sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Ilmaisia unelmia

Tällä viikolla raha on puhuttanut. Hesarin keskustelupalstalla tapellaan vuorotellen Harvardista valmistuneen naisen menestyksestä ("kivahan sitä rahaa on sitten halailla, mokomaton lapseton vampyyri!" tai vaihtoehtoisesti "Suomi on kateellisten valtakunta, ei ihme, että nainen lähti muualle menestymään, menestys ja raha ovat motivaatiokysyksiä!") tai siitä, onko 8,7 euron leikkaus lapsilisistä julmuutta vai vain järkevää politiikkaa.

Puuttumatta Hesarin keskustelupalstan kommentoijien sielunelämään sen tarkemmin, molemmat lähestymistavat ovat rasittaneet. Joo, 60-80 tuntisia työviikkoja painamalla on epäilemättä ansainnut sen, että menestyksestään ja tuloistaan saa nauttia. Ei, verottaminen ei ole vain kateellisten köyhien ahnautta ja halua riistää rikkaita. Kukaan tuskin on ajamassa verotusta, jossa naisen elintaso olennaisesti romahtaisi (sivumennen sanoen, en myöskään ymmärrä miten kyseisen naisen valinnat lapsenhankinnasta kuuluvat kellekään tai ovat Hesarin kommentoijilta henkilökohtaisesti pois). Ja kyllä, joissakin perheissä 8,7 euron tulonmenetys saattaa itse asiassa tuntua perheen budjetissa. Ei se sitä tarkoita, että mistään ei saisi leikata. Mutta kyllä mä henkilökohtaisesti olisin ennemmin kannattanut lapsilisien verotusta kuin sitä, että jokaiselta lapselta, perheen tulotasoon katsomatta, leikataan sama summa. Se tarkoittaa vähän eri asioita perheissä, joissa lapsilisä on ylimääräinen pikkuraha, joka esimerkiksi annetaan sellaisenaan teini-ikäisen omaan käyttöön, kuin niissä perheissä, joissa lapsilisä on keskeinen osa perheen tuloja. On kaunis ajatus, että se raha on jokaiselle sama; että se kuuluu jokaiselle lapselle. Mutta jos jostakin on pakko luopua, niin valtion tulonsiirrot perheisiin, joissa sitä rahaa ei oikeastaan huomattaisi puuttuvaksi, ovat ihan ookoo lähtökohta.

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt samalla, kun olen yrittänyt sulatella palkkapäivän jälkeistä tosiasiaa siitä, millainen summa tilille jäi laskujen jälkeen. Mun tapauksessa rahapula ei tarkoita sitä, että joutuisin miettimään, mistä saan ruokaa. Tässä maassa aika monella on asiat huonommin kuin mulla. Mutta alle 200? Kyllä se pistää vähän hiljaiseksi. 
  Rehellisesti: tykkään hyvästä ruoasta, tykkään hyvästä viinistä, tykkään matkoista ja kukista, valoisista kosmetiikkaosastoista ja kauniisti pakatuista huulipunista. Voin syyttää osin itseäni siitä, että rahapula on kroonistunut. Olen käyttänyt rahaa asioihin, joiden perusteleminen rationaalisesti on haastavaa. Olen ostanut itselleni kukkia, olen käynyt välillä ulkona syömässä. 
  Ei kaduta. En ole valmis luopumaan pienistä rahalla saatavista asioista, jotka värittävät arkea. Hetken aikaa tihrustin itkua, ja tunsin, ettei mulla ole oikeastaan oikeutta narista asiasta, koska on tässä maassa köyhempiäkin ihmisiä ja olen käyttänyt rahaani ns. ylimääräiseen.

Se hetki meni ohi. En aio ryhtyä katumusharjoituksiin, ja sen saa sanoa ääneen, että alle 200 palkasta laskujen jälkeen (joojoo, opintotuki tulee ja menee suoraan vuokraan) on äärimmäisen nihkeä summa. Joten aion avautua asiasta; osittain myös siksi, että on typerää, että kukkia, ruokaa ja kivoja asioita käsittelevässä höpöttelyblogeissa raha on usein näkymätöntä. Se on tabu. On oikeastaan hassua, että rahasta ei puhuta enemmän, koska ei liene salaisuus, että kyllä ne kukat, ruoat ja korkokengät useimmiten maksavat. Monille ne asiat saattavat oikeasti vaatia pennien venyttämistä ja viimeisenkin sentin laskemista. Jokaisella ei jatkuvasti ole mahdollisuutta panostaa laatuun, mikä tuntuu olevan kaunis kiertoilmaisu sille, että ostetaan kallista halvan sijasta. Tuskin kukaan kehnompia tuotteita toisinaan ostaa huvikseen tai tyhmyyttään. Välillä on pakko purra hammasta ja luopua.
  Mutta en aio suostua siihen, ettei köyhänä saisi ikinä tuhlata epärationaalisesti perusteltavissa oleviin asioihin. Toisinaan se vain tarkoittaa sitä, että tietyistä asioista tinkii. Se tarkoittaa sitä, että yrittää selättää ahdistuksen ja tekee budjetin, syö aamuisin kaurapuuroa, leipoo sämpylöitä, valmistaa ison kasan linssimuhennosta. Elää välillä sellaisia viikkoja kuin tämä viikko. 

En allekirjoita väitettä, että Suomessa ei saisi menestyä. Musta tuntuu ennemminkin, että Suomessa rahasta ei puhuta tarpeeksi, ei ääneen, eikä siitä, miten köyhyys vaikuttaa mieliin. Suomessa nokitaan liikaa siitä, jos on väärällä tavalla köyhä. Pahinta siinä on se, jos köyhyys onnistuu lamaannuttamaan tai tekemään katkeraksi. Jos ihmiset eivät enää jaksa unelmoida, vaan kisaavat keskenään siitä, kellä oikeastaan on kaikkein kurjinta, kuka on tehnyt tyhmiä valintoja elämässään, kuka kävi kampaajalla tai laittoi lapsensa liian kalliisiin harrastuksiin ja sitten kehtasi vielä valittaa, että rahat ovat vähissä. Jos raha-asiat saavat korottamaan ääntä. Jos tuntuu, että kerta toisensa jälkeen joutuu kävelemään kaupan hyllyjen ohi en mä tällä kertaa.
  Siksi en aiokaan sanoa, että kaurapuuron syöminen viikkotolkulla olisi kivaa ja ookoo. Kyllä se saa vituttaa ja tuntua epäreilulta. Mutta ehkä se keskeisin pointti, jonka haluaisin sanoa, on tämä: toivoisin, että se ei imisi kaikkia mehuja ihmisestä, eikä katkeroittaisi, että asioista joutuu välillä luopumaan. Tällä viikolla olen opetellut taas hengittämään vähän hitaammin, tuijottanut sporia Tuomiokirkon portailla istuen ja todennut, että se rahapula ei saa estää mua fiilistelemästä elämää noin yleensä. Unelmoiminen kun toistaiseksi ei maksa mitään; siksi sitä pitäisi jaksaa tehdä. Aina, ja kaikissa elämäntilanteissa.


Unelmoin purjeveneistä ja kesästä. Eipä sekään maksanut.

Budjettiruokana linssikastike tuoreella inkiväärillä ja riisinuudeleilla. Linssipaketti alle kaksi euroa, nuudelit muistaakseni alle euron. Tuore inkivääri n. 40 senttiä. Kalleinta annoksessa oli korianteri, 2 euroa. En mennyt vararikkoon aterian seurauksena.

Auringonlaskut ovat ilmaisia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti