Ne parhaat tyypit

Olen aina rakastanut vappuja, jo pienenä. Mulle se on erityinen juhla, johon liittyy kevät, hillitöntä riemua, jännitystä, se tunne että maailma on melkein liian ihana kestettäväksi. Taistolaislauluja, kotitekoista simaa, kavereita, kaupunki ja valo. 13-vuotiaana ekaa kertaa kaupungilla, vappuna, päädyttiin Mayday-kulkueeseen, jossa soi Notkea Rotta, ja illalla vallatulle talolle, ja mä ajattelin salaa että joo, tästä se elämä alkaa. 

No, myöhemmin Mayday-kulkuea vaihtui Valtsikan pihaan ja aluksi vastahankaisesti Mantan lakitukseen. Mutta vappu oli kuitenkin vappu, vaikka se sai eri sävyjä ja vaikka mun odotukset hilaantuivat korkeammalle joka vuosi. Paineet kasaantuivat juhlien onnistumiseen viime vuonna siihen pisteeseen, että mut passitettiin röökille ja kukkakauppaan ruvettuani itkemään uunissa kärähtäneitä sämpylöitä. Lopulta uskoin, ettei ketään kiinnosta, onko soijanakkien ja hapankaalin seurana itse leivotut sämpylät vai kaupan esipaistetut. Ja ettei ole maailmanlopun veroinen kriisi, että koko Kallion alueella sijaitsevista kaupoista on vapun aikaan myyty soijanakit loppuun (itse asiassa se on musta aika hauska ilmiö, joka toistui tänäkin vuonna).

Eräänlaista kontrollifriikin siedätyshoitoa sekin. Tänä vuonna brunssi saikin sitten vähän kovemman kolauksen ja se piti perua. Eiköhän mä päästetä sut viettämään vappua, lääkäri siunasi Haartmanissa, mutta kun kotona kuumemittari näytti kipuavan koko ajan korkeammalle ja huimaus lisääntyi, on vähän paha lähteä kaupungille liehumaan.

Tää ei vaan oo reiluu, mä eilen manasin katkerampana kuin aikoihin. Ei vaan oo. Kiristelin hampaita, kiroilin ja nikottelin et miks jutut ei vaan voi mennä niin kuin mä haluun. Kaappi on täynnä brunssiruokaa, kikherneet on likoamassa, skumppa kylmenemässä.

Ei se reilua olekaan. Itse asiassa se on epäreilua ja ansaitsematonta, mutta totta sekin, mitä tänään mun keittiössä todettiin: kaikkea ei vaan voi kontrolloida. Aina välillä maailma vaan on hiton epäreilu.

Mutta on siinä maailmassa puolensa. Sen sanominen ei ole yritys kääntää kaikkea parhain päin ja ansaita vuoden hymytyttö-palkintoa, ei; mutta ihan vilpittömästi tunsin tänään myös suunnatonta kiitollisuutta, että on mulla kyllä ihan parhaat tyypit elämässä. Että kun pitää perua brunssi ja lähteä Haartmaniin, on joku, joka tulee mukaan ja pitää kädestä kiinni ja pysyy siellä loppuun asti, vaikka on vappuaatto. Että kun joutuu perumaan brunssin ja illan juhlat, pari ystävää piipahtaa silti, eikä haittaa, vaikka vastaanotto tapahtuu kylpytakissa. Nyt otetaan tytöt lasit roseeta. Ja siinä me nökötettiin keittiössä, minä kylpytakissani, ja juotiin lasit roseeta jääpalojen kanssa, kilistettiin unelmille ja syötiin etikkasipsejä. Mun tyypit, ne on vaan ne parhaat tyypit. Kyllä niitä vappuja vielä tulee.

Terveisiä kaaoksesta

Ei ole kauheasti tullut kirjoiteltua. Vähän raskaita viikkoja, paljon ajatuksia. Ehkä just siks; ei oo paljoa ollut höpöteltävää, kun on monia aisoita joutunut miettimään juuria myöten uusiksi.

Joojoo, menihän se pääsiäinen jo aika kauan sitten. Mutta olin mä näistä ihan ylpeä.

Mutta onneksi siihen sekaan on mahtunut muitakin juttuja. Kuten just niitä juuria, juurtumista. Hehheh. Ei-niin-nokkela-sanaleikki: basilikan, persiljan ja timjamin istuttamista ikkunalaudalle pikkuisiin ruukkuihin, nokkosten poimimista Vanhankaupunginkoskella. Pääsiäismunien maalaamista ja kieli poskella paljettien liimaamista niihin. Dalaraksen keikka, jossa bongasin itseni lisäksi hyvällä tuurilla kolme alle neljäkymmenvuotiasta yleisöstä. Eli voi niitä ajatuksia ajatella onneksi melkoisen hyvissä puitteissa ja saada onnellisuuspuuskia aamuisin, vaikka on joutunut tutustumaan omiin kipurajoihinsa. Silloin on ihan lohdullista tuijotella niiden basilikoiden puskemista mullasta esiin ja opetella nauttimaan hitaista aamuista. Käyttää koko lauantai kuuraamiseen ja puunaamiseen ja illalla istua parvekkeella tuhoamassa kuohuviiniä rättiväsyneenä siivoamisesta.

Istutushommissa.

Ja eilen pääsin pitkästä aikaa tilanteeseen, jossa rehellisesti saattoi onnitella itseään ja istua auringonpaisteessa jäätelöllä taputellen itseään henkisesti selkään hyvä minä JES, ja se oli aika hyvä tunne. Kevään opinnot alkavat olla pulkassa, ja samalla se tuntuu siltä, että voi taas vähän vapaammin hengittää. Ei meinaan strategisen viestinnän kaaosteoriat ihan hirveästi nappaile, kun oma pää on täynnä yhtä kaaosta muutenkin. On ollut ihan valaisevaa huomata, että kaikista mun downshiftaukseen kohdistuvista ivapuheista huolimatta, just nyt kiinnostaa lähinnä ne kevätsiivousasiat ja se, miten nokkoset voi valmistaa. Kuten vaikka nokkospesto. Mistä muuten tuli aika hyvää, resepti toimii vähän noin niinkuin loppukevennyksenä. Että suosittelen kokeilemaan.

                                                                       Annos nokkospestolla mmmmm.

Nokkospesto:

nokkosia

tuoretta rucolaa

valkosipulia

mantelirouhetta

sitruunamehua

oliiviöljyä

minttua

Huuhtele nokkoset runsaalla kylmällä vedellä. Riippuen vähän sijainnista (ei kannata muutenkaan autotien lähettyviltä kerätä), suosittelen ihan kunnolla pesemään ne tässä vaiheessa. Sitten niitä keitetään kiehuvassa vedessä n. 5 minuuttia. Pesemisestä huolimatta tässä vaiheessa niistä irtosi vielä multaa ja pölyä, joten huuhtelin niitä vielä keittämisen jälkeenkin. Tästä ne hajosivat melko mössöksi, mikä ei pestoa tehdessä oikeastaan haitannut yhtään. Sen jälkeen laita kulhoon rucolat, nokkosmassa ja muut ainekset. Mantelirouheen voi maun mukaan korvata millä tahansa pähkinällä oman maun mukaan, esimerkiksi cashew on hyvä vaihtoehto. Valkosipulin kanssa kannattaa olla varovainen, sitä tulee helposti liian paljon. Yksi kynsi riittää - riippuen tietysti tehtävästä määrästä - yleensä enemmän kuin hyvin. Sekoita sauvasekoittimella. Maistele tarvitseeko jotakin lisätä. Syö. 

Sairaskertomuksia

Sairastaminen osaa olla hermoja raastavaa, mutta pakko myöntää: on pakkolomissa puolensakin. Jos ei muuta, niin ainakin niiden aikana muistaa pari opetusta, jotka liian usein tuppaavat unohtumaan.

1. Ei mä en voi olla nyt kipee tää ei vaan käy on ihan turhaa vaikerointia. Yksinkertaisesti mikään peruuntunut meno ei voi kaataa maailmaa. Pakkotilanteessa minkä tahansa pystyy siirtämään, eikä maailma silti lakkaa pyörimästä. Välistä jäivät työt, tapaamiset, presentaatiot ja viimeiset espanjat tunnit, mutta maailmanloppu ei ole silti vielä tullut. Sitä odotellessa.

Sairasruokien klassikko: tomaattikeitto.

2. Melkein minkä tahansa tuoreiden asioiden yhdistelmä blenderissä toimii. Kokeiltu: inkivääri, banaani, sitruuna, timjami, tomaatti, omena, appelsiini ja kurkku.

Smoothieohje: laita blenderiin käytännössä mitä tahansa tuoretta. Siis järjen rajoissa. Sekoita.

        

3. Ei ole pakko pärjätä yksin koko ajan. Useimmiten, jos pyytää apua, sitä myös saa. Kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon, kuumemittarin ravistamiseen tai ihan vain seuraksi.

Joo. Eiköhän se siitä pikku hiljaa. Haahuiltuani pyjamassa viimeiset neljä päivää ja maattuani sängyn pohjalla katsoen kaksi tuotantokautta Rimakauhua ja rakkautta tunnen oloni sen verran elpyneeksi, että uskaltaudun ehkä juuri ja juuri partsille vaihtamaan mullat appelsiinipuuhun. Luulin jo tappaneeni sen ikiajoiksi - olen aika hyvä tekemään sen viherkasvien kanssa - mutta käsittämättömällä sinnikkyydellä se alkoi henkihieverissäänkin puskea uusia lehtiä esiin. Päädyin siihen, että jos kasvi voi selviytyä hengissä talven pahoinpitelystä ja välinpitämättömyydestä, mun velvollisuus on koettaa arvostaa tätä vaivannäköä. Joten täällä me nyt sitten hengaillaan taas, minä ja appelsiinipuu, ja katellaan josko huomenna voitaisiin jo vähän hehkeämmin.

Super-hyper-terveellinen aamiainen. 

Ihan sairaan hyvä päivä

Joinakin päivinä tietää heti aamulla, että mikään ei tule onnistumaan. Että saattaisi olla parempi vaihtoehto vetää peitto korville ja toivoa voivansa nukkua huomiseen.

Toisina sitä herää remonttimeteliin ja huoneeseen tulvivaan valoon, ja tuntee välittömästi ytimissään, että tästä tulee ihan sairaan hyvä päivä.

Tällä viikolla olen kokenut jo molemmat.

Ensimmäisenä päivänä ajattelin sekavia ajatuksia, vetelehdin kotona, podin huonoa omatuntoa vetelehtimisestä ja siitä järjettömästä väsymyksestä, joka viime aikoina on välillä iskenyt. Ja ennen kaikkea yritin löytää edes jonkinlaista vastausta melko hahmottomaan kysymykseen siitä, mitä mä nyt ihan oikeasti haluaisin.

Tänä aamuna herätessäni se vastaus ja tajuamiset tuntuivat äkillisesti paljon selkeämmiltä kuin eilen. Mitä mä haluun. Ja miksi. Ja kenen tähden, kenelle. Ne tajuamiset vivahtaa ääneen sanottuina yhtä latteilta jaaritteluilta kuin Paulo Coelho -mietelausekalenterin viisaudet, joten ehkä jotkut asiat on parempi jättää sanomatta. Sen verran niistä uskaltaa sanoa, että maailmassa tuppaa välillä unohtamaan sen, mikä on välittömästi ja kyseenalaistamattomasti järjettömän nautinnollista ja tekee onnelliseksi, ja alkaa vahingossa luoda suunnitelmia, joiden toteutuessa elämästä ei tulisi yhtään kivempaa. Pikemminkin, elämästä saattaisi tulla pakertamista ja uurastamista sellaisten asioiden parissa, jotka ovat oikeastaan ihan vääriä. Uurastaa kyllä saa, mutta mieluummin tavoitellessaan omia juttujaan, eikä good on paper -unelmiaan.

Noo. Kerrankos sitä hairahtaa self help -viisasteluun yrittäessään kuvata tajunnanräjäyttäviä tosiasioita.

Viime yönä sanoin ääneen kaksi unelmaani. Tänä aamuna keksin noin tsiljoona lisää. 

Haluan asua joskus elämässäni jonkin aikaa New Yorkissa. Haluan kirjoittaa.

Haluan uida meressä elämässäni mahdollisimman paljon, ja mieluiten asua sen lähellä.

Haluan hyvää ruokaa ja hyvää viiniä, ja istua lukuisia iltoja niiden ja ystävien kanssa. Haluan pitkiä aamuja kahvin ja sanomalehtien ääressä.

Haluan paneutua lisää suomalaiseen prostituutiokeskusteluun ja siinä käytettyihin argumentteihin, seksuaalikasvatuksen ihanteisiin ja sen luomiin normeihin, Espanjan sisällissotaan lähteneihin anarkisteihin, RAF:n ideologisiin tavoitteisiin ja diagnooseihin, kuten epilepsiaan ja hysteriaan, sekä niiden takia tehtyihin pakkostereilisaatioihin. Ihan noin muutamia mainitakseni. Maailmassa on ihan liian monta kiinnostavaa asiaa, että osaisi tässä vaiheessa valita. Ilmeisesti haluan siis opiskella lisää.

Haluan matkustaa mahdollisimman paljon.

Haluan asettaa tavoitteet korkealle, mutta en halua tehdä elämässäni 60-80 tuntista työviikkoa. Ellei se työ sitten itsessään anna niin suurta nautintoa, että se on sen arvoista. En halua, että huipulle tähtäisi siksi, että voisi vain todistaa muille ihmisille mihin halutessaan kykenee. Tai itselleen, jos niikseen tulee. Siellä pitää olla itsessään tavoittelemisen arvoista olla.

 

Sen lisäksi tajusin, että espanjankielisen punkin huudattaminen puoli yhdeksältä aamulla remonttitalossa on ihan ookoo - ei kukaan siellä voi kuitenkaan nukkua.

Sunnuntai

Nuorempana inhosin sunnuntaita. Sunnuntait tuntuivat mälsiltä, matelevilta päiviltä, jolloin oli viimeistään kaivettava esiin siihen mennessä lykätyt läksyt - tai no, rehellisyyden nimissä, olla kaivamatta ja sitten kestää se takaraivossa kaivertava tietoisuus niiden tekemättä jättämisestä - ja tiedettävä, että viikonloppu on ohi. Isillä oli myös tapana laulaa siivotessaan sitä laulua, jossa todetaan että sunnuntaina sataa aina. Ja silloin se tuntui ihan mahdolliselta skenaariolta.

Yritän yleensä viimeiseen asti pitää viikonloput vapaana. Tästä periaatteesta on totta kai pitänyt joustaa opiskeluaikoina; on ollut lauantaityöpäiviä tai esseitä, jotka eivät kunnioita periaatettani. Mutta noin yleensä hahmottelemani aikataulut sisältävät yhä oletuksen, että perjantaina iltapäivällä ihmisellä on oikeus lähteä viettämään viikonloppua. Että lauantaiaamuna ei tarvitse mennä Kaisa-kirjastoon tai kaivaa heti ensimmäisenä sähköposteja esiin.

Ottaen huomioon kaksi edellistä asiaa koordinaatit tälle viikonlopulle eivät olleet lupaavia. Hommia oli paljon, eikä lauantain vapaana pitäminen olisi ollut mitenkään mahdollista. En siis odottanut paljoa. Ehkä juuri siksi tästä tulikin niin hyvä, vaikka oikeastaan juuri mitään ei tapahtunut. Perjantai-ilta editoidessa, nopea kavereiden moikkaaminen kevätillassa, aikainen nukkumaanmeno. Pari tehokasta tuntia Kaisa-kirjastossa, palkintokahvit Regatassa. Laukun pohjalta löytynyttä suklaata ja hytisemistä, lasilliset Korjaamon pihalla. Illalla katsottiin Hohto ja syötiin jäätelöä, siis just niin kuin kaikissa leffoissa, somasti, suoraan purkista lusikalla niin kuin kuuluu.

Sunnuntai on kulunut pyykinpesussa ja parittomia sukkia lajitellessa. Aamulla heräsin hyvin sunnuntaiseen sateenropinaan. Ei ehkä kuulosta kovin hehkeältä, mutta kun rallattaa taustalla soivien J. Karjalaisen ja Baddingin mukana, kyllä siinä omat puolensa on. Ja oikeastaan se sateenropina oli aika kotoisaa.

Vähän kävin reissus

- Ois kiva lähteä jonnekin reissuun, lausahdin joku kuukausi sitten. Silloin mielessä risteili kuvia Barcelonasta. Pariisista. Lontoosta.

Sitten iskivät realiteetit vastaan ja totesin, että viikon matka Euroopassa tai edes se pitkä viikonloppu taitavat olla niin kukkaron kuin kalenterin kanssa yhteen sovittamattomia. Mutta jostakin jokin suojelusenkeli ilmeisesti katsoi, että olisin haikailemani loman ansainnut. Tai tässä tapauksessa suojelusenkeli toimi isin hahmossa, joka iski käteen alennuskupongit Tallinnan laivalle. Viisi euroa suuntaansa on budjettirajoitteisellekin opiskelijalle tehtävissä, joten sain lomani sittenkin. Kalenteri vaati vähän sovittelemista, mutta lopulta päätin vain härskisti: tämän loman mä tarvitsen. Aivan sama, jos se tarkoittaa kahden luennon skippaamista tai paperin paperin hoitamista vähän myöhemmin. 

Kivan hostellin olin bongannut viime kesänä jo reilille lähdettäessä. Myönnettäköön, että Fat Margaret's saattoi saada paratiisimaista hohdetta viime kokemuksestani, jolloin vertailukohtana oli lukuisat Euroopassa kolutut dormit, kovat sängyt ja yhdeksäntoista tunnin Varsova-Tallinna-bussimatka; mieleeni nousi utuisia kuvia pehmeistä valkoisista sängyistä ja oikeista peitoista iänikuisten hostellivilttien sijaan, mukavista pyyhkeistä ja vähän romanttisen rähjääntyneistä seinistä.

No jaa. Pyyhkeet olivat aika kulahtaneita, eikä se mikään viiden tähden hotelli ole, mutta eipähän tarvinnutkaan. Huoneet ovat vaaleita ja valoisia, sängyt mukavia, sijainti loistava ja yö kustantaa hulppeat viisitoista euroa yöltä per henki. Siis kahden hengen huone, jossa on oma vessa ja suihku. Väittäisin, että diili on aika super hyvä.

Aika super hyvä se oli muutenkin. Kaksi päivää olin täydellisen lomalla. Poseerasin Titanic-näyttelyn portaikossa, kävelin merenrannalla auringonpaisteessa, söin järjettömän hyvää ruokaa ja räpsin loputtomasti kuvia. Mässäilin suklaakakkua kahvilan terassilla, jossa soi ranskalainen musiikki ja lumihiutaleet leijailivat hiljalleen piittaamatta huhtikuun ensimmäisestä päivästä ja pöydille asetelluista narsisseista. Löysin uusia paikkoja. Koin ihania hetkiä. Ei hirveästi enempää voi toivoa lomalta.

Skipattiin suosiolla laivan buffet ja päätettiin syödä lounasta vasta Tallinnassa. Siinä vaiheessa, kun oli syönyt aamulla kuudelta puuroa, oli ihan kivaa saada eteensä kuvassa olevat annokset Wabaduksessa. Kävin kesällä syömässä samaisessa mestassa. Siltä kerralta se jäi mieleen taivaallisena, ja kyllä se tälläkin kertaa oli harhailun ja mun "intuitiivisen suunnistamisen" arvoista. Luistin eettisistä periaatteistani ja tilasin tonnikalasalaatin, joka oli lipsahdun arvoinen. Voin suositella! Wabadus sijaitsee Vanhakaupungin laidalla osoitteessa Vabaduse väljak 10.

Jossain vaiheessa päivää kaipailimme jotakin kevyttä välipalaa, kuten sämpylöitä tai voileipiä. Kuten tunnettua, juuri silloin kun jotakin tarvittaisiin, sitä ei luultavasti löydy. Oli kuitenkin kelpo ratkaisu korvata kevyt välipala aivan mielettömän hyvillä kakkupaloilla jossakin vanhakaupungin kahvilassa.

Jos käytte Tallinnassa, tehkää itsellenne palvelus ja menkää syömään F-hooneen. Se sijaitsee - jostakin blogimaailman uumenista löytämäni ilmaisun mukaan - "tyylikkään rosoisessa Kalamajan kaupunginosassa". Sepäs sattui, sillä leirikoulussa yhdeksännellä luokalla rakastuin Viroon ja päätin nimenomaan muuttaa Kalamajan kaupunginosaan. Kalamajassa on paljon ihania juttuja, ja F-hoone oli juuri sopivalla tavalla tyylikäs ja silti rento. Juomavettä sai hipsiä itse hakemaan tiskiltä lisää, eikä sitä tuotu pöllösti pullovetenä. Alkupalaksi söin bruschettoja eri päällisillä, mm. avokadolla, rucolalla, tomaatilla ja tapenadella. Pääruoaksi tilasin uunissa kypsennettyä munakoisoa vuohenjuustolla. Annoksen seurauksena tein jotakin poikkeuksellista ja tyhjensin lautasen ennätysajassa ennen seuralaistani. Se oli vaan niin hyvää. Eikä listaa tosiaan ollut hinnalla pilattu - alkupalat taisivat maksaa alle viisi euroa, pääruokakin hyvin kohtuullisesti. Hyvät ihmiset, menkää. Osoite Telliskivi 60.

Seuraavana aamuna pistäydyttiin Kohvik Sesoonissa, jonka nettisurffailun perusteella piti olla numero yksi Tallinnan brunssipaikoista. En sitten tiedä, tarjoillaanko brunssia vain viikonloppuna, mutta meille ainakin hymyiltiin vinosti. Olimme paikalle heti Sesoonin auetessa yhdeltätoista, jolloin ilmeisesti ainakin tiistaiaamuna aloitettiin lounastarjoilu. Me kasattiin listoista sitten jonkinlainen aamiaiskattaus perusannoksista. Itse tilasin sandwichin fetatahnalla, seuralainen otti häränkieltä. Annokset olivat hyviä eikä niissä ollut mitään valittamisen sijaa, mutta silti paikkana Kohvik Sesoon jätti kylmemmäksi kuin muut kokemamme. Jotakin tekemistä asialla saattoi olla verrattain kylmäkiskoisen tarjoilun kanssa. Ja mahdollisesti sen, että rakastan mun itse tekemää fetatahnaa vielä enemmän.

Chocolaterie de Pierren periaate tuntui olevan enemmän on enemmän. Tilasimme konvehdit, kahvit ja suklaakakkua. Luojan kiitos, tyydyimme yhteen palaan, joka oli kahdelle ihmiselle enemmän kuin tarpeeksi. Chocolaterie de Pierre oli vastuussa ehkä elokuvallisimmasta hetkestä reissussa, johon kuuluivat edellä mainitut lumihiutaleet huhtikuussa, narsissit ja ranskalainen musiikki. Samaan aikaan saattoi fiilistellä vastapäisen kaupan ikkunassa roikkuvia siroja nukkeja. Osoite Vene 6.

Viimeiset mässäilyt ennen kotiinpaluuta. Rataskaevu 16 sijaitsi Vanhakaupungissa ja oli ymmärrettävästi kallein ruokapaikoistamme, mutta ei senkään hinnat pilviä hiponeet. Alkupalaksi oli virolaisia juustoja hillolla, pääruoaksi kuhaa - molemmat aivan käsittämättömän hyviä. Suosittelen tätäkin testaamaan, jos kulmille sattuu. Tarjoilu oli kaikista paikoista lämminhenkisintä. Ravintola löytyy nimen osoittamasta osoitteesta.

Ai että tehtiinkö me kahden päivän aikana muuta kuin syötiin? No joo. Fiilistelin taloja, kävin Titanicilla. Jätin välistä mahdollisuuden poseerata laivankeulaa esittävässä lavasteessa valokuvaajalle. Sen sijaan portaikosta räpsin kuvia ihan antaumuksella! Todistusaineistoa alla.