Sähköä tuottavista kaloista ja onnellisuudesta

Johan&Nyström, parasta Skattalla. Suosittelen.

Jäätee ja puolukkamehu. Plussaa söpöistä pilleistä.

Kyl se kevät tulee. Ihan kohta.

Hassut fiilikset. Jonkinlaisia lauseen katkelmia ja mietteitä on pyörinyt päässä viime aikoina, mutta yksi, jostakin satunnaisesta fb-päivityksestä poimittu populaaripsykologisointi on ollut erityisen pinnalla. Life begins outside of your comfort zone, vai miten se meni. 

No jaa. En ole aivan vakuuttunut, että kaikki tärkeät ja ihanat jutut tapahtuisivat vain mukavuusalueelta poistuttaessa. Toisinaan on hyvä just siinä missä on. Hengittää. Olla tekemättä mitään. Antaa maailman pyöriä ympäri ja vain olla. Mun elämässä se hetki on aika harvoin, mutta toisinaan se on vain tärkeämpää kuin mikään muu.

  Niin kuin silloin, kun on ylittänyt itsensä moninkertaisesti ja kohdannut pari perustavaa laatua olevaa pelkoaan. Enkä aio nyt sanoa ei se niin kauheeta ollutkaan. Se kuuluu yleensä narratiiviin, niin se kuuluu mennä tarinoissa, mutta hei, kyllä se nyt kauheata oli. Ruudulla juoksevat sekuntikellot ei ole mun juttu, ei myöskään sähköä tuottavien kalojen pyydystämistekniikoista nauhalle puhuminen englanniksi tai metallinpaljastimet lauantai-aamuna ennen kymmentä (terveisiä TOEFL-testin järjestäjille). Mutta ei se aivan yhtä kauheata ollut kuin se olisi voinut olla. Esimerkiksi alkaen siitä, että menin paikalle. Osallistuin testiin. Kuuntelin kysymykset. Tein sen ja lähdin pois. Ehkä vähän hermostuneena, ehkä vähän jäätyillen, mutta voimatta pahoin tai tuntematta erityistä halua juosta karkuun. 

  Isointa taisi olla se ero siinä, miltä musta tuntui ja miltä se olisi joskus voinut tuntua. Ja se, että tänään julkisesti englanniksi puhuminen debatissa, loppupuheenvuorossa, alkoi olla jo ihan peruskauraa verrattuna viikonloppuun. On tässä aika pitkä matka tultu siitä mitä joskus oli. Ja mitä on nyt. Ja kuinka häkellyttävän hyvin mulla on tainnut elämässä osua monet asiat kohdalleen. 

Tällaisina hetkinä tulee se fiilis, mistä puhuin aikaisemmin. Tarve vain olla. Hengittää. Olla tasan niin rätti ja puhki kuin haluaa, yrittämättä tehdä mitään kehittävää tai järkevää. Se ehkä selittää sen, miksi viikonloppuna lopulta nostin kädet pystyyn ja sanoin mä en nyt haluis enää mitään muuta kuin yhden bissen. Ei drinkkejä, ei mitään liian hienoa, ei pönöttämistä, vaan ihan rehellisesti istua kavereiden keskellä juomassa olutta ja relata. Seuraavana päivänä vetelehdin yöpuvussa puoleen päivään, paistoin vohveleita ja katsoin Blondin kostoa, joka on mun salaisista lempparielokuvista kaikkien aikojen suosikki. Ehkä se myös selittää, miksi tänään oli helppoa herätä taas ennen seitsemää käymään läpi monisteita, pukeutua pinkkiin kiireestä kantapäähän ja soittaa Jeaneten Porque te vas yhä uudestaan ja uudestaan auringon noustessa. Ja niin mulla oli aikaa kipaista ennen luentoa Johan&Nyströmille juomaan puolukkamehua ja tuntea äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että mä saan elää tässä kaupungissa, tällä tavalla, näiden ihmisten kanssa. 

Sunnuntain vohvelit omenalohkoilla, kanelilla, kermavaahdolla ja sydämen muotoisilla nonparelleilla.