Viime aikoina olen, jälleen, kärsinyt kroonistuneesta matkakuumeesta. Tänään istuin kevään viimeisellä luennolla ja näpräsin samaan aikaan puhelimesta supersaverin tarjouksia kuin viimeistä päivää.

No, toistaiseksi ei oo ollut niin veret seisauttavaa tarjousta, että mun yhtä lailla kroonistunut sniiduilutalous olisi kestänyt sitä. Niinpä listasin pari taikatemppua, joihin kaukokaipuusta kärsivä voi turvautua. Esimerkki 1: pitää kotibileet, joissa juodaan sangriaa ja hengataan kevyissä hamosissa ja kuunnellaan kesäbiisejä. Kokeiltu. Toimivin keskellä tammikuuta. Esimerkki 2: tää oli tosi hyvä. Olin jo pitkään suunnitellut, että haluan Pitkänsillan kupeeseen istuskelemaan punaviinin ja hyvän seuran kanssa. Toteuttaminen on ottanut aikaa, mutta konsepti oli just niin toimiva kuin olin kuvitellut! Vuohenjuusto, punajuurihillo, viinilasit, Barolo ja pisteenä iin päälle Audrey Hepburn -servetit, kaikki somasti koriin pakattuna. Hiukset korkealle sykerönutturalle, vaikuttavasti kopisevat korkkarit jalkaan ja kori käteen.

Ai miten liittyy kaukokaipuuseen? Pari lasia hyvää punaviiniä ja auringonlasku, vähän silmien siristelyä, ja käsillä on oikein käyttökelpoinen köyhän miehen Pariisi. 

Ei ihan Farang

No se ei tainnut mennä aivan niin kuin oltiin alun perin suunniteltu.

  Äiti oli luvannut viedä mut ulos syömään. Hetken aikaa vaivasi runsaudenpula. Tsekkasin Farangin listoja, tsekkasin Chef & Sommelieria, henkäilin fine diningin perään ja pohdin, miten ikinä pystyn valitsemaan. Sitten iski epäilys. Äiti sanoi joo ookoo Farangille tai Chef & Sommelierille, kyllä se käy, mutta sen tason laskulla olisi syönyt tasan kaksi ihmistä. Ja aloin vähän epäröidä. Että olisiko se nyt sitten kuitenkin antoisampaa syödä isommalla porukalla, sisarukset mukana, jossakin vähän arkipäiväisemmässä paikassa kuin nököttää fine diningin äärellä kahdestaan. 

  Ja niin me sitten päätettiin. Lupasin varata pöydä Tuk Tukista. Mutta sitten tulikin vähän kiire, ja jossakin takaraivossani ajattelin, että hei, kyllä sinne mahtuu. Jotenkin olin elänyt sellaisessa harhassa, että maanantai-iltana Alppilan kulmilla sijaitsevasta ravintolasta pöydän saaminen ei pitäisi olla mahdotonta. Kunnes sitten kävi ilmi, että Tuk Tuk oli täynnä, Döner Harjussa liian hipsteriä ja hektistä ja Zorbas kiinni. 

  Alppitori pelasti. Itseeni tosin iski lievä annoskateus avokado-burgerin ja maalaisranskisten edessä, mutta ei se vuohenjuustosalaattikaan huono ollut. Karpalomehua aperitiiviksi, chilisuklaakakkua jälkkäriksi. Näiden voimalla avauduin tänä aamuna havaitsemastani asiasta.

  - Tiiättekste, oon tässä kahtena yönä peräkkäin nähnyt unta, että sota alkaa. Ei siinä vielä mitään, mutta arvatkaa missä painopiste näissä unissa on ollut? Että se vaikuttaa ruokasäännöstelynä jotenkin mun syömiseen ja ruoanlaittoon.

- Siis että avokadot tulevat säännöstelyn alaisiksi? Saat vain kolmetoista avokadoa kuukaudessa? Puhumattakaan siitä, miten se tulee vaikuttamaan blinikauteen!

  Sisarukset osaavat olla julmia. Mutta kyllä tää nyt sittenkin meni aika hyvin. Äiti huikkasi lopuksi kotiin lähtiessään no ei se nyt ihan Farang ollut, mutta ihan hyvää kuitenkin. Se oli ihan totta. Ei se Farang ollut, mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, se on Alppitorin maalaisranskikset sisarusten lautasilta napsittuna.

Alppitorin vuohenjuustosalaatti. Taustalla kuvassa kadehtimani avokado-burgeri ja maalaisranskikset.

Ensimmäinen kerta, kun jaksoin tilata Alppitorissa jälkkäriä.