7 havaintoa ja räpsyjä kuluneelta viikolta

1. Suomalaisessa ja brittiläisessä - tai vähintäänkin lontoolaisessa - bodypump-tunnissa on isoja eroja, vaikka liikesarjat on ihan samat standardit kuin joka paikassa: Suomessa tunneilla en ole ikinä kuullut kenenkään vetäjän hokevan niin tarmokkaasti, että don't go too heavy. Siis kirjaimellisesti toistelevan, ettei kannata ottaa liian raskaita painoja, jos ei ole ihan varma jaksaako. Eikä pelkästään kehottelevan, vaan kesken sarjan tuomassa sopivammaksi katsomansa tangon painoineen - esim allekirjoittaneelle, koska viisi kiloa kummassakin päässä näytti ilmeisesti liian uhkarohkealta yritykseltä. Ja kahden kilon käsipainot loppuivat kesken. Öhöm. Hämmentävää.

2. Lontooseen on vihdoinkin tulossa ruska. JES. Jotakuinkin täydellinen paikka sen ihastelemiseen on Primrose Hill, josta näkee koko kaupungin siluetin. Kuten oon aikaisemminkin todennut, Lontoossa muutenkin äärimmäisen rakastettava asia on puistojen lukumäärä; nyt kyseisen asianlaidan ihanuus vielä korostuu. Ei edes haittaa, vaikka sataa usein ja aamut on koleita, Lontoon syksy on silti ehkä parasta.

3. Ruuhkametroilla ja helvetillä on yllättävän paljon yhteistä. Muun muassa lämpötila. Central line lauantai-iltapäivänä, never again.

4. Ruuhkametron ohella Lontoossa hermoille käy muovipussien ja muovipakkausten tajuton tuhlaaminen. Siis joka ikinen kerta kaupassa ostokset pakataan muovikassiin, pahimmillaan kolmeen. Vaikka ostaisi kahdelta yöllä pikkupussin sipsejä, ne laitetaan pussiin. Ja maito on muovipakkauksissa, mikä herättää mussa suuria kysymyksiä. En ole vielä toistaiseksi alkanut tyrkyttää omaa kangaskassia kaupassa, mutta pitää varmaan kokeilla kylähullun maineenkin uhalla.

5. Jos perjantaina ottaa päähän seminaarin jälkeen, Print Room Cafen viinilasilliset on suht edullisia ja kävelymatkaa parisataa metriä. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

6. Oon koko viikon lukenut kasakkakapinoista ja juutalaisista ja harhautunut toistuvasti ajattelemaan Fievel Mousekewitzia. Vasta tänään annoin periksi kiusaukselle ja katsoin leffan, jonka myötä selvisi, että Fievelin perhe ei pakenekaan Khmelnytskyin kasakkakapinaa vuonna 1658 vaan - ilmeisesti - venäläisiä vuonna 1885.

7. Suomesta on eniten ikävä ihmisiä, unicafen hintoja ja irtokarkkeja. Jälkimmäiseen helpotti ruotsalainen kauppa, johon törmättiin tänään täydellisen Primrose Hillin ja täydellisen Regent Parkin jälkeen. Myyjä oli vaalea ja iloinen ja tervehti ruotsiksi ja irtokarkkivalikoimaan kuului salmiakkipääkalloja. Kuinka monta kertaa voi sanoa yhdestä päivästä täydellistä, ennen kuin sana kokee inflaation?

Tänään aamulla heräsin sunnuntaihin ja mieleen tuli, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Sen jälkeen aloin vähän tsekkailla, josko koneella olisi jotakin kuvia; jotakin, joka kiteyttäisi olennaisesti parista viime viikosta jotakin.

No jaa. Kävi ilmi, että sellaisia ei ole. Siihen löytyy yksinkertainen selitys: kuluneen viikon aikana ainoat kuvat ovat suttuiset kännykkäkameraräpsyt, joissa on puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta. Tarkemmin kun miettii, viime viikko kiteytyy tähän oikeastaan täydellisesti - puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta.

Syksy tuli vihdoin Lontooseen, ja sen mukana koleat aamut, sadekuurot ja tuuli. Lukuun ottamatta koleita aamuja, se on aika jees: syksyisessä kaupungissa on aina tunnelmaa. Etenkin Lontoossa, jossa yksi kaupungin ihanista asioista on sen lukuisat puistot. 

Syksyn mukana tuli myös seminaarien lukulistat. 

Pakko myöntää, että maanantaina tunsin lievää pakokauhua kasatessani kirjoja pinoksi ja laskeskellessani sivumääriä. Jos sille tielle lähtee, jokaisen vuorokauden tunnin saisi täytetyksi lukemisella. Ja vaikka on myös tavallaan kivaa, että odotetaan ja vaaditaan paljon, ja siinä on palkitsevuutensa, niin hei haloo - noin kolmesataa sivua yhteen seminaariin? Viikoittain? 

No niin. Näissä merkeissä kului viisi päivää. Lusikoin informaatiota päähäni kirjastolla ja kävin välillä hengittelemässä kampuksen läheisessä muistomerkkipuistossa, söin suklaata ja kehitin addiktion nimeltä mainitsemattoman jättiketjun tarjoilemaan sokerilitkuun, jota myös Pumpkin Spice Latteksi kutsutaan. Nukuin vähän, luin paljon. 

Ei se huono viikko ollut. Jollakin masokistisella tavalla siitä myös nauttii. Aina välillä ne adrenaliinihumahdukset ja parhaat fiilikset tulevat juuri niistä hetkistä, kampuksesta ja syksystä ja lukemisesta ja kaiken sen yhteissummasta. Mutta kun perjantaina iltapäivän seminaariin raahautui ja päässä vilisi vain miljoona eri nimeä ja vuosilukua ja prinssejä ja kielispekulaatioita, tuntui siltä, että ihan näin tän systeemin ei ole tarkoitus pelata. Eikä sen ollutkaan. Kun kysyttiin, ketkä kaikki olivat oikeastaan lukeneet osoitetusta osiosta kirjojen luvut artikkelien ohella, nyökkäilijöitä oli aika vähän. Lauantaina bissellä yksi kurssilaista lausahti viimeistään sen ääneen: ihan kaikkea ei ole pakko lukea.

Vaikka viikko ei ollut huono, ensi viikolla ajattelin nähdä muutakin kuin puita, muistomerkkipuiston ja kirjapinon.

Tämän viikon huippukohtia on ehdottomasti seuraava.

MULLA ON KOTI. Pysyvä osoite. Purettu matkalaukku. Omat avaimet.

Ja vasta itse asiassa nyt täällä perillä tajusin, kuinka paljon ympäristöllä on väliä. Mun ei tarvitse enää noukkia tuntemattomien hiuksia kylpyammeesta päästäkseni suihkuun tai astua kupruilevan muovimaton päälle ja pidätellä hengitystä jääkaapin avatessani. Mulla on koti ja mikä parasta, se on kaunis.

Ensimmäistä kertaa Lontoossa tuntui järkevältä ostaa kukkia. Kaksi puntaa, iso nippu vaaleanpunaisia gladiouluksia puhkeamaisillaan. Seuraavana aamuna useimmat nupuista olivat puhjenneet. Ja ensimmäistä kertaa noin kolmeen viikkoon aamu ei alkanut pikakahvilla, vaan ihan oikealla, kunnollisella, hyvällä kahvilla.

Voin kertoa, että oli vähän erilaista lähteä liikenteeseen.