Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.

Vaikka aikaisemmin julistin, että aion viettää vähemmän aikaa kirjastolla ja enemmän kaupungilla, on pakko myöntää: aika helposti nykyinen arki johtaa siihen, että itsensä löytää kirjastolta ja tekee tyhjiä lupauksia aikaisemmasta kotiin lähtemisestä. 

Hyvä puoli opiskelun intensiivisyydessä on se, että kurssit ovat oikeasti mielenkiintoisia. Huono puoli puolestaan se, että niin on itse Lontookin. Yksi tyydyttävä ratkaisu on koettaa yhdistää kaupungin haltuunotto ja opiskeleminen pakkaamalla reppuun läppäri ja muut materiaalit, ja lähtemällä suorittamaan itse opiskeluaktiviteetti johonkin kaupungin lukuisista kahviloista. Tähän mennessä olen löytänyt oman lempparini Dalstonista, Itä-Lontoosta.

L'atelier (31 Stoke Newington Road) on paikka, jossa hyvää kahvia, kiva tunnelma ja sopivan rosoinen sisustus. Kukaan ei tunnu tsekkaavan pahasti, kun istuu yhden cappuccinon äärellä useamman tunnin - itse asiassa, yleensä päiväsaikaan L'atelierin asiakaskunnasta noin yhdeksänkymmentä prosenttia tuntuu tekevän töitä läppärillään. Jos siis Macin läppärit tai hipsterihtävä asiakaskunta ärsyttävät, L'atelier kannattaa kiertää kaukaa. Itse en ole vieläkään ihan varma, mikä Applen logossa tai paksusankaisissa silmälaseissa provosoi niin ihmiset suunnattoman raivon partaalle.. L'atelierin lounaslistaa en ole testannut toistaiseksi, mutta viereisiin pöytiin kohdistamani stalkkauksen perusteella sekin vaikuttaa houkuttelevalta.

Jos siis Lontoossa etsii sopivaa paikkaa tehdä töitä tai opiskeluja, eikä Itä-Lontoon hipsteritiheys hirvitä, kannattaa suunnata L'atelieriin. Ja jos L'atelier on täynnä, Dalston on hyvä paikka olla harhailuun ja satunnaisotannalla etsimiseen;  kahviloita, baareja ja ravintoloita on vieri vieressä, elämää joka kulmalla, ja tarjolla aivan takuuvarmasti enemmän mielenkiintoisia löytöjä kuin Lontoon perus turistikulmilla.

Kuvissa ylhäältä alas: L'atelier, salakuvattua asiakaskuntaa ja realistinen tilannekuva opiskelusta. 

Eilen oli vähän sellainen päivä, jolloin mikään ei natsaa.

Sellaisena päivänä on hankalaa keksiä mitään, mikä onnistuisi. Loppujen lopuksi istuin parvekkeella tyllimekossa juomassa Smakbynin omenaviiniä ja lähdin Engelin kesäkinoon. No joo, sekään ei nyt mennyt ihan kommelluksitta (siis missä kaupungissa lähes kaikki keskustan ravintoloiden keittiöt sulkevat kymmeneltä? Ja millaista riistohinnoittelua on pyytää yhdestä punaviinilasillisesta 14,60?), mutta pienistä hinnoittelu- ja kiirehtimisepisodeista huolimatta illasta tuli huomattavasti päivää parempi. 

Sitä paitsi Engelin kesäkinon miljöön takia ehkä voin maksaa viinilasillisesta 14,60. Noin kerran kesässä. 

Leffana pyöri Jotain ilmassa, jonka trailerin perusteella olin rankannut ehdottomasti nähtävien listalla. 70-luku, Pariisi, radikalisoituminen, politiikka, eiköhän niillä avainsanoilla päästä alkuun. Elokuvana Jotain ilmassa ei mullistanut maailmaa - osa henkilöistä jäi motiiveiltaan melko epäselviksi ja melkoisen kliseiksi, ja kyllä vähän pisti hymyilyttämään ensimmäisen vartin aikana nähty kohtaus, jossa taiteilijatyttö polttaa tupakkaa alastomana. Mutta toisaalta isoimmalle kliseevyörytykselle oli olemassa ihan selvät perusteet; siis just noinhan ihmiset toimii. Ja jos elokuva alkaa anarkian merkin raapustamisella pulpettiin, henkilökohtaiset sympatiat - ja nostalgia - heräävät nopeasti. Se anarkian merkin ympärille tuleva pyöreä ympyrä, se on yllättävän hankala kaivertaa.

Ja loppujen lopuksi voidaan todeta, että oikeastaan Engelin kesäkinon hämärtyvässä illassa ja hyvää punaviiniä lasissa katsoisin ihan mitä tahansa, ja luultavasti pitäisin siitä.

Eilisestä on myös paha nihkeillä, koska hällä väliä: mul on loma, helle saapui Helsinkiin ja lounas Cafe Köketin sisäpihalla. Lounas oli aika kiva: kymmenellä eurolla sai salaattia, punajuurikeittoa korianterilla ja fetalla, leipää, kahvin ja hedelmiä. Pientä miinusta siitä, että himoitsemani salaatti osoittautui kanasalaatiksi vasta lounaan maksamisen jälkeen, mutta tarjolla oli kyllä kasvisvaihtoehtokin.

Tänään enää pakkailuja, pari mekkoa kassiin ja huomenna Pariisiin. Koska mul on loma.

 

'

Ajatuksia Ally McBealilta, Hermione Grangerilta ja Paulo Coelholta

Aamukahvilla Kiasmassa.

The real truth is, I probably don't want to be too happy or content. Because, then what? I actually like the quest, the search. That's the fun. The more lost you are, the more you have to look forward to. What do you know? I'm having a great time and I don't even know it.

Joko oon katsonut liikaa Ally Mcbealia ja tuntenut suurta samaistumista vahingossa ovien väliin jäävään, minihameiseen neurootikkoon, joka näkee aina välillä hallusinaatioita eikä halua tulla liian tyytyväiseksi. Tai sitten kyseessä on luonnekysymys. Kummassa tahansa tapauksessa pitää silti paikkansa, että aina välillä oon aika levoton tyyppi. Tai siis: kun jokin uhkaa tulla valmiiksi, tunnen helpotuksen lisäksi hämmentävää tyhjyyttä. Mitäs sit. Nautin kiireestä, mahdottomista tehtävälistoista ja niiden selättämisestä, tykkään adrenaliinipiikeistä ja siitä että on mahdollisuus lällättää maailmankaikkeudelle sä et voi mulle mitään. 

  Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että osittain tahallaan on hankkiutunut tilanteisiin, jossa kalenteri näyttää psykoosissa olevan Hermione Grangerin tekemältä (joo, olihan se tosi nörttiviittaus, mutta silti) ja kuviot menevät muutenkin ihan perusteellisesti uusiksi. En halua olla perillä. Haluan jatkuvasti olla menossa johonkin suuntaan, tavoitella jotakin, koska kuten mbarissa ystäväni kanssa totesimme taannoisena keskiviikkoiltana, me ei yksinkertaisesti tajuta sitä miten ihmiset pystyvät elämään tavoittelematta jotakin. Ja olla tulematta hulluiksi. 

  Eipä sillä, se on sinänsä ihan hyvä selviytymisstrategia elämässä, jossa kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän keskeneräistä koko ajan. Mikäänhän ei oikeasti tule valmiiksi. Se, että valitsee yhden vaihtoehdon, tarkoittaa luultavasti muiden vaihtoehtojen - ainakin osan - poissulkemista, mutta on se (huom.!!! Tässä tulee se päivän Paulo Coelho -viisaus) valitsematta jättäminenkin valinta. Se johtaa tietynlaiseen elämään. Tietynlaiseen perillä olemiseen. Joten too bad, jos ei uskalla valita mitään niin hankala se on olla matkalla yhtään mihinkään.

En usko, että olen yhtään vähemmän levoton tulevaisuudessa, ja suoraan sanottuna en omista edes intressiä siitä, että lakkaisin tavoittelemasta jatkuvatsi jotakin. En halua möllöttää omassa elämässäni paikoillani ja tyytyä. Mutta silti nyt just tuntuu aika super hyvältä todeta, että nyt, aivan äärimmäisen sekavan ja hullun talven päätteeksi, jotakin on tullut valmiiksi. Että vaikka ei tainnut tulla vuoden hymytyttö -palkintoa ja herttaisuuspisteet taisivat romahtaa, täs ne kandin paperit nyt sitten ois. Ja, Thee Ultra Bimboosia lainatakseni, et Let's have Pa Pa Party. Ja ettei ne kaikki muutkaan valinnat maailmassa ihan kauhean pelottavia ole.

Ai että oonko mä nyt sitten tyytyväinen? En todellakaan, kelasin jatkaa kyllä etsimistä ja tavoittelemista ja haluta esim. kaiken. Onnellinen? No kyllä todellakin.

Shoppasin huomisiin bibiksiin.

Kriisistä kriisiin

Viime aikoina olen aika monena päivänä ollut varsinainen pieni päivänsäde. Kevät on tulossa, elämä on kohdellut aika kivasti, ei ole ollut hankala uskoa Paulo Coelho -henkisiin viisauksiin kuten kaikki asiat menee just niinkuin niiden täytyy ja pitää mennä.

  Jokin korkeampi taho saattoi tuumailla, että eiköhän ole aika pistää jo pakkaa vähän sekaisin. Ettei nyt ihan lällyilyksi menisi. Eilen tuli sitten herättyä uuteen aamuun ja remonttimeteliin ns. väärällä jalalla ja havahduttua puolipukeissa aamukahvilla epämiellyttävään tunteeseen, etten ollutkaan yksin. Ikkunan takana tasapainoili keltakypäräinen mies. Kokemuksen hämmentävyyttä lisäsi vähän se, että asun itse asiassa kuudennessa kerroksessa..

  Koko aamupäivä jatkui erilaisten ulkonäkö-, aikataulu-, vaate-, tulevaisuus- ja talouskriisien keskellä. Sukkikset rikki. Kahvi lopussa. Tärkeät sähköpostit vailla vastausta. Tilin saldo sen näköisenä, että olen viime aikoina tullut unohtaneeksi olevani loppujen lopuksi köyhä opiskelija ja livahtanut joihinkin aivan vääriin kulutustottumuksiin. Ja ennen kaikkea sellainen lähmäinen, epämiellyttävä ja inhottava olo, kun omissa nahkoissaan on vähän hankala olla. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, että takaraivossa alkaa pikku hiljaa jyskyttää jonkinlainen paine mitäs sit. Että nyt olisi ne kandin paperit, mikä olisi se seuraava juttu.

On silti pakko myöntää, että aika lempeillä toimenpiteillä tästä kriisisumasta selvisi. Ei siis siinä mielessä, että mikään kyseisistä asioista - risat sukkikset, sähköpostin mykkyys tai hapsottavat hiukset - olisivat varsinaisesti kokeneet radikaaleja muutoksia. Mutta se fiilis! Jos jotakin viime syksystä olen oppinut, on se, että harvoihin päiviin ei saisi lisää potkua huudattamalla Plasticinesin Bitch -kappaleen ja lisäämällä huulipunaa juuri ennen ovesta ulos astumista. Tai Joan Jettin räkäversio I love rock'n rollista. Tai ihan mitä vaan kamalaa ja epätyylikästä, jonka mukana kailottaminen lisää energiaa.

  Operaation seuraava vaihe oli napata kiireessä mukaan juuri postiluukusta kolahtanut Trendi ja todeta Minimalismin jälkeen -artikkelin jälkeen, että NIINPÄ, ei sitä ole ainut maailmassa jonka tekisi mieli välillä peräänkuuluttaa beigen aikakauden loppua. Luovaa kaaosta. Päätymistä spontaanisti tilanteisiin. Stressata vähän vähemmän. Operaation toinen aste: kävin kahvilla entisessä lempipaikassa Airossa, joka on kiskan ja kahvilan välimuoto Töölössä Hietsun lähellä. Siellä on miniterassi, meri parin metrin päässä ja latte kaksi euroa. Kesäisin sinne tuntuu paistavan aina aurinko, mutta myönnettäköön, että kyseessä voi olla jonkin verran puolueellinen mielipide. Aamuisin sen kuulemma esimerkiksi pitäisi olla mahdotonta suunnan perusteella, kuten kahviseurani proosallisesti huomautti. 

  Operaation kolmas vaihe: bisset entisessä¨kantapaikassa Hadankassa. Vaikka tiistaina lähtökohtaisesti ajatus kaljan juomisesta lähes keskellä päivää - no, siinä viiden maissa - tuntui hassulta, voin kertoa, että operaation kannalta tsekkiläinen tumma Krusovice oli hyvä veto. Sen jälkeen hämärtyvässä illassa kotiin käveltyäni en tainnut olla enää edes piristysoperaation tarpeessa. Neljänneksi vaiheeksi silti listattakoon: valtava kasa tyynyjä, sänkyyn käpertyminen ja teinivuosien klassikkohömppäsarja. Viimeistään siinä vaiheessa, kun O.C:n tunnari pauhaa Caaalifooorniaaaaa ja turkoosit aallot välkkyy ruudussa, niin kaikki tuntuu olevan suht kohdillaan.

Varkain vietetty vapaapäivä

- Mitäs sullon nyt sitten ohjelmassa?

- Noo, olin vähän ajatellut testailla uutta kameraa. Katella lisää työharjoittelupaikkoja. Ja yks tapaaminen on ysiltä. Ja CV:täkin varmaan pitäisi päivittää. Ja oishan sitä kaikkee. Niin sähän olit menossa kans töihin?

  Saahan sitä kaikenlaista ajatella. Tänään hommassa kuitenkin kävi niin, että tultuani aamun tapaamisesta kömmin takaisin sänkyyn. Aamiaisaika oli auttamattomasti vaihtunut lounaaksi siinä vaiheessa, kun olin valmis kohtaamaan ulkomaailman uudelleen. Tässä vaiheessa toinen osapuoli alkoi jo empiä; siis jos kävisi vielä jossakin lounaalla ennen kuin lähtis töihin. Ja niinhän me sitten käytiin. Päivän vaikein tehtävä oli arpoa alppilalaisten sushien, Tuk Tukin ja Zorbaksen välillä. Vaikka kaikki kolme sijaitsevat ihan naapurustossa, yhdessäkään en ole vieraillut kertaakaan. Itse asiassa olen tuntenut jonkinlaista kollektiivista katkeruutta alppilalaisia ruokapaikkoja kohtaan sen jälkeen, kun Weeruska petti - ensin ylihintaisella, ei-niin-ihmeellisellä parsasalaatilla, sitten ylisuolaisella pitsalla, ja veloittamalla neljä euroa kokiksesta. Whaaaat.

  Siinä mielessä Zorbaksessa vieraileminen kannatti. Lohi valkoviinikastikkeessa, 13 euroa, ei todellakaan jättänyt valittamisen varaa. Plussaa paikalle taustalla soineesta kreikkalaisesta musiikista ja seinäkuvioinnin sinisen sävystä. Se oli juuri se sininen, mistä aina, poikkeuksetta, tulee mieleen Kreikka. Kreikkalaisessa ravintolassa mielleyhtymä on tietysti aika looginen, mutta se ei rajoitu niihin..

Lounaan jälkeen molemmat paikkaolijat olivat jo melko valmiita heittämään hanskat tiskiin. Ei sinne töihin enää oikein ehtisikään. Maleksittiin siis Cafe Kardemummaan jatkamaan paikallisen ruoka- ja kahvilakulttuurin kartoittamista ja hankittiin huumaava sokerihumalatila suklaakakkupalalla ja vaahtokarkkikaakaolla. Oh well. Tässä vaiheessa vapaapäivästä oli tullut jo virallisesti vapaapäivä, joten talviretki Suomenlinnaan tuntui olevan paikallaan. 

  Suomenlinnasta löytyi Tiina Herttuan High Gospel -näyttely Galleria Rantakasarmilla, autioita rantapenkereitä ja jäämurskan ja -lauttojen päällä hengailevia sorsia. On outoa, miten käsittämättömän hiljaista on niin lähellä kaupunkia. Totesin saman ilmiön Uunisaaressa pari viikkoa sitten; vaikka keskusta on ihan lähellä, hiljaisuus jäistä horisonttia tuijotellessa on pysäyttävä. Autio ranta. Talvi. Aina välillä kuvittelen, että haluaisin asua saarella jossakin ihmeellisessä maailmassa sijoittuen Astrid Lindgrenin Saariston lapsien ja Tove Janssonin Muumipapan ja meren välimaastoon. Mutta en ole sittenkään ihan varma. Joo, suhteeni mereen on lähes pakkomielteisen tasolla, ja joo, uskon että voisin olla aika onnellinen, jos pyykkejä ripustaessa tai aamukahvia pihalla juodessa voisin tuijotella samaan aikaan aaltoja. Jos olisi rantasauna ja vene ja mielin määrin saaristolaisleipää.

  Mutta talven viettäminen saaressa saattaisi tarjota vähän liiankin kanssa tilaa ja tyhjyyttä. Ellei se olisi tarpeeksi iso saari, ja pullollaan hyviä tyyppejä. Niitä mun tyyppejä. Koska loppupeleissä ne taitaa olla se siistein juttu, mitä on.

Ja ai niin. Tulihan se päivän tärkein visio sittenkin toteutettua ylimalkaisen luuhaamisen ohella. Testailin uutta kameraa. On muuten ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 10 ja kuvasin mm. nukkekodin sisustusta. Aika paljon vielä opittavaa, mutta (!!) ei INSTAGRAMIN KAUTTA MENEVIÄ SUTTUISIA KÄNNYKKÄKUVIA! Jännää!

Joka päivä on karkkipäivä.

Yritin vangita Cafe Kardemumman peiliin piirretyn sydämen. Hmm.

Talvisorsat.

Tässä hetkessä heräsivät rankat assosiaatiot Pienen runotytön maisemiin.

Äidillä vierailemisen klassikot. Suolakurkkuleivät eivät valitettavasti ehtineet mukaan kuvaan, koska ne katosivat niin sanotusti parempiin suihin ennen kuvaamishetkeä.