Kriisistä kriisiin

Viime aikoina olen aika monena päivänä ollut varsinainen pieni päivänsäde. Kevät on tulossa, elämä on kohdellut aika kivasti, ei ole ollut hankala uskoa Paulo Coelho -henkisiin viisauksiin kuten kaikki asiat menee just niinkuin niiden täytyy ja pitää mennä.

  Jokin korkeampi taho saattoi tuumailla, että eiköhän ole aika pistää jo pakkaa vähän sekaisin. Ettei nyt ihan lällyilyksi menisi. Eilen tuli sitten herättyä uuteen aamuun ja remonttimeteliin ns. väärällä jalalla ja havahduttua puolipukeissa aamukahvilla epämiellyttävään tunteeseen, etten ollutkaan yksin. Ikkunan takana tasapainoili keltakypäräinen mies. Kokemuksen hämmentävyyttä lisäsi vähän se, että asun itse asiassa kuudennessa kerroksessa..

  Koko aamupäivä jatkui erilaisten ulkonäkö-, aikataulu-, vaate-, tulevaisuus- ja talouskriisien keskellä. Sukkikset rikki. Kahvi lopussa. Tärkeät sähköpostit vailla vastausta. Tilin saldo sen näköisenä, että olen viime aikoina tullut unohtaneeksi olevani loppujen lopuksi köyhä opiskelija ja livahtanut joihinkin aivan vääriin kulutustottumuksiin. Ja ennen kaikkea sellainen lähmäinen, epämiellyttävä ja inhottava olo, kun omissa nahkoissaan on vähän hankala olla. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, että takaraivossa alkaa pikku hiljaa jyskyttää jonkinlainen paine mitäs sit. Että nyt olisi ne kandin paperit, mikä olisi se seuraava juttu.

On silti pakko myöntää, että aika lempeillä toimenpiteillä tästä kriisisumasta selvisi. Ei siis siinä mielessä, että mikään kyseisistä asioista - risat sukkikset, sähköpostin mykkyys tai hapsottavat hiukset - olisivat varsinaisesti kokeneet radikaaleja muutoksia. Mutta se fiilis! Jos jotakin viime syksystä olen oppinut, on se, että harvoihin päiviin ei saisi lisää potkua huudattamalla Plasticinesin Bitch -kappaleen ja lisäämällä huulipunaa juuri ennen ovesta ulos astumista. Tai Joan Jettin räkäversio I love rock'n rollista. Tai ihan mitä vaan kamalaa ja epätyylikästä, jonka mukana kailottaminen lisää energiaa.

  Operaation seuraava vaihe oli napata kiireessä mukaan juuri postiluukusta kolahtanut Trendi ja todeta Minimalismin jälkeen -artikkelin jälkeen, että NIINPÄ, ei sitä ole ainut maailmassa jonka tekisi mieli välillä peräänkuuluttaa beigen aikakauden loppua. Luovaa kaaosta. Päätymistä spontaanisti tilanteisiin. Stressata vähän vähemmän. Operaation toinen aste: kävin kahvilla entisessä lempipaikassa Airossa, joka on kiskan ja kahvilan välimuoto Töölössä Hietsun lähellä. Siellä on miniterassi, meri parin metrin päässä ja latte kaksi euroa. Kesäisin sinne tuntuu paistavan aina aurinko, mutta myönnettäköön, että kyseessä voi olla jonkin verran puolueellinen mielipide. Aamuisin sen kuulemma esimerkiksi pitäisi olla mahdotonta suunnan perusteella, kuten kahviseurani proosallisesti huomautti. 

  Operaation kolmas vaihe: bisset entisessä¨kantapaikassa Hadankassa. Vaikka tiistaina lähtökohtaisesti ajatus kaljan juomisesta lähes keskellä päivää - no, siinä viiden maissa - tuntui hassulta, voin kertoa, että operaation kannalta tsekkiläinen tumma Krusovice oli hyvä veto. Sen jälkeen hämärtyvässä illassa kotiin käveltyäni en tainnut olla enää edes piristysoperaation tarpeessa. Neljänneksi vaiheeksi silti listattakoon: valtava kasa tyynyjä, sänkyyn käpertyminen ja teinivuosien klassikkohömppäsarja. Viimeistään siinä vaiheessa, kun O.C:n tunnari pauhaa Caaalifooorniaaaaa ja turkoosit aallot välkkyy ruudussa, niin kaikki tuntuu olevan suht kohdillaan.