sunnuntai 23. marraskuuta 2014








Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.



sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Vaikka aikaisemmin julistin, että aion viettää vähemmän aikaa kirjastolla ja enemmän kaupungilla, on pakko myöntää: aika helposti nykyinen arki johtaa siihen, että itsensä löytää kirjastolta ja tekee tyhjiä lupauksia aikaisemmasta kotiin lähtemisestä. 

Hyvä puoli opiskelun intensiivisyydessä on se, että kurssit ovat oikeasti mielenkiintoisia. Huono puoli puolestaan se, että niin on itse Lontookin. Yksi tyydyttävä ratkaisu on koettaa yhdistää kaupungin haltuunotto ja opiskeleminen pakkaamalla reppuun läppäri ja muut materiaalit, ja lähtemällä suorittamaan itse opiskeluaktiviteetti johonkin kaupungin lukuisista kahviloista. Tähän mennessä olen löytänyt oman lempparini Dalstonista, Itä-Lontoosta.

L'atelier (31 Stoke Newington Road) on paikka, jossa hyvää kahvia, kiva tunnelma ja sopivan rosoinen sisustus. Kukaan ei tunnu tsekkaavan pahasti, kun istuu yhden cappuccinon äärellä useamman tunnin - itse asiassa, yleensä päiväsaikaan L'atelierin asiakaskunnasta noin yhdeksänkymmentä prosenttia tuntuu tekevän töitä läppärillään. Jos siis Macin läppärit tai hipsterihtävä asiakaskunta ärsyttävät, L'atelier kannattaa kiertää kaukaa. Itse en ole vieläkään ihan varma, mikä Applen logossa tai paksusankaisissa silmälaseissa provosoi niin ihmiset suunnattoman raivon partaalle.. L'atelierin lounaslistaa en ole testannut toistaiseksi, mutta viereisiin pöytiin kohdistamani stalkkauksen perusteella sekin vaikuttaa houkuttelevalta.

Jos siis Lontoossa etsii sopivaa paikkaa tehdä töitä tai opiskeluja, eikä Itä-Lontoon hipsteritiheys hirvitä, kannattaa suunnata L'atelieriin. Ja jos L'atelier on täynnä, Dalston on hyvä paikka olla harhailuun ja satunnaisotannalla etsimiseen;  kahviloita, baareja ja ravintoloita on vieri vieressä, elämää joka kulmalla, ja tarjolla aivan takuuvarmasti enemmän mielenkiintoisia löytöjä kuin Lontoon perus turistikulmilla.


Kuvissa ylhäältä alas: L'atelier, salakuvattua asiakaskuntaa ja realistinen tilannekuva opiskelusta. 

torstai 13. marraskuuta 2014

Aika harvakseltaan tulee nykyisin kirjoiteltua ruokajuttuja. Luulen, että hommaan vaikuttaa eniten kaksi käytännön asiaa: 1) jos luettavaa on parisataa sivua viikossa ja muitakin aktiviteetteja kiinnostaa tehdä, ruokahifistely jää ihan jo aikataulusyistäkin sivurooliin 2) mun muutoin ihanassa kodissa keittiökomero on pieni, laskematilaa vähän, ja varustukseen ei kuulu uunia - oikeastaan, varustukseen kuuluu yksi keittolevy ja mikro. 

Kolmas syy on seurausta kahdesta edellisestä. Musta tuntuu järkevämmältä säästää ihmiset näkemästä kuvia, joissa yritän instagramin filttereillä säätää mikrossa lämmitetyn pakastepitsan herkullisen näköiseksi ateriaksi.

Mutta kyllä aina välillä tulee arkenakin tehtyä poikkeuksia. Eilen muisteltiin Brightonin ikävässämme kaupungin täydellistä kasvisravintolaa ja sen halloumiburgereita lisukkeineen - ja päätettiin kokeilla jotain uutta vaihteeksi. Vaikka suhtaudun bataattiin vähän ennakkoluuloisesti, kuten lähtökohtaisesti kaikkeen makealta vivahtavaan ruokaan keittiössä, kokeilu bataattiranskalaisista onnistui yli odotusten. Plussaa myös helppoudesta ja nopeudesta. Ja vaikka käytössä olisi uuni, kannattaa kokeilla paistinpannua! 

Bataattiranskalaiset

3 isohkoa bataattia
sitruunamehua
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

majoneesia (lisukkeeksi)

Kuori bataatit ja leikkaa lohkoiksi. Kuumenna runsaassa oliiviöljyssä pannulla, mausta suolalla ja mustapippurilla. Kun lohkot ovat kypsyneet pehmeiksi, valele päälle vielä sitruunamehua. Nauti majoneesin kanssa.



Peeäs. Koska tällä kyseisellä aterialla nautittiin myös kuriositeettina mainittu mikrossa lämmitetty pakastepitsa, jätin kuvat ottamatta. Ja ihan noin niin kuin esteettisistä syistä kuva bataattiranskalaisista on Brightonin Food for friends -ravintolasta, ei omasta keittiöstä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Monta kertaa elämässäni olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että luovuttaminen ei kannata. Että kannattaa yrittää, soittaa adrenaliinia nostattavia biisejä, pitää pää pystyssä ja painaa eteenpäin niinäkin päivinä, kun se tuntuu pään seinään hakkaamiselta.

En aio olla eri mieltä tästä tänäänkään. Kyllä se usein kannattaa.

Huomatkaa avainsana "usein". Joinakin päivinä on ihan hyvä tunnustaa herätessä, että ei tänään. Tänään en aio olla reipas tai teeskennellä, ettei boilerin hajoaminen häiritse tai että on ihan ookoo pestä hiukset jääkylmällä vedellä lavuaarissa parin tunnin unien jälkeen. Ei se ole, se on ihan perseestä, ja mun on hyvin vaikeata ymmärtää, miksi asioiden pitäisi teeskennellä olevan hyvin silloin, kun ne eivät tosiaan sitä ole.

Monella tavalla elämä on aika superia just nyt. Sellaisina aamuina, kun herää erilaiseen fiilikseen kuin tänään, saatan henkisesti taputella itseäni olalle: siis jos mun 16-vuotias itseni olisi vaan tiennyt, miten kivaa elämästä voi tulla

Se ei kuitenkaan estänyt tätä aamua, jolloin heräsin tokkuraisesta ja epämiellyttävästä yöstä, eikä sekavan unen loppuminen tuonut minkäänlaista helpotusta fiilikseen. Ja vaistomaisesti tajusin, että tänään ei kannata ryhdistäytyä. Luovuin tehokkaasta esseepäivästä, luovuin pläänistä kokeilla kivoja uusia vaatteitani ja ylipäänsä kaikista odotuksista, mitä tähän päivään olin ladannut. Sen sijaan läppäsin herätyskellon pois päältä, nukuin lisää ja peiton alta vaikersin haluavani aamiaisen sänkyyn (joo, joo, tää osio nyt ehkä edellyttää melko pitkälle vietyä ymmärrystä samassa taloudessa elävältä). Sitten vetelehdin yöpuku päällä ja katsoin yhden kaikkien aikojen luottoleffoistani: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Koska maailmassa ei ole olemassa mitään yhtä lohdullista kuin Bridget Jonesin sympaattinen hahmo vetämässä kännissä karaokea työpaikan pikkujouluissa, rööki toisessa kädessä ja hopeiset hilekoristeet päässä.

At times like this, continuing with one's life seems impossible... and eating the entire contents of one's fridge seems inevitable. I have two choices: to give up and accept permanent state of spinsterhood and eventual eating by alsatians, or not. And this time I choose not. I will not be defeated by a bad man and an American stick insect! Instead, I choose vodka. And Chaka Khan.

Oli kyse sitten parisuhdekriisistä tai jostakin ihan muusta kriisistä, ja ratkaisu vodkan sijaan suklaa ja hömppäkomedia, mun mielestä kyseinen lainaus kiteyttää jotakin erittäin olennaista elämässä. Nimittäin sen, että vaikka ryhdistäytyminen kannattaa usein, toisinaan se edellyttää vähän erilaisia välivaiheita. 

Rakkautta Bridgetille. Ei mulla muuta tänään.