Ajatuksia Ally McBealilta, Hermione Grangerilta ja Paulo Coelholta

Aamukahvilla Kiasmassa.

The real truth is, I probably don't want to be too happy or content. Because, then what? I actually like the quest, the search. That's the fun. The more lost you are, the more you have to look forward to. What do you know? I'm having a great time and I don't even know it.

Joko oon katsonut liikaa Ally Mcbealia ja tuntenut suurta samaistumista vahingossa ovien väliin jäävään, minihameiseen neurootikkoon, joka näkee aina välillä hallusinaatioita eikä halua tulla liian tyytyväiseksi. Tai sitten kyseessä on luonnekysymys. Kummassa tahansa tapauksessa pitää silti paikkansa, että aina välillä oon aika levoton tyyppi. Tai siis: kun jokin uhkaa tulla valmiiksi, tunnen helpotuksen lisäksi hämmentävää tyhjyyttä. Mitäs sit. Nautin kiireestä, mahdottomista tehtävälistoista ja niiden selättämisestä, tykkään adrenaliinipiikeistä ja siitä että on mahdollisuus lällättää maailmankaikkeudelle sä et voi mulle mitään. 

  Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että osittain tahallaan on hankkiutunut tilanteisiin, jossa kalenteri näyttää psykoosissa olevan Hermione Grangerin tekemältä (joo, olihan se tosi nörttiviittaus, mutta silti) ja kuviot menevät muutenkin ihan perusteellisesti uusiksi. En halua olla perillä. Haluan jatkuvasti olla menossa johonkin suuntaan, tavoitella jotakin, koska kuten mbarissa ystäväni kanssa totesimme taannoisena keskiviikkoiltana, me ei yksinkertaisesti tajuta sitä miten ihmiset pystyvät elämään tavoittelematta jotakin. Ja olla tulematta hulluiksi. 

  Eipä sillä, se on sinänsä ihan hyvä selviytymisstrategia elämässä, jossa kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän keskeneräistä koko ajan. Mikäänhän ei oikeasti tule valmiiksi. Se, että valitsee yhden vaihtoehdon, tarkoittaa luultavasti muiden vaihtoehtojen - ainakin osan - poissulkemista, mutta on se (huom.!!! Tässä tulee se päivän Paulo Coelho -viisaus) valitsematta jättäminenkin valinta. Se johtaa tietynlaiseen elämään. Tietynlaiseen perillä olemiseen. Joten too bad, jos ei uskalla valita mitään niin hankala se on olla matkalla yhtään mihinkään.

En usko, että olen yhtään vähemmän levoton tulevaisuudessa, ja suoraan sanottuna en omista edes intressiä siitä, että lakkaisin tavoittelemasta jatkuvatsi jotakin. En halua möllöttää omassa elämässäni paikoillani ja tyytyä. Mutta silti nyt just tuntuu aika super hyvältä todeta, että nyt, aivan äärimmäisen sekavan ja hullun talven päätteeksi, jotakin on tullut valmiiksi. Että vaikka ei tainnut tulla vuoden hymytyttö -palkintoa ja herttaisuuspisteet taisivat romahtaa, täs ne kandin paperit nyt sitten ois. Ja, Thee Ultra Bimboosia lainatakseni, et Let's have Pa Pa Party. Ja ettei ne kaikki muutkaan valinnat maailmassa ihan kauhean pelottavia ole.

Ai että oonko mä nyt sitten tyytyväinen? En todellakaan, kelasin jatkaa kyllä etsimistä ja tavoittelemista ja haluta esim. kaiken. Onnellinen? No kyllä todellakin.

Shoppasin huomisiin bibiksiin.