Jotakin on käynyt selväksi Lontoon metromatkoilla. Susan Cainin Quiet – The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking on piristävintä, mitä olen lukenut aikoihin.

Vaikka jokaisesta asiasta en ole samaa mieltä, teoksessa yksi asia on äärimmäisen hienoa: se on perusteltu, itsenäinen puheenvuoro maailmassa, jossa ekstroverttiudesta on tehty hyve ylitse muiden. Kuinka monta kertaa olette kuulleet jonkun sanovan, että arvosanoilla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaan sillä, kuinka opiskeluaikoina verkostoiduitte ja osallistuitte ylimääräisiin aktiviteetteihin? Käsi ylös jokainen, joka tuntee pienen piston joka kerta kyseisen fraasin kuullessaan. Ei ole miellyttävää kuulla toistuvasti, että käyttää aikansa väärin paneutuessaan mielellään lukemiseen ja kirjoittamiseen verkostoitumisen sijasta. Ei tunnu reilulta, että koko ympäröivä maailma toistelee, ettei työelämä tarvitse tunnontarkkoja kympin tyttöjä vaan ”hyviä tyyppejä”, millä tunnutaan ennen muuta tarkoittavan eräänlaista sosiaalista sukkulaa.

Kyllä, myös kympin tytöillä on oikeus olla olemassa, opiskella yliopistossa ja olla kuulematta jatkuvia väitteitä siitä, että heidän taipumuksensa ovat ”elämälle vieraita”. Kyllä, myös introverttien taipumuksille on tilausta työelämässä, eikä edes johtajuus vaadi välttämättä ekstroverttia. Teoreettiselle pohdiskelulla on itseisarvoa, eikä jokaisen ole pakko tarvitse rakastaa minglailua päivälliskutsuilla tai Erasmus-krebausta.

Quiet on virkistävää vaihtelua maailmassa, joka käskee jokaisen jatkuvasti venyttää omaa persoonallisuuttaan rajoille, heittäytymään, olemaan sosiaalinen. Susan Cain yllättää nimittäin kysymällä perustellusti, miksi meidän tulisi tehdä niin. Onko itseisarvoista, että koetamme kasvattaa ihmiset niin sosiaalisiksi kuin mahdollista, oman itsenäisen ajattelun ja teoreettisen pohdiskelun kustannuksella? Miksi ihmisen täytyy tuntea syyllisyyttä, jos viettää mieluummin aikaa yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa tai yksikseen kuin suuressa väkijoukossa?

Vaikka monissa asioissa en tunnista itseäni introvertiksi, silti keskusteluilmapiiri välillä ärsyttää. Liikuttava yksimielisyys, että oikealla tavalla eläminen tarkoittaa mahdollisimman montaa harppausta oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on mykistävä. On vaikea nähdä syitä, miksi esimerkiksi koulussa omissa oloissaan viihtyvää oppilasta pidetään lähes patologisena tapauksena. Rakastan järjestää isoja juhlia ja matkustaa uusiin paikkoihin, mutta silti minglailu ja small talk tuntuvat välillä randomilta sosiaaliselta rituaalilta, jonka pointti on vaikea nähdä. En ole taustaltani todellakaan aina ollut kympin tyttö, mutta mua henkilökohtaisesti vituttaa, että sellaisten mollaamisesta on tullut ihan täysin salonkikelpoinen harrastus.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa ehdottomasti tehdä vähintäänkin kokeiluja. Ei voi tietää kokeilematta, onko jokin asia oma juttu vai ei. Pelkäämisen takia ei kannata jättää mitään tekemättä. Mutta jos vielä kokeilujenkin jälkeen se tuntuu vastenmieliseltä, onko pakko hakata päätä seinään toistuvasti ja koettaa muuttua joksikin toiseksi kuin on? Yleinen vastaus maailmassa tuntuu olevan, että on – että elämä alkaa vasta oman mukavuusalueen ulkopuolella. Itse en ole väitteestä ihan varma. Riippuu niin paljon ihmisen persoonallisuudesta, millaisista asioista nauttii. Jos todella tuntee pelonkin alla nautintoa jännityksestä ja adrenaliiniryöpystä, silloin kannattaa. Kannattaa pyrkiä keskustelemaan muidenkin ihmisten kanssa kuin niiden, joiden mielipiteet tietää jo valmiiksi – se voi olla introvertille kuumottavaa, mutta avata aivan uudenlaisia näkökulmia. Kannattaa mennä toisinaan juhliin, vaikka etukäteen ei huvittaisi. Ne ovat asioita, jotka on helppoa allekirjoittaa.

Parhaat ideat eivät välttämättä silti synny työpaikoilla brainstormeissa eikä ihmisten pakottaminen avoimiin tiloihin vailla mahdollisuutta yksityiseen tuota hedelmällisiä tuloksia, eikä ison porukan small talk tarjoa automaattisesti arvokkaampia asioita kuin kahden tai kolmen ihmisen pitkä keskustelu. On itse asiassa käsittämätöntä, miten pitkälle ekstroverttien ilosanoman toisteleminen maailmassa on mennyt. Kuitenkin maailmassa on tehty paljon merkittävää musiikkia, kirjallisuutta, tieteellisiä läpimurtoja ja poliittisia päätöksiä olemalla yksin ja keskittymällä. Jos teoreettisuus ja pohdiskeleminen ja keskittyminen kuitataan täysin tarpeettomiksi ominaisuuksiksi, sivuutetaan aika moni asia.

Yksi olennaisimmista Susan Cainin Quietin tarjoamista muistutuksista koskee juuri tätä. Teoksen ei ole tarkoitus mollata ekstrovertteja tai esittää, että maailma jakautuisi joko tai -tyyppeihin: ekstrovertteihin ja introvertteihin. Useimmat meistä omaavat piirteitä molemmista suuntauksista ja ne esiintyvät tilannekohtaisina, päällekkäisinä ja joskus ristiriitaisina. Mutta missä vaiheessa maailma päätti yksissä tuumin, että jokaisen meistä tulisi kehittää itseään vain toiseen suuntaan? Miksi se ”hyvä tyyppi” kattaa niin käsittämättömän kapean alueen?

Nopeita vaihteluita, jatkuvaa muutosta. Mielentiloja ja paikkoja. Innostusta ja koti-ikävää. Adrenaliiniryöppyjä, väsymystä.

Kolmen viikon jälkeen Lontoosta osaa sanoa muutakin huonoa kuin vuokrat. Aina välillä on raskasta tottua siihen, että joka paikkaan kestää kauemmin kuin etukäteen ajatteli; että metroissa on ruuhkaista ja ahdasta ja kuuma, ja jos linja on jostakin syystä suljettu, rail replacement service -bussi ei lupaa mitään hyvää.

On aamuja, että väsyttää lähteä liikenteeseen ja ärsyttää muiden kylppäriin jättämät hiukset ja huonosti tiskatut kahvikupit. On iltoja, että yhtään ei huvittaisi lähteä ulos, mutta jos haluaa tavata tyyppejä ja tutustua kehenkään, on pakko kerätä itsensä ja pakottautua liikkeelle. On epätietoisuutta järjestelmistä, siitä missä ja milloin pitäisi olla, ilmaan haihtuvia sähköpostiviestejä ja äärimmäinen turhautuminen.

Mutta sitten on se toinen puoli vaihtokokemusta.

On aamuja, että ei voi lakata hymyilemästä ohikulkijoille. Että on aavistuksen jo kirpeä syksy ja tunnelmallinen valo, ja Euston Squarella soi klassinen musiikki, ja kaikki on ihan uutta. On iltoja, jolloin aluksi ajattelee että tästä ei kyllä ole tulossa yhtään mitään, ja silti pakottaa itsensä vaihtamaan vaatteet, lisäämään huulipunaa, astumaan ulos ovesta. Ja illasta tulee älyttömän hauska, uusien ihmisten ja hyvien keskustelujen täyttämä.

Siihen kuuluu se, että tajuaa tokkuraisena kampuksella istuessaan ja ohikulkijoita katsoessaan elävänsä aika prikulleen sitä elämää, josta joskus sitten unelmoi. Että on just siellä, suuressa kaupungissa ja uusissa seikkailuissa ja hyvässä yliopistossa ja ettei pelota, tai siis vaikka välillä pelottaa ns. ihan helvetisti, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska silti ei huvita lähteä kotiin. Ei pelota liikaa. Ja sitä on eri tavalla olla kotonaan ihmisvilinässä. Ja just siellä, missä haluaakin olla.

Palasin pari päivää sitten Brightonin unimaailmasta takaisin Lontooseen. Tavallaan se oli paikallaan: jos Brightonissa olisi ollut yhtään kauemmin, se olisi ehkä vaarantanut sen täydellisyyden ja puhkaissut kuplan. Nyt voin toistaiseksi ajatella Brightonia täydellisyyden keitaana, jossa on vain loputtomiin merta, sileiksi hioutuneita rantakiviä ja sairaan hyviä kasvisravintoloita.

Mutta silti on todettava, että jos on tottunut syömään ulkona ja asumaan hostellissa, tuntuu pyykin peseminen ja jonkun randomin kylpyammeeseen jättämät hiukset ja hiusväriläiskät ankeilta. Jos jostakin syystä sukkuloiminen iloisen energisissä minglailubileissä tuntemattomien keskellä ei ole se kaikista luonteenomaisin tapa vuorovaikuttaa ympäristön kanssa, voi orientaatiotapahtumat tuntua vähän raskailtakin. ISOP Boat Party Thamesilla tarjosi kyllä upeat maisemat ja kivan illan, mutta pari kertaa illan aikana nousi väkisinkin mieleen se, että oikeastaan sitä mieluummin itse pysähtyisi juttelemaan hetkeksi yhden tai parin tyypin kanssa, eikä vain hyörisi ympäriinsä hymyillen kaikille hi there, what's your name. Tai että vaikka oon tässä parin viikon sisällä kyllä iloisesti tanssinut Spaissareita kotibileissä, sheikkaaminen ISOP Boat Partyissa tuntui siltikin vähän vieraalta ja hankalalta ajatukselta.

Niinpä podin eilen vähän huonoa omatuntoa, kun vaihtaribileiden sijaan lähdin bisselle yhteen Lontoon vanhimmista kapakoista, jonka kantiksiin kuului kuulemma parisataa vuotta sitten merirosvoja, salakuljettajia, kurkunleikkaajia ja varkaita. Hirttopuu paikalla oli yhä (vaikkakin kuulemma uusittu..) ja katseltiin Thamesin veden nousemista yhä korkeammalle illan hämärtyessä. Vastapäisellä rannalla näkyi kaupungin valot, ja se oli just sitä mitä illoilta kaipaa, hyviä keskusteluja ja fiiliksiä. Se herättää vähän myös miettimään, miksi pitäisi sitten olla huono omatunto; totta kai uusien ihmisten löytämiseksi on syytä välillä mennä silloinkin, kun ei jaksaisi. Mutta ei se oikeiden ihmisten löytäminen nyt jumalauta siitä ole kiinni, meneekö juuri niihin yksiin tiettyihin bileisiin. Enkä mä edes ole niin introvertti - monissa asioissa nautin tunteesta, että olen juuri siellä missä tapahtuu; en vältä riskien ottamista, en välttele ihmisiä, en viihdy pitkiä aikoja poissa kaupungista ja ihmisvilinästä. Mutta kevyen oh, that's so interesting -small talkin ylläpitäminen ja puhuminen, vaikka mitään sanottavaa ei olisi, ei vaan tunnu hirveän mielekkäältä. Ihmisistä etsii tiettyjä piirteitä, katsantokantoja, sitä että näkee asioissa ne ironiset tai huvittavat puolet, jotakin tuttua, ja aina välillä vain tietää vaistonvaraisesti olevansa niitä asioita varten väärässä paikassa. 

Ja miksi ne asiat pitäisi tehdä juuri sillä tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla? Jos tällä hetkellä asiat, jotka on saanut hymyilemään kadulla itsekseen, on kirjakauppoja ja hyvää kahvia, lehden lukeminen aamulla yksin kahvilassa, kaupungin valot yöllä, Thames tuulisena päivänä, Susan Cainin Quiet ja kampusalueella tallaileminen, miksi se ei saisi olla niin? 

On Societyt ja on SSEES:n omatkin bileet ja kaikkea mahdollista Vodka Tastingista vaihtariaamiaisiin ja kirjallisuusteemaisiin kävelykierroksiin. Oikeat ihmiset löytyy, jos on löytyäkseen. 

Nyt kun viimeiset lomapäivät alkavat olla käsillä ennen Lontoo-arkea, tultiin tsekkaamaan Brighton. Kun joku tiedusteli, miksi juuri Brighton, mun vastaus oli aika ytimekäs: meri. 

Kompuroin portaat alas Lontoossa ja onnistuin telomaan selkäni, jonka jälkeen kaksi ja puoli tuntia bussissa istuminen koetteli hermoja; junalla olisi päässyt nopeammin, mutta kaikki säästäminen kiinnostaa tällä hetkellä. Hostellissa bilettää äänistä päätellen 18-vuotiaita ekaa kertaa lomalla ilman vanhempia ja aamiaisella tarjoiltu maito on klimppistä ja lämmintä.

Silti ei kaduta. En ole tarvinnut kauheasti muuta ohjelmaa kuin sen, että istun rantakivillä ja tuijotan horisonttia, joka jatkuu joka suuntaan silmän kantamattomiin. Brightonin rantaviivaa pitkin lenkkeileminen tai viinin juominen pimenevässä illassa korvaa kaiken. Hyviä kasvisravintoloita on arvostelujen mukaan kaupunki täynnä, ja eilinen Food for Friends tarjoili ehkä yhden elämäni nautinnollisimmista ravintola-aterioista. Jumalainen halloumiburgeri wasabimajoneesilla, niin hyvää että lähes itketti.

Vaikka on ehtinyt jo haikailla arjenkin perään ja ihan hyvä päästä aloittamaan käytänössä hommat, Brightonista ei raaskisi millään lähteä. Tässä kaupungissa, jos missään, mulla on ollut niin unenomaisen täydellistä, että viime viikkojen stressi tuntuu vihdoinkin vähän hellittäneen. Onneksi tänne on sentään lyhyt matka takaisin.

Lontoossa aika hieno juttu on se, että vaikka asuminen ja aika moni muu asia ovat törkeän kalliita, monet museoista ovat ilmaisia. Se ei ole ihan pikku juttu, että voi marssia Tate Moderniin, kierrellä kiinnostavimpia kokoelmia pari tuntia ja törmätä Mapplethorpen valokuviin.  

Ehkä sen rinnalla kestää sen, että ulos astuessaan on toikkaroida heti saman tien auton alle ja väärältä puolelta ajavat autot tööttäilevät kiusallisen kovaa, ja sen jälkeen eksyy lyhyelläkin kävelyllä vähintään kolme kertaa.

Mutta kun kävelyltä selviää kotiin, voi onnitella itseään siitä, ettei taaskaan jäänyt auton alle, kaataa lasin punaviiniä ja laittaa soimaan Patti Smithin Because the Night, joka on ehkä yksi hienoimmista tässä maailmassa koskaan tehdyistä kappaleista.

Tekisi mieli sanoa jotakin muutakin, mutta tällä kertaa ei oikein osaa. Ehkä joskus voisi keskittyä siihen fiilikseen ja lopettaa yrittämästä verbalisoida tai analysoida ihan kaikkea. Ja antaa Patti Smithin soida niin kovaa kuin kehtaa.



Kuva: Robert Mapplethorpe, 1975 

http://www.tate.org.uk/art/artworks/mapplethorpe-patti-smith-ar00185

Ensimmäiset päivät Lontoossa vilisevät vaikutelmia, hoidettavia asioita, sekavia ajatuksia. Asunto järjestyi yllättävän nopeasti, kun Claptonissa sijaitsevasta väliaikaismajoituksesta saatiinkin pysyvä - vuokrasoppari alkaa lokakuun alusta, joten tarvitsee keksiä majapaikka vain pariksi viikoksi ennen sitä. Mutta sitten meillä on iso ja valoisa huone, lautalattia, takka ja oma kylpyhuone, sopivan muhkea sänky ja maailman paras lähipitseria. Jos ikinä satutte Lontooseen, Claptoniin kannattaa tulla vaikka ihan vain siksi, että pääsee Sourdoughiin syömään vuohenjuustopitsaa. Muita parissa päivässä kertyneitä paikkavinkkejä on, että Brixtonin bileet kannattaa tsekata - vaikka yöbusseilu Brixtonista Claptoniin raastoi jonkin verran hermoja - ja Shoreditchin särmikkyys oli kuulemma parhaimmillaan viisitoista vuotta sitten. Nyt hipsteritkin ovat löytäneet jo kauemmas, mistä kuulemma pettämätön indikaattori on, että Hackneyssakin myydään jo flat whitea. Lea-joen varsi on ihana paikka lenkkeillä, ja vastaan tulee graffittien ja hallirakennusten keskellä isoja ateljeita, siistejä kahviloita ja ruokamestoja.

Lontoo ei ole liian kaunis, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariisi välillä on. Lontoo on sopivan rujo, täällä on tilaa hengittää. Se on monin paikoin suorastaan ruma, ja silti täynnä kauniita asioita: punatiilisiä taloja, Tylypahkaa muistuttavia rakennuksia, viktoriaanisia pikkukatuja, kuusikerroksisia kirjakauppoja ja hyvää kahvia.

Pahinta Lontoossa on näiden neljän päivän perusteella vuokrat. Parasta toistaiseksi kaikki muu. Ja se yöbussissakin pitkästä matkasta ja väsymyksestä murjottaminen sujuu paljon sutjakammin, kun toinen vieressä koettaa äärimmäisen ärsyttävällä positiivisuudella piristää ja hymisee koko matkan just a spoonful of sugar helps the medicine go down, medicine go dooown. 

No niin.

Tsiljoona asiaa hoidettu, läksärit pidetty, sukulaiskahveja juotu ja kavereita halailtu joka kerta erottaessa onks tää nyt sit vika kerta et nähään, ja joka kerta onkin sitten keksitty vielä jotain. Matkalaukut pakattu ja huonekalut siroteltu ympäri pääkaupunkiseutua. Nostalgisoitu punaviinilasi kädessä. Soitettu tärkeitä puheluita, oltu haikeita. Oltu lähtökuumeessa. Kyllästytty lähtökuumeeseen. Innostuttu uudestaan.

Täydellisiä lähtöjuttuja: rapujuhlissa meren rannassa. Istuttiin ulkona hämärtyvässä illassa kynttilänvalossa ja vastapäisessä saaressa alkoi ilotulitus. Tai se, kun läksäreiden päätteeksi löydettiin tiemme randomeihin teknobileisiin vallattuun hallirakennukseen. Tai perinteinen Gilmore -maraton pitsan ja jäätelön kera.

Tänään pyöräilin kotiin ja tajusin, että nyt taitaa oikeasti olla käsillä se, ettei näitä maisemia hetkeen näe. Huomenna koittaa se paljon hypetetty lähtö ja ikuisuudeksi venynyt prosessi itse lähtemisestä on ohi. Ja sitten pitäisi keksiä, miltä se elämä ensi vuonna Lontoossa näyttäisi. 

Nyt olen kokeillut, miltä tuntuu tehdä muuttoilmoitus ilman uutta osoitetta. Ihan jännää.