Varkain vietetty vapaapäivä

- Mitäs sullon nyt sitten ohjelmassa?

- Noo, olin vähän ajatellut testailla uutta kameraa. Katella lisää työharjoittelupaikkoja. Ja yks tapaaminen on ysiltä. Ja CV:täkin varmaan pitäisi päivittää. Ja oishan sitä kaikkee. Niin sähän olit menossa kans töihin?

  Saahan sitä kaikenlaista ajatella. Tänään hommassa kuitenkin kävi niin, että tultuani aamun tapaamisesta kömmin takaisin sänkyyn. Aamiaisaika oli auttamattomasti vaihtunut lounaaksi siinä vaiheessa, kun olin valmis kohtaamaan ulkomaailman uudelleen. Tässä vaiheessa toinen osapuoli alkoi jo empiä; siis jos kävisi vielä jossakin lounaalla ennen kuin lähtis töihin. Ja niinhän me sitten käytiin. Päivän vaikein tehtävä oli arpoa alppilalaisten sushien, Tuk Tukin ja Zorbaksen välillä. Vaikka kaikki kolme sijaitsevat ihan naapurustossa, yhdessäkään en ole vieraillut kertaakaan. Itse asiassa olen tuntenut jonkinlaista kollektiivista katkeruutta alppilalaisia ruokapaikkoja kohtaan sen jälkeen, kun Weeruska petti - ensin ylihintaisella, ei-niin-ihmeellisellä parsasalaatilla, sitten ylisuolaisella pitsalla, ja veloittamalla neljä euroa kokiksesta. Whaaaat.

  Siinä mielessä Zorbaksessa vieraileminen kannatti. Lohi valkoviinikastikkeessa, 13 euroa, ei todellakaan jättänyt valittamisen varaa. Plussaa paikalle taustalla soineesta kreikkalaisesta musiikista ja seinäkuvioinnin sinisen sävystä. Se oli juuri se sininen, mistä aina, poikkeuksetta, tulee mieleen Kreikka. Kreikkalaisessa ravintolassa mielleyhtymä on tietysti aika looginen, mutta se ei rajoitu niihin..

Lounaan jälkeen molemmat paikkaolijat olivat jo melko valmiita heittämään hanskat tiskiin. Ei sinne töihin enää oikein ehtisikään. Maleksittiin siis Cafe Kardemummaan jatkamaan paikallisen ruoka- ja kahvilakulttuurin kartoittamista ja hankittiin huumaava sokerihumalatila suklaakakkupalalla ja vaahtokarkkikaakaolla. Oh well. Tässä vaiheessa vapaapäivästä oli tullut jo virallisesti vapaapäivä, joten talviretki Suomenlinnaan tuntui olevan paikallaan. 

  Suomenlinnasta löytyi Tiina Herttuan High Gospel -näyttely Galleria Rantakasarmilla, autioita rantapenkereitä ja jäämurskan ja -lauttojen päällä hengailevia sorsia. On outoa, miten käsittämättömän hiljaista on niin lähellä kaupunkia. Totesin saman ilmiön Uunisaaressa pari viikkoa sitten; vaikka keskusta on ihan lähellä, hiljaisuus jäistä horisonttia tuijotellessa on pysäyttävä. Autio ranta. Talvi. Aina välillä kuvittelen, että haluaisin asua saarella jossakin ihmeellisessä maailmassa sijoittuen Astrid Lindgrenin Saariston lapsien ja Tove Janssonin Muumipapan ja meren välimaastoon. Mutta en ole sittenkään ihan varma. Joo, suhteeni mereen on lähes pakkomielteisen tasolla, ja joo, uskon että voisin olla aika onnellinen, jos pyykkejä ripustaessa tai aamukahvia pihalla juodessa voisin tuijotella samaan aikaan aaltoja. Jos olisi rantasauna ja vene ja mielin määrin saaristolaisleipää.

  Mutta talven viettäminen saaressa saattaisi tarjota vähän liiankin kanssa tilaa ja tyhjyyttä. Ellei se olisi tarpeeksi iso saari, ja pullollaan hyviä tyyppejä. Niitä mun tyyppejä. Koska loppupeleissä ne taitaa olla se siistein juttu, mitä on.

Ja ai niin. Tulihan se päivän tärkein visio sittenkin toteutettua ylimalkaisen luuhaamisen ohella. Testailin uutta kameraa. On muuten ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 10 ja kuvasin mm. nukkekodin sisustusta. Aika paljon vielä opittavaa, mutta (!!) ei INSTAGRAMIN KAUTTA MENEVIÄ SUTTUISIA KÄNNYKKÄKUVIA! Jännää!

Joka päivä on karkkipäivä.

Yritin vangita Cafe Kardemumman peiliin piirretyn sydämen. Hmm.

Talvisorsat.

Tässä hetkessä heräsivät rankat assosiaatiot Pienen runotytön maisemiin.

Äidillä vierailemisen klassikot. Suolakurkkuleivät eivät valitettavasti ehtineet mukaan kuvaan, koska ne katosivat niin sanotusti parempiin suihin ennen kuvaamishetkeä.