Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.

Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

Aika harvakseltaan tulee nykyisin kirjoiteltua ruokajuttuja. Luulen, että hommaan vaikuttaa eniten kaksi käytännön asiaa: 1) jos luettavaa on parisataa sivua viikossa ja muitakin aktiviteetteja kiinnostaa tehdä, ruokahifistely jää ihan jo aikataulusyistäkin sivurooliin 2) mun muutoin ihanassa kodissa keittiökomero on pieni, laskematilaa vähän, ja varustukseen ei kuulu uunia - oikeastaan, varustukseen kuuluu yksi keittolevy ja mikro. 

Kolmas syy on seurausta kahdesta edellisestä. Musta tuntuu järkevämmältä säästää ihmiset näkemästä kuvia, joissa yritän instagramin filttereillä säätää mikrossa lämmitetyn pakastepitsan herkullisen näköiseksi ateriaksi.

Mutta kyllä aina välillä tulee arkenakin tehtyä poikkeuksia. Eilen muisteltiin Brightonin ikävässämme kaupungin täydellistä kasvisravintolaa ja sen halloumiburgereita lisukkeineen - ja päätettiin kokeilla jotain uutta vaihteeksi. Vaikka suhtaudun bataattiin vähän ennakkoluuloisesti, kuten lähtökohtaisesti kaikkeen makealta vivahtavaan ruokaan keittiössä, kokeilu bataattiranskalaisista onnistui yli odotusten. Plussaa myös helppoudesta ja nopeudesta. Ja vaikka käytössä olisi uuni, kannattaa kokeilla paistinpannua! 

Bataattiranskalaiset

3 isohkoa bataattia
sitruunamehua
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

majoneesia (lisukkeeksi)

Kuori bataatit ja leikkaa lohkoiksi. Kuumenna runsaassa oliiviöljyssä pannulla, mausta suolalla ja mustapippurilla. Kun lohkot ovat kypsyneet pehmeiksi, valele päälle vielä sitruunamehua. Nauti majoneesin kanssa.



Peeäs. Koska tällä kyseisellä aterialla nautittiin myös kuriositeettina mainittu mikrossa lämmitetty pakastepitsa, jätin kuvat ottamatta. Ja ihan noin niin kuin esteettisistä syistä kuva bataattiranskalaisista on Brightonin Food for friends -ravintolasta, ei omasta keittiöstä.

Vähän ottaa veronsa tanssia aamuneljään hopeahileissä keskellä metsää, kömpiä makuupussiin vaivaiseksi pariksi tunniksi ja herätä aamulla kahdeksalta huristelemaan takaisin kotiin. Tai no. Lähinnä ehkä torkkua toisen selkää vasten ja tuijottaa ohi viistäviä peltoja. Vaikka aikaisemmin yöllä olin vaihtanut riippumatossa maatessani muistuttanut itseäni teini-iän käsitteestä välikuolema ja hyväksynyt pienen lepohetken, ei sitä unta tainnut siitäkään huolimatta ihan hirveästi kertyä Kesäsiirtolan yössä. Kuka malttaa nukkua, jos metsässä hehkuu erivärisiä valoja, musiikki soi ja tanssi ei koskaan lakkaa, ei voi lakata, ei halua lakata?

Tänään kotiinpaluun jälkeen olen lähinnä maannut parvekkeella x-asennossa ja imenyt lämpöä siinä toivossa, että se varastoituu ja auttaa jaksamaan talvella kylmässä. Sen verran sain aikaiseksi, että pyöräilin lähikauppaan ja kyhäsin överin, hellesäähän sopivan toipumissalaatin. Let's face it, tuntikaupalla tanssiminen ja parin tunnin unet eivät tunnu enää seuraavana päivänä aivan yhtä iiseiltä hommilta kuin mitä 18-vuotiaana. Joten toipumissalaatti oli paikallaan.

Se ei ole kuvassa ehkä esteettisin ruoka, mitä on tullut tehtyä. Mutta tarkoitukseen osui ja upposi. Ja tällä ohjeella ruokaa tulee muuten aivan satavarmasti riittämiin, luultavasti myös huomiselle.

Toipumissalaatti:

500 g couscousta

1 nippu korianteria

1 prkl Kalamata-oliiveja

1 prk kikherneitä

1 pkt fetaa

4 avomaakurkkua

4 tomaattia

1 salaatti (esim Punainen Salanova)

savusuolaa

lime-mehua

mustapippuria

runsaasti oliiviöljyä

Laita 6 dl vettä kiehumaan. Kun vesi kiehuu, ota kattila pois hellalta ja lisää couscous, anna hautua 5 minuuttia kannen alla. Mausta oliiviöljyllä, lime-mehulla, mustapippurilla ja savusuolalla maun mukaan. Pese korianteri ja salaatti ja silppua sekaan. Korianterista kannattaa käyttää myös varret. Kuori avomaakurkut, paloittele ne, tomaatit ja feta. Sekoita ne ja kaikki loput ainekset keskenään tarpeeksi suuressa salaattikulhossa. Maistele lopuksi, jos jotakin tarvitsee lisää.

Kauho lautaselle jättiannos ja palaa parvekkeella sen kanssa x-asentoon. Ruokajuomasuositus: vissy. Mieluiten jäätävän kylmänä.

Oon aika lailla vannoutunut kaupunkilaistyttö. Tai no, hmm, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ne ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta olin kylläkin espoolaistyttö, ja senkin jälkeen oon kuullut legendaarisia heittoja kuten sä voit lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähe susta kulumallakaan. Että se kuinka espoolainen tai helsinkiläinen tai ylipäänsä kaupunkilainen itse kukin tässä on, lienee vielä jokseenkin kiistanalainen kysymys.

Joka tapauksessa torstaina pyöräilin töistä kotiin ja siinä tsekkaillessani matkalla Kauppatoria, Kalasatamaa ja merta, totesin, että tuntuu haikealta lähteä mökille; tuntuu joka kerta haikealta lähteä kaupungista, vaikka sitten lyhyeksikin aikaa, koska Suomen kesässä kickseilen jatkuvasti Helsingin paikoista ja jutuista, merestä ja aamukahveista keskustassa, Stadikasta ja pyörämatkoista. Ja mulla on niin lyhyt aika jäljellä enää ennen Lontoota, että tänä kesänä tunnelataukset kaupunkiin ovat vain äärimmäistyneet. Hetkellisestä haikeudesta huolimatta pakkasin kiltisti kamani ja kiskoin helteestä huolimatta nahkatakin ja pitkät farkut jalkaan valmistautuen noin 130:n kilometrin matkaan moottoripyörällä. Ai että kuuma vai? Juu ei ollenkaan. Sen lisäksi vinkkinä kotitekoisten rastojen hankkimiseen: jos istuu prätkän kyydissä hiukset auki sen 130 kilsaa, ei rastoista puutu enää paljoa.

Haikeilu katosi mökillä. Vaikka mökillä ei ole samoja juttuja, on myös ihan kivaa vaihtelua juoda laiturilla aamukahvit ja saunoa iltaisin, metsästää kanttarelleja, metsämansikoita, ketunleipiä ja mustikoita, soutaa pikkuiseen saareen onkimaan ja opetella perkaamaan kala itse. Jälkimmäisen brutaaliudesta huolimatta olen tyytyväinen siihen, että opettelin homman. Sillä jos siihen ei itse kykene, eikä halua tietää millaisen prosessin kautta se ilmestyy pöytään, olisi vähän arveluttavaa syödäkään sitä - ja kalaa on kuitenkin tullut syötyä lukioajoista lähtien taas. Ja oli se kiva fiilis istua illalla pöytään, jossa oli samana päivänä ongitut, peratut ja savustetut kalat, kanttarellikastike ja salaatti, johon oli ripoteltu päälle ketunleivät, metsämansikat ja ne pari pikkuista mustikkaa, jotka onnistuttiin jäljittämään. Sellainen tyytyväinen ja vain aavistuksen omahyväinen ihan ite tein -fiilis. Tai tässä tapauksessa ehkä tehtiin, sillä esimerkiksi kanttarellien löytyessä taisin itse istua jo sienijahtiin turhautuneena kannon päällä ja mässyttää ketunleipiä..

 Voi olla, että sanon näin usein ruoasta: parasta. Voi olla, että kyse on myös osittain tunnelatauksesta ateriaan sen keräilyn takia eikä täsmällisesti ruoasta itsestään. Jonkun toisen tekemänä, toisessa pöydässä, se olisi voinut olla eri asia. Mutta mitä väliä - illan hämärtyessä, pihapöydälle katettuna, juuri valmistuneena ja sopivan nälkäisenä, vois olla huonompiakin aterioita. 

Ja sen jälkeen saunaan. 

Ite lämmitin.

Pariisin 10 parasta asiaa:

1. Luomutori Boulevard Raspaililla 6.:ssa kaupunginosassa. Sunnuntaiaamuna, kun jalat oli jo kävelty tohjoiksi ja herätyksenä toimi sateenropina, oli helppoa päättää rauhallisesta päivästä. Tallailtiin sateenvarjon turvin torille, ja poimittiin sieltä ainekset ateriaan: nippu rosmariinia, makeita tomaatteja, munakoisoa, sitruunaa, parsakaalia ja kana. Voi kyllä, kokonainen grillattu kana. Pienenä mun suurinta herkkua oli Veksin grillattu kana, josta luopuminen aiheutti enemmän tuskia kuin mikään punainen liha. En ole syönyt kanaa tai lihaa yli kymmeneen vuoteen, lukuun ottamatta erittäin harvinaisia poikkeuksia. Katsoin perustelluksi pitää pariisilaista luomutoria ja luomukanaa tällaisena erittäin harvinaisena poikkeuksena. Torin jälkeen valmistettiin kämpillä pikkuruisessa keittiössä vihannekset pannulla, juostiin vielä boulangerieen hakemaan patonki juuri ennen syömistä ja iskettiin koko ateria komeudessaan isolle lankulle ilman muita tarjoiluastioita. Taustaääninä loppumaton sade, Chopin ja naapurin jumputtava tekno. Yksi koko matkan tunnelmallisimmista ja parhaimmista aterioista.

2. Monet'n puutarha Givernyssä, noin tunnin junamatkan päässä Pariisista. Olen pienenä lukenut yhä uudestaan ja uudestaan satukirjaa Linnea maalarin puutarhassa, ja visioinut krassikäytävää, siltaa, lumpeita, joten oli ihan kivaa kokea se todellisuudessa. Aivan järjetön määrä kukkia. Ihan päheetä, taisi olla kaunopuheinen luonnehdintani puutarhasta. Mutta oli se. Vaikka ruuhkajunassa tunnin matka oli melko hermoja koetteleva, ja missattiin bussi Vernonista Givernyyn ja käveltiin seitsemän kilometriä helteessä, oli se sen arvoinen reissu. Kävelymatka selittää ehkä myös sen, miksi sunnuntaina tallailtiin lähinnä torille ja lepäiltiin kämpillä, ja miksi paluumatkalla istuttiin juna-aseman melko vaitonaisina juomassa kolmen euron roseeviiniä pullonsuusta.

3. Centre Pompidou. Tästä jäi kutina, että pakko päästä uudestaan. Valtavissa museoissa on aina sama ongelma: pitäisi alun alkaenkin olla nirsompi ja ohittaa ne teokset kylmästi, jotka eivät iske. Ehkä sillä tavalla jäisi niille kiinnostaville aikaa paremmin. Oltiin paikalla kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa, mikä ei riittänyt edes peruskokoelmiin. Toinen näyttelyistä käytiin häthätää juoksemassa läpi. Lisäpisteet vielä yläkerroksen ravintolasta, joka oli auki museon sulkeuduttuakin. Vaikka hinnastossa oli reipasta maisemalisää, eikä syöminen tullut meidän matkabudjetilla kuuloonkaan, ei harmittanut maksaa valkkarilasista ylimääräistä; miljöönä aivan käsittämättömän siisti. Ja huolimatta sisustuksesta ja tyylikkäistä tarjoilijoista paikka ei ollut sillä tavalla liian muodollinen tai hienosteleva, että olisi tullut räkäisissä tennareissa kiusaantunut olo. Joskus on pakko päästä uusiksi niin museoon kuin ravintolaankin - paksumman lompakon kera.

4. Patongit, croissantit, erilaiset leivät. Kotona välttelen pääosin valkoisen vehnän ylenmääräistä puputtamista. Pariisissa se oli niin itkettävän hyvää, että vedin sitä minkä kerkesin. En ole ikinä syönyt yhtä hyviä croissantteja kuin meidän lähimmässä boulangeriessa. Kerran ostettiin aamiaiseksi yhdet, ja todettiin: ei riitä mihinkään. Hetken emmittyämme ostimme saman tien toiset "mukaan" eli astuimme kadulle ja söimme ne heti kadottuamme myyjän näköpiiristä. Reissun aikana syntyi myös vakaa päätös opetella leipomaan parempaa, rapeakuorista leipää.

5. Viini. Kylmää roseeviiniä aperitiiviksi tai illalla pimenevällä Seinen rannalla, punaviiniä illallisella, valkkarilasilliset kivoissa katukahviloissa. Yhtään pahaa viiniä en maistanut, ja kuten mainittu, halvin ostettu viini kustansi kokonaiset kolme euroa.

6. Eiffel-torni. Joo joo, turistikliseiden aatelia. Huolimatta omasta lievästä skeptisyydestäni kannatti jonottaa 45 minuuttia ja nousta 700 rappusta, jotta pääsi fiilistelemään maisemia ja itse tornia. Koska käveltiin rappuset omin jaloin, huvi oli aika halpaa: alle 25-vuotiaalle 4,5 euroa.

7. Belleville. Jos olen ihan rehellinen, Pariisissa on paljon kaupunginosia, joihin liittyvää hypeä en tajua. Esimerkiksi Montmartre lähinnä ahdistaa; liikaa ihmisiä ja liian paljon t-paitoja Eiffel-tornin kuvalla, liian korkeat hinnat, liika ryysis. Sen sijaan Bellevillessä tuntui ihan aidosti olevan hyvällä tavalla elämää ja vilskettä, ja ainakin toistaiseksi puuttui vielä joka puolelle tungetut turistikrääsäkojut. Satuttiin Bellevilleen kiertelemään 14.7, ja vähän ihmeteltiin korkeimmalle kohdalle kerääntyneitä piknik-seurueita; siis miten nää kaikki ihmiset on nyt vaan sattunut tulemaan ulos piknikille. Jaa, sillä kansallispäivällä taisi olla jotakin tekemistä sen asian kanssa.. Enivei, Belleville oli tunnelmaltaan ihana, ja kyllä seuraavanakin iltana riitti vilinää. Plus Audrey Tautou - tai kaksoisolento - bongattu! Jälkimmäisen ei pitäisi olla edes ihan mahdotonta, sillä Mondon matkaoppaan mukaan Tautou asuu kyseisillä huudeilla.

8. Républiquen ja Oberkampfin lähikadut. Meidän kämppä oli vuokrattu täältä, ja oikeastaan Bellevillen lisäksi ei huvittanut käydä syömässä missään muualla - sen verran paljon oli tarjolla kivoja kahviloita ja ravintoloita. Républiquen aukiolla oli monena iltana porukkaa hengailemassa, elävää musiikkia, skeittareita, yms. Asunnon alakerrassa oli shisha-baari, josta sai hyvää minttuteetä. 

9. Yleinen tunnelma. Viimeksi, kun kävin Pariisissa, aika monin paikoin kaupunki tuntui ahdistavaltakin. Osittain kyse taisi olla kielestä, sillä en puhu ranskaa yhtään. Ja kyllä mä vieläkin koen, että kaupunki jää pakostikin vähän etäisemmäksi, jos sen kieltä ei ymmärrä. Mutta tällä kertaa en törmännyt kuin kerran nihkeään suhtautumiseen englannin puhumista kohtaan. Voi olla, että viidessä vuodessa asia on muuttunut, tai voi olla, että tällä kertaa kävi vain parempi tuuri. Tykkään tietystä kohteliaisuuden vaatimuksesta, joka tuntui leimaavan kanssakäymistä monin paikoin; esimerkiksi kävi selväksi, että kysymyksen sittäminen ennen tervehtimistä ei tule kuuloonkaan. Sen sijaan kohteliaisuus ei vaadi pulputtavaa small talkia tai jatkuvaa ventovieraille höpöttämistä, mikä sopii ainakin itselleni hyvin. 

10. Kämpän vuokraaminen. Kämppä keittiöineen mahdollisti toriostokset ja ruoanlaiton, sekä antoi kurkata vähän pariisilaisen kerrostaloelämisen arkeen. Ja jotenkin ei harmita hengata sadepäivänä kämpällä yhtä paljon kuin vastaavassa tilanteessa hotellihuoneella usein harmittaa. Ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto, jos reissuun on lähdössä.

Viime päivinä olen pyrkinyt olemaan enemmän ulkona kuin sisällä, raahannut omaisuuttani jätesäkeissä Uffin laatikoihin, myynyt Siivouspäivänä pilkkahintaan vaatteita ja muuta krääsää. Lojunut auringossa. Istunut kumpulalaisen puutalon pihalla puutarhajuhlissa kuokkimassa. Saanut hyviä uutisia, joita piti sitten juhlia. 

Mun omaisuus on tällä hetkellä sullottuna banaanilaatikoihin viinilaseja myöten, joten pidettiin astetta arkisemmat bileet. Viiniä eriparisista juomalaseista, ilman pöytäliinaa, pahvilaatikoiden keskellä. Ja koska mä tapaan juhlia ruoalla, kehittelin tilanteeseen sopivan konseptin nimeltä spelttipitsa. Kuvista tuli melko kämäisiä, mutta itse pitsassa ei ollut nillitettävää. Ja se viini! Siitä en osaa sanoa tarkempaa, kuin että se oli a) punaista b) italialaista c) no, kuvassahan se näkyykin. Ruffino Chianti? Mutta se oli paras punaviini, mikä mun keittiöön on pitkään aikaan eksynyt. 

Kokonaisuudessaan: punaviini, pitsa ja pahvilaatikot ovat aika älyttömän hyvin toimiva konsepti arkena juhlimiseen. Testatkaa ite.

Spelttipitsa

n. 2 dl vettä

5 dl spelttijauhoja

1 pss kuivahiivaa

1 tl suolaa

ripaus sokeria

n. 0,5 dl oliiviöljyä

1 pss tomaattimurskaa

1 sipuli

1 valkosipulinkynsi

tuoreita tomaatteja

kalamata-oliiveja

tuoretta basilikaa

buffala-mozzarellaa

mustapippuria

valkoviinietikkaa

rosmariinia

oliiviöljyä

Sekoita pohjan kaikista aineksista kuivat aineet sekaisin. Öljy ja vesi ovat ohjeessa summittaisia arvioita: n. 2 dl vettä riittää usein siihen, että taikinasta saa vaivattavan. Siitä ei kuitenkaan saisi tulla liian pehmeää. Öljyä voi kaataa lopuksi vielä taikinan päälle jättäessään sen kohoamaan - mitä pidemmäksi aikaa, sen parempi, mutta itse tyydyn n. 40:een minuuttiin. Kohoamisen aikana pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota pannulla. Lisää tomaattimurska, ja mausta mustapippurilla, rosmariinilla ja valkoviinietikalla. Itse lisään tässäkin yhteydessä hyvin runsaasti tomaattikastikkeeseen oliiviöjyä. Pilko tuoreet tomaatit ja buffala-mozzarella.

Kauli kohonnut taikina littanaksi pohjaksi ja levitä tomaattikastike. Lisää päälle tomaatit ja kalamata-oliivit. Laita uuniin noin vartiksi (225 astetta). Kun pitsa näyttää valmiilta, viimeistele se buffala-mozzarellan viipaleilla ja tuoreilla basilikan lehdillä.

Äitienpäiväjuttuja tänään tässä. Ja äitienpäiväjutut tarkoittavat aika lailla samaa kuin ne tarkoittivat kaksikymmentä vuotta sittenkin: hulppeaa aamiaiskattausta, valkovuokkoja, herkkuja. Nelivuotiaana panokseni saattoi olla toisenlainen, eikä käytännön syistä tarjotinta kanneta enää aamulla äidille vuoteeseen. Mutta kun kyykin pusikossa aamulla valkovuokkoja poimimassa, totesin joidenkin asioiden olevan varsin samoja. Kuten se, että äitienpäiväkukat pysyvät valkovuokkoina. Ruusut tarjoiltiin tänään vähän toisessa olomuodossa.

Bongaa jalat. Visioi tilanne. Like mother, like daughter.

Nokkospiirakka, croissantit ja oliivitahna.

Ruusuleivokset.

Ruusunmakuinen smoothie.

Ruusuleivokset

Taikina:

Mutakakkutaikina, ohje täältä: http://www.kinuskikissa.fi/mudcake-with-snow/

Alkuperäisestä ohjeesta korvasin kaakaojauheen kaakao-chili -maustesekoitukselle, toimi! Vähän vajaa ohjeen puolikkaasta desilitrasta, ellei halua hooseesti chilinmakuisia leivoksia.

Kuorrute:

1 pkt ricotta-tuorejuustoa

2 dl kermaa

vaniljasokeria

ruusuvettä (esim. Steenbergs)

Tee taikina ohjeen mukaan, plus kaakao-chili -osuus. Kaada paperivuokiin. Lämmitä uuni 200-asteiseksi, anna olla korkeintaan 15 minuuttia, että sisus jää pehmeäksi samalla tavalla kuin mutakakussa. 

Vatkaa kermavaahto. Sekoita ricotta kermavaahtoon, mausta vaniljasokerilla ja ruusuvedellä oman maun mukaan. 

Koristele jäähtyneet muffinssit pursotinpussin ja tyllan avulla. Lopuksi suklaahippusia päälle, itse askartelin vielä pikkuruiset paperisydämet äitienpäiväkortiksi. Ja pakko myöntää, kokeellisuudestaan huolimatta ruusut ja chilisuklaa olivat ihan överisuperhyvä yhdistelmä.

Ruusu-smoothie

3 omenaa

1 päärynä

1 pakasterasia punaherukoita

ruusuvettä

Kuori ja palottele. Laita blenderiin. Sekoita. Juo.

Nyt uhkaa lipsahtaa omahyväisyyden puolelle, sen verran tyytyväinen olin näihin. Menkää, testatkaa, pus!

Eilen virtasi kanyylista suoraan suoneen rauhoittavia ja kipulääkkeitä, tänään vähän toisenlaista elämän eliksiiriä. Kävelin vesisateessa töihin ja havhduin siihen, että hymyilyttää.

Huojennus, se on aika siisti juttu. Ja kevät ja sade ja musiikki. 

Tuli myös mieleen, että oon joskus kuullut väitettävän tien miehen sydämen käyvän vatsan kautta. No, mä en tiedä miehistä tai naisista tai pahemmin piittaa yleistyksistä niitä koskien, mutta ainakin mun sydän sulaa pienoiseksi lammikoksi onnesta joka kerta kun kuulen lauseen mä voisin laittaa sulle ruokaa. Kun joku herättää kesken tokkuraisten päikkäreiden (joo, se kanyyli ei tosiaan ollut vitsi) ja kertoo ruoan olevan valmista, ja keittiössä tuoksuu korianteri ja kookos ja lime, on melko mykkänä kiitollisuudesta. 

Thaikeittona mulle esitelty ruokalaji meni ehkä suoraan keittojen top-5 -listan kärkeen. Reseptiä en voi jakaa, koska mulla ei ole aikomustakaan opetella valmistamaan kyseistä ruokalajia. Se on niitä taitolajeja, joissa on lähde skabaamaan. 

Terveisiä kaaoksesta

Ei ole kauheasti tullut kirjoiteltua. Vähän raskaita viikkoja, paljon ajatuksia. Ehkä just siks; ei oo paljoa ollut höpöteltävää, kun on monia aisoita joutunut miettimään juuria myöten uusiksi.

Joojoo, menihän se pääsiäinen jo aika kauan sitten. Mutta olin mä näistä ihan ylpeä.

Mutta onneksi siihen sekaan on mahtunut muitakin juttuja. Kuten just niitä juuria, juurtumista. Hehheh. Ei-niin-nokkela-sanaleikki: basilikan, persiljan ja timjamin istuttamista ikkunalaudalle pikkuisiin ruukkuihin, nokkosten poimimista Vanhankaupunginkoskella. Pääsiäismunien maalaamista ja kieli poskella paljettien liimaamista niihin. Dalaraksen keikka, jossa bongasin itseni lisäksi hyvällä tuurilla kolme alle neljäkymmenvuotiasta yleisöstä. Eli voi niitä ajatuksia ajatella onneksi melkoisen hyvissä puitteissa ja saada onnellisuuspuuskia aamuisin, vaikka on joutunut tutustumaan omiin kipurajoihinsa. Silloin on ihan lohdullista tuijotella niiden basilikoiden puskemista mullasta esiin ja opetella nauttimaan hitaista aamuista. Käyttää koko lauantai kuuraamiseen ja puunaamiseen ja illalla istua parvekkeella tuhoamassa kuohuviiniä rättiväsyneenä siivoamisesta.

Istutushommissa.

Ja eilen pääsin pitkästä aikaa tilanteeseen, jossa rehellisesti saattoi onnitella itseään ja istua auringonpaisteessa jäätelöllä taputellen itseään henkisesti selkään hyvä minä JES, ja se oli aika hyvä tunne. Kevään opinnot alkavat olla pulkassa, ja samalla se tuntuu siltä, että voi taas vähän vapaammin hengittää. Ei meinaan strategisen viestinnän kaaosteoriat ihan hirveästi nappaile, kun oma pää on täynnä yhtä kaaosta muutenkin. On ollut ihan valaisevaa huomata, että kaikista mun downshiftaukseen kohdistuvista ivapuheista huolimatta, just nyt kiinnostaa lähinnä ne kevätsiivousasiat ja se, miten nokkoset voi valmistaa. Kuten vaikka nokkospesto. Mistä muuten tuli aika hyvää, resepti toimii vähän noin niinkuin loppukevennyksenä. Että suosittelen kokeilemaan.

                                                                       Annos nokkospestolla mmmmm.

Nokkospesto:

nokkosia

tuoretta rucolaa

valkosipulia

mantelirouhetta

sitruunamehua

oliiviöljyä

minttua

Huuhtele nokkoset runsaalla kylmällä vedellä. Riippuen vähän sijainnista (ei kannata muutenkaan autotien lähettyviltä kerätä), suosittelen ihan kunnolla pesemään ne tässä vaiheessa. Sitten niitä keitetään kiehuvassa vedessä n. 5 minuuttia. Pesemisestä huolimatta tässä vaiheessa niistä irtosi vielä multaa ja pölyä, joten huuhtelin niitä vielä keittämisen jälkeenkin. Tästä ne hajosivat melko mössöksi, mikä ei pestoa tehdessä oikeastaan haitannut yhtään. Sen jälkeen laita kulhoon rucolat, nokkosmassa ja muut ainekset. Mantelirouheen voi maun mukaan korvata millä tahansa pähkinällä oman maun mukaan, esimerkiksi cashew on hyvä vaihtoehto. Valkosipulin kanssa kannattaa olla varovainen, sitä tulee helposti liian paljon. Yksi kynsi riittää - riippuen tietysti tehtävästä määrästä - yleensä enemmän kuin hyvin. Sekoita sauvasekoittimella. Maistele tarvitseeko jotakin lisätä. Syö. 

Sairaskertomuksia

Sairastaminen osaa olla hermoja raastavaa, mutta pakko myöntää: on pakkolomissa puolensakin. Jos ei muuta, niin ainakin niiden aikana muistaa pari opetusta, jotka liian usein tuppaavat unohtumaan.

1. Ei mä en voi olla nyt kipee tää ei vaan käy on ihan turhaa vaikerointia. Yksinkertaisesti mikään peruuntunut meno ei voi kaataa maailmaa. Pakkotilanteessa minkä tahansa pystyy siirtämään, eikä maailma silti lakkaa pyörimästä. Välistä jäivät työt, tapaamiset, presentaatiot ja viimeiset espanjat tunnit, mutta maailmanloppu ei ole silti vielä tullut. Sitä odotellessa.

Sairasruokien klassikko: tomaattikeitto.

2. Melkein minkä tahansa tuoreiden asioiden yhdistelmä blenderissä toimii. Kokeiltu: inkivääri, banaani, sitruuna, timjami, tomaatti, omena, appelsiini ja kurkku.

Smoothieohje: laita blenderiin käytännössä mitä tahansa tuoretta. Siis järjen rajoissa. Sekoita.

        

3. Ei ole pakko pärjätä yksin koko ajan. Useimmiten, jos pyytää apua, sitä myös saa. Kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon, kuumemittarin ravistamiseen tai ihan vain seuraksi.

Joo. Eiköhän se siitä pikku hiljaa. Haahuiltuani pyjamassa viimeiset neljä päivää ja maattuani sängyn pohjalla katsoen kaksi tuotantokautta Rimakauhua ja rakkautta tunnen oloni sen verran elpyneeksi, että uskaltaudun ehkä juuri ja juuri partsille vaihtamaan mullat appelsiinipuuhun. Luulin jo tappaneeni sen ikiajoiksi - olen aika hyvä tekemään sen viherkasvien kanssa - mutta käsittämättömällä sinnikkyydellä se alkoi henkihieverissäänkin puskea uusia lehtiä esiin. Päädyin siihen, että jos kasvi voi selviytyä hengissä talven pahoinpitelystä ja välinpitämättömyydestä, mun velvollisuus on koettaa arvostaa tätä vaivannäköä. Joten täällä me nyt sitten hengaillaan taas, minä ja appelsiinipuu, ja katellaan josko huomenna voitaisiin jo vähän hehkeämmin.

Super-hyper-terveellinen aamiainen. 

Vähän kävin reissus

- Ois kiva lähteä jonnekin reissuun, lausahdin joku kuukausi sitten. Silloin mielessä risteili kuvia Barcelonasta. Pariisista. Lontoosta.

Sitten iskivät realiteetit vastaan ja totesin, että viikon matka Euroopassa tai edes se pitkä viikonloppu taitavat olla niin kukkaron kuin kalenterin kanssa yhteen sovittamattomia. Mutta jostakin jokin suojelusenkeli ilmeisesti katsoi, että olisin haikailemani loman ansainnut. Tai tässä tapauksessa suojelusenkeli toimi isin hahmossa, joka iski käteen alennuskupongit Tallinnan laivalle. Viisi euroa suuntaansa on budjettirajoitteisellekin opiskelijalle tehtävissä, joten sain lomani sittenkin. Kalenteri vaati vähän sovittelemista, mutta lopulta päätin vain härskisti: tämän loman mä tarvitsen. Aivan sama, jos se tarkoittaa kahden luennon skippaamista tai paperin paperin hoitamista vähän myöhemmin. 

Kivan hostellin olin bongannut viime kesänä jo reilille lähdettäessä. Myönnettäköön, että Fat Margaret's saattoi saada paratiisimaista hohdetta viime kokemuksestani, jolloin vertailukohtana oli lukuisat Euroopassa kolutut dormit, kovat sängyt ja yhdeksäntoista tunnin Varsova-Tallinna-bussimatka; mieleeni nousi utuisia kuvia pehmeistä valkoisista sängyistä ja oikeista peitoista iänikuisten hostellivilttien sijaan, mukavista pyyhkeistä ja vähän romanttisen rähjääntyneistä seinistä.

No jaa. Pyyhkeet olivat aika kulahtaneita, eikä se mikään viiden tähden hotelli ole, mutta eipähän tarvinnutkaan. Huoneet ovat vaaleita ja valoisia, sängyt mukavia, sijainti loistava ja yö kustantaa hulppeat viisitoista euroa yöltä per henki. Siis kahden hengen huone, jossa on oma vessa ja suihku. Väittäisin, että diili on aika super hyvä.

Aika super hyvä se oli muutenkin. Kaksi päivää olin täydellisen lomalla. Poseerasin Titanic-näyttelyn portaikossa, kävelin merenrannalla auringonpaisteessa, söin järjettömän hyvää ruokaa ja räpsin loputtomasti kuvia. Mässäilin suklaakakkua kahvilan terassilla, jossa soi ranskalainen musiikki ja lumihiutaleet leijailivat hiljalleen piittaamatta huhtikuun ensimmäisestä päivästä ja pöydille asetelluista narsisseista. Löysin uusia paikkoja. Koin ihania hetkiä. Ei hirveästi enempää voi toivoa lomalta.

Skipattiin suosiolla laivan buffet ja päätettiin syödä lounasta vasta Tallinnassa. Siinä vaiheessa, kun oli syönyt aamulla kuudelta puuroa, oli ihan kivaa saada eteensä kuvassa olevat annokset Wabaduksessa. Kävin kesällä syömässä samaisessa mestassa. Siltä kerralta se jäi mieleen taivaallisena, ja kyllä se tälläkin kertaa oli harhailun ja mun "intuitiivisen suunnistamisen" arvoista. Luistin eettisistä periaatteistani ja tilasin tonnikalasalaatin, joka oli lipsahdun arvoinen. Voin suositella! Wabadus sijaitsee Vanhakaupungin laidalla osoitteessa Vabaduse väljak 10.

Jossain vaiheessa päivää kaipailimme jotakin kevyttä välipalaa, kuten sämpylöitä tai voileipiä. Kuten tunnettua, juuri silloin kun jotakin tarvittaisiin, sitä ei luultavasti löydy. Oli kuitenkin kelpo ratkaisu korvata kevyt välipala aivan mielettömän hyvillä kakkupaloilla jossakin vanhakaupungin kahvilassa.

Jos käytte Tallinnassa, tehkää itsellenne palvelus ja menkää syömään F-hooneen. Se sijaitsee - jostakin blogimaailman uumenista löytämäni ilmaisun mukaan - "tyylikkään rosoisessa Kalamajan kaupunginosassa". Sepäs sattui, sillä leirikoulussa yhdeksännellä luokalla rakastuin Viroon ja päätin nimenomaan muuttaa Kalamajan kaupunginosaan. Kalamajassa on paljon ihania juttuja, ja F-hoone oli juuri sopivalla tavalla tyylikäs ja silti rento. Juomavettä sai hipsiä itse hakemaan tiskiltä lisää, eikä sitä tuotu pöllösti pullovetenä. Alkupalaksi söin bruschettoja eri päällisillä, mm. avokadolla, rucolalla, tomaatilla ja tapenadella. Pääruoaksi tilasin uunissa kypsennettyä munakoisoa vuohenjuustolla. Annoksen seurauksena tein jotakin poikkeuksellista ja tyhjensin lautasen ennätysajassa ennen seuralaistani. Se oli vaan niin hyvää. Eikä listaa tosiaan ollut hinnalla pilattu - alkupalat taisivat maksaa alle viisi euroa, pääruokakin hyvin kohtuullisesti. Hyvät ihmiset, menkää. Osoite Telliskivi 60.

Seuraavana aamuna pistäydyttiin Kohvik Sesoonissa, jonka nettisurffailun perusteella piti olla numero yksi Tallinnan brunssipaikoista. En sitten tiedä, tarjoillaanko brunssia vain viikonloppuna, mutta meille ainakin hymyiltiin vinosti. Olimme paikalle heti Sesoonin auetessa yhdeltätoista, jolloin ilmeisesti ainakin tiistaiaamuna aloitettiin lounastarjoilu. Me kasattiin listoista sitten jonkinlainen aamiaiskattaus perusannoksista. Itse tilasin sandwichin fetatahnalla, seuralainen otti häränkieltä. Annokset olivat hyviä eikä niissä ollut mitään valittamisen sijaa, mutta silti paikkana Kohvik Sesoon jätti kylmemmäksi kuin muut kokemamme. Jotakin tekemistä asialla saattoi olla verrattain kylmäkiskoisen tarjoilun kanssa. Ja mahdollisesti sen, että rakastan mun itse tekemää fetatahnaa vielä enemmän.

Chocolaterie de Pierren periaate tuntui olevan enemmän on enemmän. Tilasimme konvehdit, kahvit ja suklaakakkua. Luojan kiitos, tyydyimme yhteen palaan, joka oli kahdelle ihmiselle enemmän kuin tarpeeksi. Chocolaterie de Pierre oli vastuussa ehkä elokuvallisimmasta hetkestä reissussa, johon kuuluivat edellä mainitut lumihiutaleet huhtikuussa, narsissit ja ranskalainen musiikki. Samaan aikaan saattoi fiilistellä vastapäisen kaupan ikkunassa roikkuvia siroja nukkeja. Osoite Vene 6.

Viimeiset mässäilyt ennen kotiinpaluuta. Rataskaevu 16 sijaitsi Vanhakaupungissa ja oli ymmärrettävästi kallein ruokapaikoistamme, mutta ei senkään hinnat pilviä hiponeet. Alkupalaksi oli virolaisia juustoja hillolla, pääruoaksi kuhaa - molemmat aivan käsittämättömän hyviä. Suosittelen tätäkin testaamaan, jos kulmille sattuu. Tarjoilu oli kaikista paikoista lämminhenkisintä. Ravintola löytyy nimen osoittamasta osoitteesta.

Ai että tehtiinkö me kahden päivän aikana muuta kuin syötiin? No joo. Fiilistelin taloja, kävin Titanicilla. Jätin välistä mahdollisuuden poseerata laivankeulaa esittävässä lavasteessa valokuvaajalle. Sen sijaan portaikosta räpsin kuvia ihan antaumuksella! Todistusaineistoa alla.

Ilmaisia unelmia

Tällä viikolla raha on puhuttanut. Hesarin keskustelupalstalla tapellaan vuorotellen Harvardista valmistuneen naisen menestyksestä ("kivahan sitä rahaa on sitten halailla, mokomaton lapseton vampyyri!" tai vaihtoehtoisesti "Suomi on kateellisten valtakunta, ei ihme, että nainen lähti muualle menestymään, menestys ja raha ovat motivaatiokysyksiä!") tai siitä, onko 8,7 euron leikkaus lapsilisistä julmuutta vai vain järkevää politiikkaa.

Puuttumatta Hesarin keskustelupalstan kommentoijien sielunelämään sen tarkemmin, molemmat lähestymistavat ovat rasittaneet. Joo, 60-80 tuntisia työviikkoja painamalla on epäilemättä ansainnut sen, että menestyksestään ja tuloistaan saa nauttia. Ei, verottaminen ei ole vain kateellisten köyhien ahnautta ja halua riistää rikkaita. Kukaan tuskin on ajamassa verotusta, jossa naisen elintaso olennaisesti romahtaisi (sivumennen sanoen, en myöskään ymmärrä miten kyseisen naisen valinnat lapsenhankinnasta kuuluvat kellekään tai ovat Hesarin kommentoijilta henkilökohtaisesti pois). Ja kyllä, joissakin perheissä 8,7 euron tulonmenetys saattaa itse asiassa tuntua perheen budjetissa. Ei se sitä tarkoita, että mistään ei saisi leikata. Mutta kyllä mä henkilökohtaisesti olisin ennemmin kannattanut lapsilisien verotusta kuin sitä, että jokaiselta lapselta, perheen tulotasoon katsomatta, leikataan sama summa. Se tarkoittaa vähän eri asioita perheissä, joissa lapsilisä on ylimääräinen pikkuraha, joka esimerkiksi annetaan sellaisenaan teini-ikäisen omaan käyttöön, kuin niissä perheissä, joissa lapsilisä on keskeinen osa perheen tuloja. On kaunis ajatus, että se raha on jokaiselle sama; että se kuuluu jokaiselle lapselle. Mutta jos jostakin on pakko luopua, niin valtion tulonsiirrot perheisiin, joissa sitä rahaa ei oikeastaan huomattaisi puuttuvaksi, ovat ihan ookoo lähtökohta.

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt samalla, kun olen yrittänyt sulatella palkkapäivän jälkeistä tosiasiaa siitä, millainen summa tilille jäi laskujen jälkeen. Mun tapauksessa rahapula ei tarkoita sitä, että joutuisin miettimään, mistä saan ruokaa. Tässä maassa aika monella on asiat huonommin kuin mulla. Mutta alle 200? Kyllä se pistää vähän hiljaiseksi. 

  Rehellisesti: tykkään hyvästä ruoasta, tykkään hyvästä viinistä, tykkään matkoista ja kukista, valoisista kosmetiikkaosastoista ja kauniisti pakatuista huulipunista. Voin syyttää osin itseäni siitä, että rahapula on kroonistunut. Olen käyttänyt rahaa asioihin, joiden perusteleminen rationaalisesti on haastavaa. Olen ostanut itselleni kukkia, olen käynyt välillä ulkona syömässä. 

  Ei kaduta. En ole valmis luopumaan pienistä rahalla saatavista asioista, jotka värittävät arkea. Hetken aikaa tihrustin itkua, ja tunsin, ettei mulla ole oikeastaan oikeutta narista asiasta, koska on tässä maassa köyhempiäkin ihmisiä ja olen käyttänyt rahaani ns. ylimääräiseen.

Se hetki meni ohi. En aio ryhtyä katumusharjoituksiin, ja sen saa sanoa ääneen, että alle 200 palkasta laskujen jälkeen (joojoo, opintotuki tulee ja menee suoraan vuokraan) on äärimmäisen nihkeä summa. Joten aion avautua asiasta; osittain myös siksi, että on typerää, että kukkia, ruokaa ja kivoja asioita käsittelevässä höpöttelyblogeissa raha on usein näkymätöntä. Se on tabu. On oikeastaan hassua, että rahasta ei puhuta enemmän, koska ei liene salaisuus, että kyllä ne kukat, ruoat ja korkokengät useimmiten maksavat. Monille ne asiat saattavat oikeasti vaatia pennien venyttämistä ja viimeisenkin sentin laskemista. Jokaisella ei jatkuvasti ole mahdollisuutta panostaa laatuun, mikä tuntuu olevan kaunis kiertoilmaisu sille, että ostetaan kallista halvan sijasta. Tuskin kukaan kehnompia tuotteita toisinaan ostaa huvikseen tai tyhmyyttään. Välillä on pakko purra hammasta ja luopua.

  Mutta en aio suostua siihen, ettei köyhänä saisi ikinä tuhlata epärationaalisesti perusteltavissa oleviin asioihin. Toisinaan se vain tarkoittaa sitä, että tietyistä asioista tinkii. Se tarkoittaa sitä, että yrittää selättää ahdistuksen ja tekee budjetin, syö aamuisin kaurapuuroa, leipoo sämpylöitä, valmistaa ison kasan linssimuhennosta. Elää välillä sellaisia viikkoja kuin tämä viikko. 

En allekirjoita väitettä, että Suomessa ei saisi menestyä. Musta tuntuu ennemminkin, että Suomessa rahasta ei puhuta tarpeeksi, ei ääneen, eikä siitä, miten köyhyys vaikuttaa mieliin. Suomessa nokitaan liikaa siitä, jos on väärällä tavalla köyhä. Pahinta siinä on se, jos köyhyys onnistuu lamaannuttamaan tai tekemään katkeraksi. Jos ihmiset eivät enää jaksa unelmoida, vaan kisaavat keskenään siitä, kellä oikeastaan on kaikkein kurjinta, kuka on tehnyt tyhmiä valintoja elämässään, kuka kävi kampaajalla tai laittoi lapsensa liian kalliisiin harrastuksiin ja sitten kehtasi vielä valittaa, että rahat ovat vähissä. Jos raha-asiat saavat korottamaan ääntä. Jos tuntuu, että kerta toisensa jälkeen joutuu kävelemään kaupan hyllyjen ohi en mä tällä kertaa.

  Siksi en aiokaan sanoa, että kaurapuuron syöminen viikkotolkulla olisi kivaa ja ookoo. Kyllä se saa vituttaa ja tuntua epäreilulta. Mutta ehkä se keskeisin pointti, jonka haluaisin sanoa, on tämä: toivoisin, että se ei imisi kaikkia mehuja ihmisestä, eikä katkeroittaisi, että asioista joutuu välillä luopumaan. Tällä viikolla olen opetellut taas hengittämään vähän hitaammin, tuijottanut sporia Tuomiokirkon portailla istuen ja todennut, että se rahapula ei saa estää mua fiilistelemästä elämää noin yleensä. Unelmoiminen kun toistaiseksi ei maksa mitään; siksi sitä pitäisi jaksaa tehdä. Aina, ja kaikissa elämäntilanteissa.

Unelmoin purjeveneistä ja kesästä. Eipä sekään maksanut.

Budjettiruokana linssikastike tuoreella inkiväärillä ja riisinuudeleilla. Linssipaketti alle kaksi euroa, nuudelit muistaakseni alle euron. Tuore inkivääri n. 40 senttiä. Kalleinta annoksessa oli korianteri, 2 euroa. En mennyt vararikkoon aterian seurauksena.

Auringonlaskut ovat ilmaisia.

Sähköä tuottavista kaloista ja onnellisuudesta

Johan&Nyström, parasta Skattalla. Suosittelen.

Jäätee ja puolukkamehu. Plussaa söpöistä pilleistä.

Kyl se kevät tulee. Ihan kohta.

Hassut fiilikset. Jonkinlaisia lauseen katkelmia ja mietteitä on pyörinyt päässä viime aikoina, mutta yksi, jostakin satunnaisesta fb-päivityksestä poimittu populaaripsykologisointi on ollut erityisen pinnalla. Life begins outside of your comfort zone, vai miten se meni. 

No jaa. En ole aivan vakuuttunut, että kaikki tärkeät ja ihanat jutut tapahtuisivat vain mukavuusalueelta poistuttaessa. Toisinaan on hyvä just siinä missä on. Hengittää. Olla tekemättä mitään. Antaa maailman pyöriä ympäri ja vain olla. Mun elämässä se hetki on aika harvoin, mutta toisinaan se on vain tärkeämpää kuin mikään muu.

  Niin kuin silloin, kun on ylittänyt itsensä moninkertaisesti ja kohdannut pari perustavaa laatua olevaa pelkoaan. Enkä aio nyt sanoa ei se niin kauheeta ollutkaan. Se kuuluu yleensä narratiiviin, niin se kuuluu mennä tarinoissa, mutta hei, kyllä se nyt kauheata oli. Ruudulla juoksevat sekuntikellot ei ole mun juttu, ei myöskään sähköä tuottavien kalojen pyydystämistekniikoista nauhalle puhuminen englanniksi tai metallinpaljastimet lauantai-aamuna ennen kymmentä (terveisiä TOEFL-testin järjestäjille). Mutta ei se aivan yhtä kauheata ollut kuin se olisi voinut olla. Esimerkiksi alkaen siitä, että menin paikalle. Osallistuin testiin. Kuuntelin kysymykset. Tein sen ja lähdin pois. Ehkä vähän hermostuneena, ehkä vähän jäätyillen, mutta voimatta pahoin tai tuntematta erityistä halua juosta karkuun. 

  Isointa taisi olla se ero siinä, miltä musta tuntui ja miltä se olisi joskus voinut tuntua. Ja se, että tänään julkisesti englanniksi puhuminen debatissa, loppupuheenvuorossa, alkoi olla jo ihan peruskauraa verrattuna viikonloppuun. On tässä aika pitkä matka tultu siitä mitä joskus oli. Ja mitä on nyt. Ja kuinka häkellyttävän hyvin mulla on tainnut elämässä osua monet asiat kohdalleen. 

Tällaisina hetkinä tulee se fiilis, mistä puhuin aikaisemmin. Tarve vain olla. Hengittää. Olla tasan niin rätti ja puhki kuin haluaa, yrittämättä tehdä mitään kehittävää tai järkevää. Se ehkä selittää sen, miksi viikonloppuna lopulta nostin kädet pystyyn ja sanoin mä en nyt haluis enää mitään muuta kuin yhden bissen. Ei drinkkejä, ei mitään liian hienoa, ei pönöttämistä, vaan ihan rehellisesti istua kavereiden keskellä juomassa olutta ja relata. Seuraavana päivänä vetelehdin yöpuvussa puoleen päivään, paistoin vohveleita ja katsoin Blondin kostoa, joka on mun salaisista lempparielokuvista kaikkien aikojen suosikki. Ehkä se myös selittää, miksi tänään oli helppoa herätä taas ennen seitsemää käymään läpi monisteita, pukeutua pinkkiin kiireestä kantapäähän ja soittaa Jeaneten Porque te vas yhä uudestaan ja uudestaan auringon noustessa. Ja niin mulla oli aikaa kipaista ennen luentoa Johan&Nyströmille juomaan puolukkamehua ja tuntea äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että mä saan elää tässä kaupungissa, tällä tavalla, näiden ihmisten kanssa. 

Sunnuntain vohvelit omenalohkoilla, kanelilla, kermavaahdolla ja sydämen muotoisilla nonparelleilla.

Ei ihan Farang

No se ei tainnut mennä aivan niin kuin oltiin alun perin suunniteltu.

  Äiti oli luvannut viedä mut ulos syömään. Hetken aikaa vaivasi runsaudenpula. Tsekkasin Farangin listoja, tsekkasin Chef & Sommelieria, henkäilin fine diningin perään ja pohdin, miten ikinä pystyn valitsemaan. Sitten iski epäilys. Äiti sanoi joo ookoo Farangille tai Chef & Sommelierille, kyllä se käy, mutta sen tason laskulla olisi syönyt tasan kaksi ihmistä. Ja aloin vähän epäröidä. Että olisiko se nyt sitten kuitenkin antoisampaa syödä isommalla porukalla, sisarukset mukana, jossakin vähän arkipäiväisemmässä paikassa kuin nököttää fine diningin äärellä kahdestaan. 

  Ja niin me sitten päätettiin. Lupasin varata pöydä Tuk Tukista. Mutta sitten tulikin vähän kiire, ja jossakin takaraivossani ajattelin, että hei, kyllä sinne mahtuu. Jotenkin olin elänyt sellaisessa harhassa, että maanantai-iltana Alppilan kulmilla sijaitsevasta ravintolasta pöydän saaminen ei pitäisi olla mahdotonta. Kunnes sitten kävi ilmi, että Tuk Tuk oli täynnä, Döner Harjussa liian hipsteriä ja hektistä ja Zorbas kiinni. 

  Alppitori pelasti. Itseeni tosin iski lievä annoskateus avokado-burgerin ja maalaisranskisten edessä, mutta ei se vuohenjuustosalaattikaan huono ollut. Karpalomehua aperitiiviksi, chilisuklaakakkua jälkkäriksi. Näiden voimalla avauduin tänä aamuna havaitsemastani asiasta.

  - Tiiättekste, oon tässä kahtena yönä peräkkäin nähnyt unta, että sota alkaa. Ei siinä vielä mitään, mutta arvatkaa missä painopiste näissä unissa on ollut? Että se vaikuttaa ruokasäännöstelynä jotenkin mun syömiseen ja ruoanlaittoon.

- Siis että avokadot tulevat säännöstelyn alaisiksi? Saat vain kolmetoista avokadoa kuukaudessa? Puhumattakaan siitä, miten se tulee vaikuttamaan blinikauteen!

  Sisarukset osaavat olla julmia. Mutta kyllä tää nyt sittenkin meni aika hyvin. Äiti huikkasi lopuksi kotiin lähtiessään no ei se nyt ihan Farang ollut, mutta ihan hyvää kuitenkin. Se oli ihan totta. Ei se Farang ollut, mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, se on Alppitorin maalaisranskikset sisarusten lautasilta napsittuna.

Alppitorin vuohenjuustosalaatti. Taustalla kuvassa kadehtimani avokado-burgeri ja maalaisranskikset.

Ensimmäinen kerta, kun jaksoin tilata Alppitorissa jälkkäriä.