Vähän ottaa veronsa tanssia aamuneljään hopeahileissä keskellä metsää, kömpiä makuupussiin vaivaiseksi pariksi tunniksi ja herätä aamulla kahdeksalta huristelemaan takaisin kotiin. Tai no. Lähinnä ehkä torkkua toisen selkää vasten ja tuijottaa ohi viistäviä peltoja. Vaikka aikaisemmin yöllä olin vaihtanut riippumatossa maatessani muistuttanut itseäni teini-iän käsitteestä välikuolema ja hyväksynyt pienen lepohetken, ei sitä unta tainnut siitäkään huolimatta ihan hirveästi kertyä Kesäsiirtolan yössä. Kuka malttaa nukkua, jos metsässä hehkuu erivärisiä valoja, musiikki soi ja tanssi ei koskaan lakkaa, ei voi lakata, ei halua lakata?

Tänään kotiinpaluun jälkeen olen lähinnä maannut parvekkeella x-asennossa ja imenyt lämpöä siinä toivossa, että se varastoituu ja auttaa jaksamaan talvella kylmässä. Sen verran sain aikaiseksi, että pyöräilin lähikauppaan ja kyhäsin överin, hellesäähän sopivan toipumissalaatin. Let's face it, tuntikaupalla tanssiminen ja parin tunnin unet eivät tunnu enää seuraavana päivänä aivan yhtä iiseiltä hommilta kuin mitä 18-vuotiaana. Joten toipumissalaatti oli paikallaan.

Se ei ole kuvassa ehkä esteettisin ruoka, mitä on tullut tehtyä. Mutta tarkoitukseen osui ja upposi. Ja tällä ohjeella ruokaa tulee muuten aivan satavarmasti riittämiin, luultavasti myös huomiselle.

Toipumissalaatti:

500 g couscousta

1 nippu korianteria

1 prkl Kalamata-oliiveja

1 prk kikherneitä

1 pkt fetaa

4 avomaakurkkua

4 tomaattia

1 salaatti (esim Punainen Salanova)

savusuolaa

lime-mehua

mustapippuria

runsaasti oliiviöljyä

Laita 6 dl vettä kiehumaan. Kun vesi kiehuu, ota kattila pois hellalta ja lisää couscous, anna hautua 5 minuuttia kannen alla. Mausta oliiviöljyllä, lime-mehulla, mustapippurilla ja savusuolalla maun mukaan. Pese korianteri ja salaatti ja silppua sekaan. Korianterista kannattaa käyttää myös varret. Kuori avomaakurkut, paloittele ne, tomaatit ja feta. Sekoita ne ja kaikki loput ainekset keskenään tarpeeksi suuressa salaattikulhossa. Maistele lopuksi, jos jotakin tarvitsee lisää.

Kauho lautaselle jättiannos ja palaa parvekkeella sen kanssa x-asentoon. Ruokajuomasuositus: vissy. Mieluiten jäätävän kylmänä.

Viime viikon aikana olen oppinut pari kolme asiaa.

Yksi: jos mutakakun tekee kolme kertaa viikon sisällä, viimeisestä tulee epäilemättä paras. Sääli sinänsä, ettei mutakakkua tee mieli sen jälkeen tehdä tai syödä luultavasti koko kesänä.

Kaksi: jos on pienintäkään syytä järjestää juhlat, se kannattaa. Luultavasti joka kerta. Kolmen kakun leipominen tosin saattaa hetken synnyttää epäilyksiä, oliko juhliminen hyvä idea, mutta joka aamu herätessäni seuraavaan päivään olen ollut toista mieltä. Hyvien juhlien jälkeen on kivaa herätä aamulla ja rääppiä aamiaispöydässä juhlien ylijäämiä kukkien keskellä. Railakkaimpien juhlien jälkeen se edellyttää kyllä pahvilautasten ja tyhjien pullojen keräämistä. Mutta oikeastaan tyhjien pullokassien kauppaan kiikuttaminen tekee ystävien kanssa juhlimisesta jopa taloudellisesti kannattavan ratkaisun.

Kolme: räntäsateessa on ihan ookoo käyttää avokorkkareita ja kesämekkoa. Jos on valmistujaiset ja kesäkuu, se on jopa ihan selitettävissä. Olen tosin melko onnellinen, että matka pysäkille ja pysäkiltä yliopistolle ei ollut pidempi.

Olikohan niitä muita enää? Ainakin se, että niin ihania kuin juhliminen ja korkkarit ja kuohuva ja kukat ja retket ja sukulaiset ja kaverit onkin, niiden jälkeen on myös yhtä lailla ihanaa lösähtää sohvan nurkkaan, syödä sipsejä ja tapittaa How I met your motheria ennen sohvalle torkahtamista. Ja olla tekemättä yhtään mitään.

Viime päivinä olen pyrkinyt olemaan enemmän ulkona kuin sisällä, raahannut omaisuuttani jätesäkeissä Uffin laatikoihin, myynyt Siivouspäivänä pilkkahintaan vaatteita ja muuta krääsää. Lojunut auringossa. Istunut kumpulalaisen puutalon pihalla puutarhajuhlissa kuokkimassa. Saanut hyviä uutisia, joita piti sitten juhlia. 

Mun omaisuus on tällä hetkellä sullottuna banaanilaatikoihin viinilaseja myöten, joten pidettiin astetta arkisemmat bileet. Viiniä eriparisista juomalaseista, ilman pöytäliinaa, pahvilaatikoiden keskellä. Ja koska mä tapaan juhlia ruoalla, kehittelin tilanteeseen sopivan konseptin nimeltä spelttipitsa. Kuvista tuli melko kämäisiä, mutta itse pitsassa ei ollut nillitettävää. Ja se viini! Siitä en osaa sanoa tarkempaa, kuin että se oli a) punaista b) italialaista c) no, kuvassahan se näkyykin. Ruffino Chianti? Mutta se oli paras punaviini, mikä mun keittiöön on pitkään aikaan eksynyt. 

Kokonaisuudessaan: punaviini, pitsa ja pahvilaatikot ovat aika älyttömän hyvin toimiva konsepti arkena juhlimiseen. Testatkaa ite.

Spelttipitsa

n. 2 dl vettä

5 dl spelttijauhoja

1 pss kuivahiivaa

1 tl suolaa

ripaus sokeria

n. 0,5 dl oliiviöljyä

1 pss tomaattimurskaa

1 sipuli

1 valkosipulinkynsi

tuoreita tomaatteja

kalamata-oliiveja

tuoretta basilikaa

buffala-mozzarellaa

mustapippuria

valkoviinietikkaa

rosmariinia

oliiviöljyä

Sekoita pohjan kaikista aineksista kuivat aineet sekaisin. Öljy ja vesi ovat ohjeessa summittaisia arvioita: n. 2 dl vettä riittää usein siihen, että taikinasta saa vaivattavan. Siitä ei kuitenkaan saisi tulla liian pehmeää. Öljyä voi kaataa lopuksi vielä taikinan päälle jättäessään sen kohoamaan - mitä pidemmäksi aikaa, sen parempi, mutta itse tyydyn n. 40:een minuuttiin. Kohoamisen aikana pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota pannulla. Lisää tomaattimurska, ja mausta mustapippurilla, rosmariinilla ja valkoviinietikalla. Itse lisään tässäkin yhteydessä hyvin runsaasti tomaattikastikkeeseen oliiviöjyä. Pilko tuoreet tomaatit ja buffala-mozzarella.

Kauli kohonnut taikina littanaksi pohjaksi ja levitä tomaattikastike. Lisää päälle tomaatit ja kalamata-oliivit. Laita uuniin noin vartiksi (225 astetta). Kun pitsa näyttää valmiilta, viimeistele se buffala-mozzarellan viipaleilla ja tuoreilla basilikan lehdillä.

Juhlien jälkeen

Joissakin asioissa päättämättömyys osoittautuu sairaan hyväksi ratkaisuksi. Näin on vaikka silloin, kun ei osaa päättää, pitäisikö brunssin, illanistujaiset vai vanhat kunnon bileet. Ja sitten päättää pitää kaikki kolme kerralla.

  Onko olemassa parempaa konseptia kuin aloittaa myöhäisellä brunssilla, venyttää sitä pitkälle iltaan ja juhlia myöhään yöhön parhaiden ihmisten kanssa? Juoda skumppaa ja syödä croissantteja koko päivä? Soittaa taistolaislauluja, Movetronin Romeota ja Juliaa ja kinata Laasasesta? Nukkua seuraavana päivänä liian myöhään väsyneenä, voipuneena ja aivan sairaan onnellisena, tiskata yhdessä valtava tiskivuori ja syödä eilisen tähteitä vetelehtien yöpuvussa?

Niinpä. Ei vain ole olemassa mitään parempaa. 

Ajatuksia Ally McBealilta, Hermione Grangerilta ja Paulo Coelholta

Aamukahvilla Kiasmassa.

The real truth is, I probably don't want to be too happy or content. Because, then what? I actually like the quest, the search. That's the fun. The more lost you are, the more you have to look forward to. What do you know? I'm having a great time and I don't even know it.

Joko oon katsonut liikaa Ally Mcbealia ja tuntenut suurta samaistumista vahingossa ovien väliin jäävään, minihameiseen neurootikkoon, joka näkee aina välillä hallusinaatioita eikä halua tulla liian tyytyväiseksi. Tai sitten kyseessä on luonnekysymys. Kummassa tahansa tapauksessa pitää silti paikkansa, että aina välillä oon aika levoton tyyppi. Tai siis: kun jokin uhkaa tulla valmiiksi, tunnen helpotuksen lisäksi hämmentävää tyhjyyttä. Mitäs sit. Nautin kiireestä, mahdottomista tehtävälistoista ja niiden selättämisestä, tykkään adrenaliinipiikeistä ja siitä että on mahdollisuus lällättää maailmankaikkeudelle sä et voi mulle mitään. 

  Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että osittain tahallaan on hankkiutunut tilanteisiin, jossa kalenteri näyttää psykoosissa olevan Hermione Grangerin tekemältä (joo, olihan se tosi nörttiviittaus, mutta silti) ja kuviot menevät muutenkin ihan perusteellisesti uusiksi. En halua olla perillä. Haluan jatkuvasti olla menossa johonkin suuntaan, tavoitella jotakin, koska kuten mbarissa ystäväni kanssa totesimme taannoisena keskiviikkoiltana, me ei yksinkertaisesti tajuta sitä miten ihmiset pystyvät elämään tavoittelematta jotakin. Ja olla tulematta hulluiksi. 

  Eipä sillä, se on sinänsä ihan hyvä selviytymisstrategia elämässä, jossa kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän keskeneräistä koko ajan. Mikäänhän ei oikeasti tule valmiiksi. Se, että valitsee yhden vaihtoehdon, tarkoittaa luultavasti muiden vaihtoehtojen - ainakin osan - poissulkemista, mutta on se (huom.!!! Tässä tulee se päivän Paulo Coelho -viisaus) valitsematta jättäminenkin valinta. Se johtaa tietynlaiseen elämään. Tietynlaiseen perillä olemiseen. Joten too bad, jos ei uskalla valita mitään niin hankala se on olla matkalla yhtään mihinkään.

En usko, että olen yhtään vähemmän levoton tulevaisuudessa, ja suoraan sanottuna en omista edes intressiä siitä, että lakkaisin tavoittelemasta jatkuvatsi jotakin. En halua möllöttää omassa elämässäni paikoillani ja tyytyä. Mutta silti nyt just tuntuu aika super hyvältä todeta, että nyt, aivan äärimmäisen sekavan ja hullun talven päätteeksi, jotakin on tullut valmiiksi. Että vaikka ei tainnut tulla vuoden hymytyttö -palkintoa ja herttaisuuspisteet taisivat romahtaa, täs ne kandin paperit nyt sitten ois. Ja, Thee Ultra Bimboosia lainatakseni, et Let's have Pa Pa Party. Ja ettei ne kaikki muutkaan valinnat maailmassa ihan kauhean pelottavia ole.

Ai että oonko mä nyt sitten tyytyväinen? En todellakaan, kelasin jatkaa kyllä etsimistä ja tavoittelemista ja haluta esim. kaiken. Onnellinen? No kyllä todellakin.

Shoppasin huomisiin bibiksiin.