No niin.

Tsiljoona asiaa hoidettu, läksärit pidetty, sukulaiskahveja juotu ja kavereita halailtu joka kerta erottaessa onks tää nyt sit vika kerta et nähään, ja joka kerta onkin sitten keksitty vielä jotain. Matkalaukut pakattu ja huonekalut siroteltu ympäri pääkaupunkiseutua. Nostalgisoitu punaviinilasi kädessä. Soitettu tärkeitä puheluita, oltu haikeita. Oltu lähtökuumeessa. Kyllästytty lähtökuumeeseen. Innostuttu uudestaan.

Täydellisiä lähtöjuttuja: rapujuhlissa meren rannassa. Istuttiin ulkona hämärtyvässä illassa kynttilänvalossa ja vastapäisessä saaressa alkoi ilotulitus. Tai se, kun läksäreiden päätteeksi löydettiin tiemme randomeihin teknobileisiin vallattuun hallirakennukseen. Tai perinteinen Gilmore -maraton pitsan ja jäätelön kera.

Tänään pyöräilin kotiin ja tajusin, että nyt taitaa oikeasti olla käsillä se, ettei näitä maisemia hetkeen näe. Huomenna koittaa se paljon hypetetty lähtö ja ikuisuudeksi venynyt prosessi itse lähtemisestä on ohi. Ja sitten pitäisi keksiä, miltä se elämä ensi vuonna Lontoossa näyttäisi. 

Nyt olen kokeillut, miltä tuntuu tehdä muuttoilmoitus ilman uutta osoitetta. Ihan jännää. 

Teachers said we'd never make it out alive

Mulla on Lana Del Reyn musiikkiin vähän kompleksinen suhde. Kun ekaa kertaa kuuntelin sitä, nyökyttelin silleen että joo-o, ihan kivaahan tämä. Mutta ei se mitenkään ihmeellistä ollut; aika perus poppia ja joka biisissä tuntui pyörivän vähän samat tunnelmat ja jutut. Ei tullut mieleenkään mennä keikalle, kun se tuli Suomeen. Born to die oli ihan kiva, mutta ei järisyttävä: päällimmäisenä mieleen nouseva juttu oli biisin yhteydessä oli se, että musiikkivideo muistutti O.C.:n toisen tuotantokauden lopusta. Miellyttävän nostalgista ja kotoisaa.

Sitten tuli viime syksy. Ja jostakin syystä yhtäkkiä mun kämpässä alkoi soida toistuvasti Summertime sadness. Niin usein, että teki mieli pahoitella naapureille yksipuolista soittolistaa, mutta ei tarpeeksi - en siltikään kyennyt lopettamaan. Sittemmin kehitin samanlaisen pakkomielteen Young and beautiful -biisiin, mieluiten Youtubesta löytyvän Great Gatsby -videon kanssa.

Talvella pakkomielteet vähän hellittivät, mutta tänä keväänä nousivat taas ihan uudella voimalla. Tämän blogimerkinnän http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/kotikulmilla seuraus oli, että Radio pääsi soittolistalle uudestaan. Sitten tuli Diet Mountain Dew. Ja tällä viikolla olen kuunnellut joka päivä, siis ihan jok'ikinen päivä, This is what makes us girls. Huolimatta siitä, että biisin nimen kantama ajatus on sama, mikä saa mut vetämään herneet nenään usein; että tytöt on sitä tai tätä tai tota ihan luonnostaan, ja vieläpä niin, että on jotenkin tytöille tyypillistä antaa suhteiden mennä kavereiden edelle. 

Sille ajatukselle voin tuhahdella, mutta silti: Remember how we used to party up all night, sneaking out and looking for a taste of real life, siinä on jotakin aika kipeän tuttua. Ja rämmittyäni lähtöfiiliksiin liittyvässä nostalgiassa ei voi tuntea muuta kuin rakkautta. Teachers said we'd never make it out alive.

Ja niinpä, kun pyöräilin kotiin maanantaiyönä puoli kolmelta sateisessa Käpylässä, päässä soi just ne rivit ja ne jutut. Meillä ei tainnut olla korkkareita vaan jeesusteipillä korjatut maiharit, eikä me murtauduttu hotellin uima-altaalle vaan karkailtiin Siperiaan punkkikeikoille, hankittiin jälki-istuntoa kunnes iltapäivät loppuivat opettajilta kesken ja juotiin pahaa halpisvalkkaria läheisillä kallioilla, mutta asian ydin on silti ihan sama.

There she was my new best friend
High heels in her hands, swayin' in the wind
While she starts to cry, mascara runnin' down her little Bambi eyes:
"Lana, how I hate those guys."



 And that's where the beginning of the end begun
Everybody knew that we had too much fun




Sweet sixteen and we had arrived
Baby's table dancin' at the local dive
Cheering our names in the pink spotlight
Drinkin' cherry schnapps in the velvet night

Uudet seikkailut odottaa ja hyvä niin. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla enää kuusitoistavuotias. Mutta onneksi silloin tuli oltua, ja tuli seikkailtua ja siinä sivussa löydettyä myös ne tyypit, joista tietää jo etukäteen: ikävä tulee.

Biisi osuu siis moneen kohtaan, ja silti on jotenkin väärässä. Toisin kuin opettajat aikoinana yläasteella uhkailivat, meille kaikille kävi oikeastaan aika kivasti; ja toisin kuin Lana linjaa, ne parhaimmat eivät ikinä kadonneet mihinkään.

Kuvat: Hanna Tapaninen & Tuuli Laaksonen

Tänä kesänä oon ehtinyt makustella erilaisia unelmia. Olen muun muassa uneksinut majakkasaarella asumisesta (kuvittelen sen aika Muumipappa ja meri -tyyliseksi) ja neljän tunnin bussimatkalla tutkinut merimieskoulutuksen pääsykoevaatimuksia leikitellen päässä alan vaihdolla. Olen maannut laiturilla järven rannassa itä-Suomessa ja juossut Ahvenanmaalla uimaan rankkasateessa ja tuulessa.

Siistejä reissuja ja siistejä juttuja. Mutta joka kerta, kun olen päässyt takaisin Helsinkiin, hymisen itsekseni tyytyväisyydestä. Kyllä se vaan on niin, että kesä-Stadi on se juttu. Mbarin terassi hämärtyvässä illassa. Uunisaaren lämpimät kalliot. Mattolaituri. Ja se, että bileiden päätteeksi voi hetken mielijohteesta piipahtaa Sompasaunalle, heittää vaatteet myttyyn ja lainata kaverin pyyhettä, heittää löylyt viidentoista vieraan ihmisen kanssa ja pulahtaa uimaan mereen aivan kaupungin edustalla, on aika ihanaa. Aallot, lähes täysi kuutamo ja tähdet luovat puitteet, joissa vain kiittää luojiaan siitä, että mulla on vielä kolme viikkoa aikaa nauttia tästä kaupungista.

Jos täältä jotakin tietää jo etukäteen kaipaavansa, se on ihmisten ohella meri. Pitkään ajattelin, etten halua lähteä vaihtoon minnekään, missä merta ei ole. Ja ei, se kaupungin keskellä oleva jokipahanen ei ole sama asia kuin meri, eikä järvi ole, eikä uima-allas tai mikään muukaan pahainen lähde. Meren edellyttäminen sijainnilta vaihtopaikkaa valitessa kuulosti kuitenkin sen verran rajoittavalta - ja kieltämättä pöllöltä - että päätin luopua ehdottomuudestani. Ja kai sitä voisi ajatella, että Lontoossa on jotakin sellaista, mitä Helsingissä ei välttämättä ole.. 

Silti tiedän jo etukäteen, että jonkin asteisista vieroitusoireista tulen kärsimään. Siispä tänä kesänä on ollut hyvä syy uida joka kerta, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, ja napsia kuvia takaraivossa ajatus: näitä mä sitten voin talvella selailla, jos ikävä yllättää. 

Meri, kaverit ja kaupunki. Siinä on tiivistettynä mun seuraavat kolme viikkoa.

Takaisin kotona, kamerassa tuhoton määrä kuvia ja päässä hyviä juttuja. Niistä lisää myöhemmin, mutta just nyt mieli on ihan liian tulvillaan Helsinki-rakkautta, jotta voisi keskittyä mihinkään muuhun. On se Pariisi ihana, mutta syystä tai toisesta tänä aamuna on tullut herättyä päässä pyörien Anna Kortelaisen Eri kivaa! -teoksesta napattu sitaatti L. Onervalta.

"Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan."

Hulluutta tai ei, mulla on puolitoista kuukautta Helsingin kesää, ja sitten edessä häämöttelee Lontoon vaihtovuosi. Ja sitä suuremmalla syyllä ne vyörytykset Pariisista ja maailman parhaista croissanteista myöhemmin, nyt kutsuu kaupungin puistot ja rannat ja kaikki ne parhaat tyypit.

Viime viikon aikana olen oppinut pari kolme asiaa.

Yksi: jos mutakakun tekee kolme kertaa viikon sisällä, viimeisestä tulee epäilemättä paras. Sääli sinänsä, ettei mutakakkua tee mieli sen jälkeen tehdä tai syödä luultavasti koko kesänä.

Kaksi: jos on pienintäkään syytä järjestää juhlat, se kannattaa. Luultavasti joka kerta. Kolmen kakun leipominen tosin saattaa hetken synnyttää epäilyksiä, oliko juhliminen hyvä idea, mutta joka aamu herätessäni seuraavaan päivään olen ollut toista mieltä. Hyvien juhlien jälkeen on kivaa herätä aamulla ja rääppiä aamiaispöydässä juhlien ylijäämiä kukkien keskellä. Railakkaimpien juhlien jälkeen se edellyttää kyllä pahvilautasten ja tyhjien pullojen keräämistä. Mutta oikeastaan tyhjien pullokassien kauppaan kiikuttaminen tekee ystävien kanssa juhlimisesta jopa taloudellisesti kannattavan ratkaisun.

Kolme: räntäsateessa on ihan ookoo käyttää avokorkkareita ja kesämekkoa. Jos on valmistujaiset ja kesäkuu, se on jopa ihan selitettävissä. Olen tosin melko onnellinen, että matka pysäkille ja pysäkiltä yliopistolle ei ollut pidempi.

Olikohan niitä muita enää? Ainakin se, että niin ihania kuin juhliminen ja korkkarit ja kuohuva ja kukat ja retket ja sukulaiset ja kaverit onkin, niiden jälkeen on myös yhtä lailla ihanaa lösähtää sohvan nurkkaan, syödä sipsejä ja tapittaa How I met your motheria ennen sohvalle torkahtamista. Ja olla tekemättä yhtään mitään.

Ne parhaat tyypit

Olen aina rakastanut vappuja, jo pienenä. Mulle se on erityinen juhla, johon liittyy kevät, hillitöntä riemua, jännitystä, se tunne että maailma on melkein liian ihana kestettäväksi. Taistolaislauluja, kotitekoista simaa, kavereita, kaupunki ja valo. 13-vuotiaana ekaa kertaa kaupungilla, vappuna, päädyttiin Mayday-kulkueeseen, jossa soi Notkea Rotta, ja illalla vallatulle talolle, ja mä ajattelin salaa että joo, tästä se elämä alkaa. 

No, myöhemmin Mayday-kulkuea vaihtui Valtsikan pihaan ja aluksi vastahankaisesti Mantan lakitukseen. Mutta vappu oli kuitenkin vappu, vaikka se sai eri sävyjä ja vaikka mun odotukset hilaantuivat korkeammalle joka vuosi. Paineet kasaantuivat juhlien onnistumiseen viime vuonna siihen pisteeseen, että mut passitettiin röökille ja kukkakauppaan ruvettuani itkemään uunissa kärähtäneitä sämpylöitä. Lopulta uskoin, ettei ketään kiinnosta, onko soijanakkien ja hapankaalin seurana itse leivotut sämpylät vai kaupan esipaistetut. Ja ettei ole maailmanlopun veroinen kriisi, että koko Kallion alueella sijaitsevista kaupoista on vapun aikaan myyty soijanakit loppuun (itse asiassa se on musta aika hauska ilmiö, joka toistui tänäkin vuonna).

Eräänlaista kontrollifriikin siedätyshoitoa sekin. Tänä vuonna brunssi saikin sitten vähän kovemman kolauksen ja se piti perua. Eiköhän mä päästetä sut viettämään vappua, lääkäri siunasi Haartmanissa, mutta kun kotona kuumemittari näytti kipuavan koko ajan korkeammalle ja huimaus lisääntyi, on vähän paha lähteä kaupungille liehumaan.

Tää ei vaan oo reiluu, mä eilen manasin katkerampana kuin aikoihin. Ei vaan oo. Kiristelin hampaita, kiroilin ja nikottelin et miks jutut ei vaan voi mennä niin kuin mä haluun. Kaappi on täynnä brunssiruokaa, kikherneet on likoamassa, skumppa kylmenemässä.

Ei se reilua olekaan. Itse asiassa se on epäreilua ja ansaitsematonta, mutta totta sekin, mitä tänään mun keittiössä todettiin: kaikkea ei vaan voi kontrolloida. Aina välillä maailma vaan on hiton epäreilu.

Mutta on siinä maailmassa puolensa. Sen sanominen ei ole yritys kääntää kaikkea parhain päin ja ansaita vuoden hymytyttö-palkintoa, ei; mutta ihan vilpittömästi tunsin tänään myös suunnatonta kiitollisuutta, että on mulla kyllä ihan parhaat tyypit elämässä. Että kun pitää perua brunssi ja lähteä Haartmaniin, on joku, joka tulee mukaan ja pitää kädestä kiinni ja pysyy siellä loppuun asti, vaikka on vappuaatto. Että kun joutuu perumaan brunssin ja illan juhlat, pari ystävää piipahtaa silti, eikä haittaa, vaikka vastaanotto tapahtuu kylpytakissa. Nyt otetaan tytöt lasit roseeta. Ja siinä me nökötettiin keittiössä, minä kylpytakissani, ja juotiin lasit roseeta jääpalojen kanssa, kilistettiin unelmille ja syötiin etikkasipsejä. Mun tyypit, ne on vaan ne parhaat tyypit. Kyllä niitä vappuja vielä tulee.

Juhlien jälkeen

Joissakin asioissa päättämättömyys osoittautuu sairaan hyväksi ratkaisuksi. Näin on vaikka silloin, kun ei osaa päättää, pitäisikö brunssin, illanistujaiset vai vanhat kunnon bileet. Ja sitten päättää pitää kaikki kolme kerralla.

  Onko olemassa parempaa konseptia kuin aloittaa myöhäisellä brunssilla, venyttää sitä pitkälle iltaan ja juhlia myöhään yöhön parhaiden ihmisten kanssa? Juoda skumppaa ja syödä croissantteja koko päivä? Soittaa taistolaislauluja, Movetronin Romeota ja Juliaa ja kinata Laasasesta? Nukkua seuraavana päivänä liian myöhään väsyneenä, voipuneena ja aivan sairaan onnellisena, tiskata yhdessä valtava tiskivuori ja syödä eilisen tähteitä vetelehtien yöpuvussa?

Niinpä. Ei vain ole olemassa mitään parempaa. 

Ajatuksia Ally McBealilta, Hermione Grangerilta ja Paulo Coelholta

Aamukahvilla Kiasmassa.

The real truth is, I probably don't want to be too happy or content. Because, then what? I actually like the quest, the search. That's the fun. The more lost you are, the more you have to look forward to. What do you know? I'm having a great time and I don't even know it.

Joko oon katsonut liikaa Ally Mcbealia ja tuntenut suurta samaistumista vahingossa ovien väliin jäävään, minihameiseen neurootikkoon, joka näkee aina välillä hallusinaatioita eikä halua tulla liian tyytyväiseksi. Tai sitten kyseessä on luonnekysymys. Kummassa tahansa tapauksessa pitää silti paikkansa, että aina välillä oon aika levoton tyyppi. Tai siis: kun jokin uhkaa tulla valmiiksi, tunnen helpotuksen lisäksi hämmentävää tyhjyyttä. Mitäs sit. Nautin kiireestä, mahdottomista tehtävälistoista ja niiden selättämisestä, tykkään adrenaliinipiikeistä ja siitä että on mahdollisuus lällättää maailmankaikkeudelle sä et voi mulle mitään. 

  Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että osittain tahallaan on hankkiutunut tilanteisiin, jossa kalenteri näyttää psykoosissa olevan Hermione Grangerin tekemältä (joo, olihan se tosi nörttiviittaus, mutta silti) ja kuviot menevät muutenkin ihan perusteellisesti uusiksi. En halua olla perillä. Haluan jatkuvasti olla menossa johonkin suuntaan, tavoitella jotakin, koska kuten mbarissa ystäväni kanssa totesimme taannoisena keskiviikkoiltana, me ei yksinkertaisesti tajuta sitä miten ihmiset pystyvät elämään tavoittelematta jotakin. Ja olla tulematta hulluiksi. 

  Eipä sillä, se on sinänsä ihan hyvä selviytymisstrategia elämässä, jossa kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän keskeneräistä koko ajan. Mikäänhän ei oikeasti tule valmiiksi. Se, että valitsee yhden vaihtoehdon, tarkoittaa luultavasti muiden vaihtoehtojen - ainakin osan - poissulkemista, mutta on se (huom.!!! Tässä tulee se päivän Paulo Coelho -viisaus) valitsematta jättäminenkin valinta. Se johtaa tietynlaiseen elämään. Tietynlaiseen perillä olemiseen. Joten too bad, jos ei uskalla valita mitään niin hankala se on olla matkalla yhtään mihinkään.

En usko, että olen yhtään vähemmän levoton tulevaisuudessa, ja suoraan sanottuna en omista edes intressiä siitä, että lakkaisin tavoittelemasta jatkuvatsi jotakin. En halua möllöttää omassa elämässäni paikoillani ja tyytyä. Mutta silti nyt just tuntuu aika super hyvältä todeta, että nyt, aivan äärimmäisen sekavan ja hullun talven päätteeksi, jotakin on tullut valmiiksi. Että vaikka ei tainnut tulla vuoden hymytyttö -palkintoa ja herttaisuuspisteet taisivat romahtaa, täs ne kandin paperit nyt sitten ois. Ja, Thee Ultra Bimboosia lainatakseni, et Let's have Pa Pa Party. Ja ettei ne kaikki muutkaan valinnat maailmassa ihan kauhean pelottavia ole.

Ai että oonko mä nyt sitten tyytyväinen? En todellakaan, kelasin jatkaa kyllä etsimistä ja tavoittelemista ja haluta esim. kaiken. Onnellinen? No kyllä todellakin.

Shoppasin huomisiin bibiksiin.

Kallio lovea & onnellisuusövereitä

Olen alkanut epäillä, että maailmankaikkeus toteuttaa jonkinlaista hyvittelyproggista. Sen verran korkeissa sfääreissä on tullut huideltua alkuviikko. Tai sitten kyse on valosta. Mutta syystä tai toisesta mieleen on juolahtanut pari kertaa se hetki, kun istuin ystäväni kanssa baarissa ja se lausahti tuntuuks susta ikinä, että me saadaan kaikki mitä halutaan. 

  Sen lauseen voi ymmärtää monella tavalla väärin. Sillä ei tarkoitettu, että kummankaan elämä olisi ollut sillä hetkellä erityisen täydellistä. Ettei murheita tai ongelmia olisi ollut. Tarkalleen ottaen siinä baarissa taidettiin istua sinä iltana sadattelemassa elämäntilanteiden varjopuolia, mutta siitäkään ei voinut syyttää oikeastaan ketään; jotenkin ironisesti sekin oli seurausta siitä, mitä oli päättänyt elämässään haluta. Ne toiveet eivät aina toteutuneet siinä muodossa, kuin oli etukäteen kuvitellut, eikä niiden toteutuminen välttämättä lisännyt räjähdysmäisesti onnellisuutta. Itse asiassa aina toisinaan niiden toteutuneet versiot todellisuudessa tuntuivat kieroutuneen huumorintajun värittämiltä läpiltä; vähän kuin joku olisi lällätellyt korvan juuressa, että sitä saa mitä tilaa. No, me tilattiin kai siinä tilanteessa toiset tuopit. Ja kolmannet. Neljänteen mennessä me taidettiin jo uskoa hallitsevamme maailmaa melko sujuvasti.

  Tällä viikolla ne hetket eivät kuitenkaan ole tuntuneet kohtalon vittuilulta. Ne ovat tuntuneet siltä, että kevät on tulossa, virallinen tutkintotodistus on nyt taskussa, vaihtopaikka luultavasti plakkarissa, putkiremonttipakolaiseksi joutuu heinäkuussa, ympärillä pyörii aika ihania tyyppejä ja jogurttijäätelö on hyvää. Eikä se aamun aloittaminen Thee Ultra Bimboosin Kallio lovella varsinaisesti pahentanut asioita, vaan hymyilin koko matkan kävellessäni yliopistolle.

Kevät tuli Töölönlahdelle.

Vihdoinkin testasin Yobotin. Ei valittamista.

Mieluummin överit kuin vajarit. Tässä oli tiistain lounas.