kahvin kanssa? Olen taipuvainen vastaamaan itse: mitä luultavimmin ei. Loppuhuipennuksena illalla kylmennettiin samppanja merivedessä ja kaivettiin esiin mansikat ja raidallisten villasukkien sisällä matkanneet lasit. Tässä vaiheessa olin itse jo euforian tuolla puolen.

Valehtelisin jos väittäisin, etteivät olleet elämäni parhaat eväät.

Parhaat eväät, paras ilma, parasta kaikki. Harvoin jutut, mistä unelmoi, toteutuvat yhtä prikulleen just niin kuin parhaimmillaan on haaveissa ollut. Tällä kertaa yöretki saaressa ylitti sen, mitä olin kuvitellut. En ole ihan vakuuttunut, onko maailmassa mitään yhtä päheetä kuin avata aamulla teltan suuaukko, ja huomata tuijottavansa suoraan horisonttiin. Sen jälkeen voi kipaista kallioille hampaidenpesulle, ja valmistautua keittämään uudet espressot nuotiolla.

Vaikka mullon taipumus kokea mustasukkaisuutta tästä paikasta, ihan rehellisesti kehotan jokaista käymään Gåsgrundissa. Se vaan on liian hieno paikka kenenkään pidettäväksi omana tietonaan. Kandee mennä, mieluiten yöksi. Lämmittäkää sauna ja uikaa meressä. Ja jos joku väittää, että meressä on liian kylmä uida, älkää sitten menkö. Pitäkää ne järvet ja stadikat. Tässä on vain ihan oma, ainutlaatuinen fiiliksensä. Ja toinen kehotus seuraa: tehkää näitä eväsleipiä. Etenkin, jos olette kasvissyöjiä, mutta vaikka ette olisikaan. Ne olivat nimittäin aivan jumalaisen hyviä. Niihin tarvittiin kylmäsavutofua, Samsaran vuokaruisleipää ja omaa klassikkosuosikkiani fetatahnaa.

Fetatahna:

1 prk pehmeää fetaa
n. 4-5 dl maustamatonta jogurttia
tuoretta timjamia
2 valkosipulinkynttä

Kuori ja pilko valkosipulinkynnet. Silppua timjami. Murenna feta riittävän isoon astiaan ja kaada jogurtti päällä. Sekoita, kunnes fetasta ei ole enää jäljellä isoja möykkyjä ja seos on tasaista. Sekoita seokseen timjami ja valkosipuli. Oman maun mukaan voit lisätä jogurttia.

Mutteripannulla keitetyt nuotiokahvit hakkaa pikakahvin n. 1000-0.

Parhaat päivänsä kokeneet tennarit ja raparperipiirakka. Käytännössä molemmat toimivat moitteettomasti.

Ai kylmälaukku, mikä se on? Meressä jäähdyttämisessä on enemmän fiilistä, vähemmän kannettavaa.

Kröhöm.. No joo, saatoin tarjota pikkusormen kliseille, mutta oikeesti: olihan se nyt ihan sairaan kivaa.

Kliseitä jatkettu valkoisilla shortseilla. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sääntö pätee skumppaan, mansikoihin ja auringonlaskuun. Kuvassa vikat hetket.

Nyt-liitteen juttu on luettavissa täällä http://nyt.fi/a1305814392218. Ja terveisiä Mikko-Pekka Heikkiselle: niin meidätkin. Se on ihan ookoo.