Nyt kun viimeiset lomapäivät alkavat olla käsillä ennen Lontoo-arkea, tultiin tsekkaamaan Brighton. Kun joku tiedusteli, miksi juuri Brighton, mun vastaus oli aika ytimekäs: meri. 

Kompuroin portaat alas Lontoossa ja onnistuin telomaan selkäni, jonka jälkeen kaksi ja puoli tuntia bussissa istuminen koetteli hermoja; junalla olisi päässyt nopeammin, mutta kaikki säästäminen kiinnostaa tällä hetkellä. Hostellissa bilettää äänistä päätellen 18-vuotiaita ekaa kertaa lomalla ilman vanhempia ja aamiaisella tarjoiltu maito on klimppistä ja lämmintä.

Silti ei kaduta. En ole tarvinnut kauheasti muuta ohjelmaa kuin sen, että istun rantakivillä ja tuijotan horisonttia, joka jatkuu joka suuntaan silmän kantamattomiin. Brightonin rantaviivaa pitkin lenkkeileminen tai viinin juominen pimenevässä illassa korvaa kaiken. Hyviä kasvisravintoloita on arvostelujen mukaan kaupunki täynnä, ja eilinen Food for Friends tarjoili ehkä yhden elämäni nautinnollisimmista ravintola-aterioista. Jumalainen halloumiburgeri wasabimajoneesilla, niin hyvää että lähes itketti.

Vaikka on ehtinyt jo haikailla arjenkin perään ja ihan hyvä päästä aloittamaan käytänössä hommat, Brightonista ei raaskisi millään lähteä. Tässä kaupungissa, jos missään, mulla on ollut niin unenomaisen täydellistä, että viime viikkojen stressi tuntuu vihdoinkin vähän hellittäneen. Onneksi tänne on sentään lyhyt matka takaisin.

Vähän kävin reissus

- Ois kiva lähteä jonnekin reissuun, lausahdin joku kuukausi sitten. Silloin mielessä risteili kuvia Barcelonasta. Pariisista. Lontoosta.

Sitten iskivät realiteetit vastaan ja totesin, että viikon matka Euroopassa tai edes se pitkä viikonloppu taitavat olla niin kukkaron kuin kalenterin kanssa yhteen sovittamattomia. Mutta jostakin jokin suojelusenkeli ilmeisesti katsoi, että olisin haikailemani loman ansainnut. Tai tässä tapauksessa suojelusenkeli toimi isin hahmossa, joka iski käteen alennuskupongit Tallinnan laivalle. Viisi euroa suuntaansa on budjettirajoitteisellekin opiskelijalle tehtävissä, joten sain lomani sittenkin. Kalenteri vaati vähän sovittelemista, mutta lopulta päätin vain härskisti: tämän loman mä tarvitsen. Aivan sama, jos se tarkoittaa kahden luennon skippaamista tai paperin paperin hoitamista vähän myöhemmin. 

Kivan hostellin olin bongannut viime kesänä jo reilille lähdettäessä. Myönnettäköön, että Fat Margaret's saattoi saada paratiisimaista hohdetta viime kokemuksestani, jolloin vertailukohtana oli lukuisat Euroopassa kolutut dormit, kovat sängyt ja yhdeksäntoista tunnin Varsova-Tallinna-bussimatka; mieleeni nousi utuisia kuvia pehmeistä valkoisista sängyistä ja oikeista peitoista iänikuisten hostellivilttien sijaan, mukavista pyyhkeistä ja vähän romanttisen rähjääntyneistä seinistä.

No jaa. Pyyhkeet olivat aika kulahtaneita, eikä se mikään viiden tähden hotelli ole, mutta eipähän tarvinnutkaan. Huoneet ovat vaaleita ja valoisia, sängyt mukavia, sijainti loistava ja yö kustantaa hulppeat viisitoista euroa yöltä per henki. Siis kahden hengen huone, jossa on oma vessa ja suihku. Väittäisin, että diili on aika super hyvä.

Aika super hyvä se oli muutenkin. Kaksi päivää olin täydellisen lomalla. Poseerasin Titanic-näyttelyn portaikossa, kävelin merenrannalla auringonpaisteessa, söin järjettömän hyvää ruokaa ja räpsin loputtomasti kuvia. Mässäilin suklaakakkua kahvilan terassilla, jossa soi ranskalainen musiikki ja lumihiutaleet leijailivat hiljalleen piittaamatta huhtikuun ensimmäisestä päivästä ja pöydille asetelluista narsisseista. Löysin uusia paikkoja. Koin ihania hetkiä. Ei hirveästi enempää voi toivoa lomalta.

Skipattiin suosiolla laivan buffet ja päätettiin syödä lounasta vasta Tallinnassa. Siinä vaiheessa, kun oli syönyt aamulla kuudelta puuroa, oli ihan kivaa saada eteensä kuvassa olevat annokset Wabaduksessa. Kävin kesällä syömässä samaisessa mestassa. Siltä kerralta se jäi mieleen taivaallisena, ja kyllä se tälläkin kertaa oli harhailun ja mun "intuitiivisen suunnistamisen" arvoista. Luistin eettisistä periaatteistani ja tilasin tonnikalasalaatin, joka oli lipsahdun arvoinen. Voin suositella! Wabadus sijaitsee Vanhakaupungin laidalla osoitteessa Vabaduse väljak 10.

Jossain vaiheessa päivää kaipailimme jotakin kevyttä välipalaa, kuten sämpylöitä tai voileipiä. Kuten tunnettua, juuri silloin kun jotakin tarvittaisiin, sitä ei luultavasti löydy. Oli kuitenkin kelpo ratkaisu korvata kevyt välipala aivan mielettömän hyvillä kakkupaloilla jossakin vanhakaupungin kahvilassa.

Jos käytte Tallinnassa, tehkää itsellenne palvelus ja menkää syömään F-hooneen. Se sijaitsee - jostakin blogimaailman uumenista löytämäni ilmaisun mukaan - "tyylikkään rosoisessa Kalamajan kaupunginosassa". Sepäs sattui, sillä leirikoulussa yhdeksännellä luokalla rakastuin Viroon ja päätin nimenomaan muuttaa Kalamajan kaupunginosaan. Kalamajassa on paljon ihania juttuja, ja F-hoone oli juuri sopivalla tavalla tyylikäs ja silti rento. Juomavettä sai hipsiä itse hakemaan tiskiltä lisää, eikä sitä tuotu pöllösti pullovetenä. Alkupalaksi söin bruschettoja eri päällisillä, mm. avokadolla, rucolalla, tomaatilla ja tapenadella. Pääruoaksi tilasin uunissa kypsennettyä munakoisoa vuohenjuustolla. Annoksen seurauksena tein jotakin poikkeuksellista ja tyhjensin lautasen ennätysajassa ennen seuralaistani. Se oli vaan niin hyvää. Eikä listaa tosiaan ollut hinnalla pilattu - alkupalat taisivat maksaa alle viisi euroa, pääruokakin hyvin kohtuullisesti. Hyvät ihmiset, menkää. Osoite Telliskivi 60.

Seuraavana aamuna pistäydyttiin Kohvik Sesoonissa, jonka nettisurffailun perusteella piti olla numero yksi Tallinnan brunssipaikoista. En sitten tiedä, tarjoillaanko brunssia vain viikonloppuna, mutta meille ainakin hymyiltiin vinosti. Olimme paikalle heti Sesoonin auetessa yhdeltätoista, jolloin ilmeisesti ainakin tiistaiaamuna aloitettiin lounastarjoilu. Me kasattiin listoista sitten jonkinlainen aamiaiskattaus perusannoksista. Itse tilasin sandwichin fetatahnalla, seuralainen otti häränkieltä. Annokset olivat hyviä eikä niissä ollut mitään valittamisen sijaa, mutta silti paikkana Kohvik Sesoon jätti kylmemmäksi kuin muut kokemamme. Jotakin tekemistä asialla saattoi olla verrattain kylmäkiskoisen tarjoilun kanssa. Ja mahdollisesti sen, että rakastan mun itse tekemää fetatahnaa vielä enemmän.

Chocolaterie de Pierren periaate tuntui olevan enemmän on enemmän. Tilasimme konvehdit, kahvit ja suklaakakkua. Luojan kiitos, tyydyimme yhteen palaan, joka oli kahdelle ihmiselle enemmän kuin tarpeeksi. Chocolaterie de Pierre oli vastuussa ehkä elokuvallisimmasta hetkestä reissussa, johon kuuluivat edellä mainitut lumihiutaleet huhtikuussa, narsissit ja ranskalainen musiikki. Samaan aikaan saattoi fiilistellä vastapäisen kaupan ikkunassa roikkuvia siroja nukkeja. Osoite Vene 6.

Viimeiset mässäilyt ennen kotiinpaluuta. Rataskaevu 16 sijaitsi Vanhakaupungissa ja oli ymmärrettävästi kallein ruokapaikoistamme, mutta ei senkään hinnat pilviä hiponeet. Alkupalaksi oli virolaisia juustoja hillolla, pääruoaksi kuhaa - molemmat aivan käsittämättömän hyviä. Suosittelen tätäkin testaamaan, jos kulmille sattuu. Tarjoilu oli kaikista paikoista lämminhenkisintä. Ravintola löytyy nimen osoittamasta osoitteesta.

Ai että tehtiinkö me kahden päivän aikana muuta kuin syötiin? No joo. Fiilistelin taloja, kävin Titanicilla. Jätin välistä mahdollisuuden poseerata laivankeulaa esittävässä lavasteessa valokuvaajalle. Sen sijaan portaikosta räpsin kuvia ihan antaumuksella! Todistusaineistoa alla.

Ei ihan Farang

No se ei tainnut mennä aivan niin kuin oltiin alun perin suunniteltu.

  Äiti oli luvannut viedä mut ulos syömään. Hetken aikaa vaivasi runsaudenpula. Tsekkasin Farangin listoja, tsekkasin Chef & Sommelieria, henkäilin fine diningin perään ja pohdin, miten ikinä pystyn valitsemaan. Sitten iski epäilys. Äiti sanoi joo ookoo Farangille tai Chef & Sommelierille, kyllä se käy, mutta sen tason laskulla olisi syönyt tasan kaksi ihmistä. Ja aloin vähän epäröidä. Että olisiko se nyt sitten kuitenkin antoisampaa syödä isommalla porukalla, sisarukset mukana, jossakin vähän arkipäiväisemmässä paikassa kuin nököttää fine diningin äärellä kahdestaan. 

  Ja niin me sitten päätettiin. Lupasin varata pöydä Tuk Tukista. Mutta sitten tulikin vähän kiire, ja jossakin takaraivossani ajattelin, että hei, kyllä sinne mahtuu. Jotenkin olin elänyt sellaisessa harhassa, että maanantai-iltana Alppilan kulmilla sijaitsevasta ravintolasta pöydän saaminen ei pitäisi olla mahdotonta. Kunnes sitten kävi ilmi, että Tuk Tuk oli täynnä, Döner Harjussa liian hipsteriä ja hektistä ja Zorbas kiinni. 

  Alppitori pelasti. Itseeni tosin iski lievä annoskateus avokado-burgerin ja maalaisranskisten edessä, mutta ei se vuohenjuustosalaattikaan huono ollut. Karpalomehua aperitiiviksi, chilisuklaakakkua jälkkäriksi. Näiden voimalla avauduin tänä aamuna havaitsemastani asiasta.

  - Tiiättekste, oon tässä kahtena yönä peräkkäin nähnyt unta, että sota alkaa. Ei siinä vielä mitään, mutta arvatkaa missä painopiste näissä unissa on ollut? Että se vaikuttaa ruokasäännöstelynä jotenkin mun syömiseen ja ruoanlaittoon.

- Siis että avokadot tulevat säännöstelyn alaisiksi? Saat vain kolmetoista avokadoa kuukaudessa? Puhumattakaan siitä, miten se tulee vaikuttamaan blinikauteen!

  Sisarukset osaavat olla julmia. Mutta kyllä tää nyt sittenkin meni aika hyvin. Äiti huikkasi lopuksi kotiin lähtiessään no ei se nyt ihan Farang ollut, mutta ihan hyvää kuitenkin. Se oli ihan totta. Ei se Farang ollut, mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, se on Alppitorin maalaisranskikset sisarusten lautasilta napsittuna.

Alppitorin vuohenjuustosalaatti. Taustalla kuvassa kadehtimani avokado-burgeri ja maalaisranskikset.

Ensimmäinen kerta, kun jaksoin tilata Alppitorissa jälkkäriä. 

Varkain vietetty vapaapäivä

- Mitäs sullon nyt sitten ohjelmassa?

- Noo, olin vähän ajatellut testailla uutta kameraa. Katella lisää työharjoittelupaikkoja. Ja yks tapaaminen on ysiltä. Ja CV:täkin varmaan pitäisi päivittää. Ja oishan sitä kaikkee. Niin sähän olit menossa kans töihin?

  Saahan sitä kaikenlaista ajatella. Tänään hommassa kuitenkin kävi niin, että tultuani aamun tapaamisesta kömmin takaisin sänkyyn. Aamiaisaika oli auttamattomasti vaihtunut lounaaksi siinä vaiheessa, kun olin valmis kohtaamaan ulkomaailman uudelleen. Tässä vaiheessa toinen osapuoli alkoi jo empiä; siis jos kävisi vielä jossakin lounaalla ennen kuin lähtis töihin. Ja niinhän me sitten käytiin. Päivän vaikein tehtävä oli arpoa alppilalaisten sushien, Tuk Tukin ja Zorbaksen välillä. Vaikka kaikki kolme sijaitsevat ihan naapurustossa, yhdessäkään en ole vieraillut kertaakaan. Itse asiassa olen tuntenut jonkinlaista kollektiivista katkeruutta alppilalaisia ruokapaikkoja kohtaan sen jälkeen, kun Weeruska petti - ensin ylihintaisella, ei-niin-ihmeellisellä parsasalaatilla, sitten ylisuolaisella pitsalla, ja veloittamalla neljä euroa kokiksesta. Whaaaat.

  Siinä mielessä Zorbaksessa vieraileminen kannatti. Lohi valkoviinikastikkeessa, 13 euroa, ei todellakaan jättänyt valittamisen varaa. Plussaa paikalle taustalla soineesta kreikkalaisesta musiikista ja seinäkuvioinnin sinisen sävystä. Se oli juuri se sininen, mistä aina, poikkeuksetta, tulee mieleen Kreikka. Kreikkalaisessa ravintolassa mielleyhtymä on tietysti aika looginen, mutta se ei rajoitu niihin..

Lounaan jälkeen molemmat paikkaolijat olivat jo melko valmiita heittämään hanskat tiskiin. Ei sinne töihin enää oikein ehtisikään. Maleksittiin siis Cafe Kardemummaan jatkamaan paikallisen ruoka- ja kahvilakulttuurin kartoittamista ja hankittiin huumaava sokerihumalatila suklaakakkupalalla ja vaahtokarkkikaakaolla. Oh well. Tässä vaiheessa vapaapäivästä oli tullut jo virallisesti vapaapäivä, joten talviretki Suomenlinnaan tuntui olevan paikallaan. 

  Suomenlinnasta löytyi Tiina Herttuan High Gospel -näyttely Galleria Rantakasarmilla, autioita rantapenkereitä ja jäämurskan ja -lauttojen päällä hengailevia sorsia. On outoa, miten käsittämättömän hiljaista on niin lähellä kaupunkia. Totesin saman ilmiön Uunisaaressa pari viikkoa sitten; vaikka keskusta on ihan lähellä, hiljaisuus jäistä horisonttia tuijotellessa on pysäyttävä. Autio ranta. Talvi. Aina välillä kuvittelen, että haluaisin asua saarella jossakin ihmeellisessä maailmassa sijoittuen Astrid Lindgrenin Saariston lapsien ja Tove Janssonin Muumipapan ja meren välimaastoon. Mutta en ole sittenkään ihan varma. Joo, suhteeni mereen on lähes pakkomielteisen tasolla, ja joo, uskon että voisin olla aika onnellinen, jos pyykkejä ripustaessa tai aamukahvia pihalla juodessa voisin tuijotella samaan aikaan aaltoja. Jos olisi rantasauna ja vene ja mielin määrin saaristolaisleipää.

  Mutta talven viettäminen saaressa saattaisi tarjota vähän liiankin kanssa tilaa ja tyhjyyttä. Ellei se olisi tarpeeksi iso saari, ja pullollaan hyviä tyyppejä. Niitä mun tyyppejä. Koska loppupeleissä ne taitaa olla se siistein juttu, mitä on.

Ja ai niin. Tulihan se päivän tärkein visio sittenkin toteutettua ylimalkaisen luuhaamisen ohella. Testailin uutta kameraa. On muuten ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 10 ja kuvasin mm. nukkekodin sisustusta. Aika paljon vielä opittavaa, mutta (!!) ei INSTAGRAMIN KAUTTA MENEVIÄ SUTTUISIA KÄNNYKKÄKUVIA! Jännää!

Joka päivä on karkkipäivä.

Yritin vangita Cafe Kardemumman peiliin piirretyn sydämen. Hmm.

Talvisorsat.

Tässä hetkessä heräsivät rankat assosiaatiot Pienen runotytön maisemiin.

Äidillä vierailemisen klassikot. Suolakurkkuleivät eivät valitettavasti ehtineet mukaan kuvaan, koska ne katosivat niin sanotusti parempiin suihin ennen kuvaamishetkeä.