We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton

Tehopaketti flunssasta selviämiseen: linssikeitto tuoreella inkiväärillä tuunattuna eli kaikkien aikojen lempparilohturuoka, villasukat, yllätysruusut, huulirasva ja erilaiset ruusulta tuoksuvat Dr. Hauschka -jutut.

Toista päivää kipeänä kotona.

Pänniihän se, tänäänkin, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että pakkolomissa on puolensa. En ehkä päässyt puhumaan hiki hatussa luetuista artikkeleista ja Tolstoista tänään semmaan, ja se esseesuunnitelmakin tuli eilisen uhoamisesta huolimatta tehtyä vasemmalla kädellä hutiloiden (Sandstormia tai ei, kuumeinen surina päässä saattaa syödä vähän valmiuksia). Mutta sen sijaan olen viettänyt aikaa täydellisen epätuottavasti vaaka-asennossa, nukkunut lähes kellon ympäri, rakastanut sitä paljon puhuttua Gilmore Girlsiä ("We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton. Strong, independent. We're better than this"), nuokkunut, harhaillut blogeissa, selannut vanhoja valokuvia ja ollut tikahtua omaan nostalgiaani.

Johtopäätöksenä: pakkoloma ei mee ihan hukkaan, jos sen seurauksena tekee havainnon. Mun on vaikea löytää viime keväältä ja kesältä kuvia, joissa en naura tai hymyile tai näytä muuten cheesyn onnelliselta. Ja sen tajuaminen on, no, aika siistiä. Siis että huolimatta kaikista kommelluksista ja ongelmista terveyden kanssa ja sähläämisestä, viime keväästä tuli lopulta mun elämän paras kevät. En saanut kaikkea mitä halusin, toisin kuin olin edellisenä syksynä alkanut ajatella. Itse asiassa, harjoittelupaikan hankkimisessa koin pitkästä aikaa sen, että ovi läimäistiin kiinni nenän edestä. Asiat eivät todellakaan mennyt minkään suunnitelman mukaan. Ja siltikin, hitto et ne meni hyvin!

Jos joku olisi kysynyt viime talvena, mikä on kaikista epätodennäköisin skenaario vuosi eteenpäin kelattaessa, melko korkealla listalla olisi päässyt tämä. Se, että lähden Lontooseen, opiskelen täällä, hengailen näillä kulmilla, ja kun tulen kipeäksi ja makaan sängyn pohjalla tuhisemassa, joku jäbä on siinä vieressä, tuo yllätyksenä ruusuja ja Ben & Jerry'sin jäätelöä kaupasta. Että joku jäbä ei anna sen säikäyttää, että ekoilla treffeillä ennen alkuruoan tilaamista henkäisen, että niin ens vuodeks mä oon lähössä vaihtoon. Että sen sijaan, että se juoksisi karkuun, se kysyy, olenko mä lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran, se kun on aika hyvä.

Voi olla, että adjektiivit alkavat toistaa itseään, mutta silläkin uhalla: se on aika siistiä.

Viime kevät taisi olla tähän mennessä mun elämän paras kevät. Siltä pohjalta tältä keväältä on lupa odottaa aika paljon.

Eilisessä ja tämän päivän teksteissä mainitut etikkasipsit ja Ben & Jerry's katosivat liian nopeasti kuvien saamiseksi. Kuvassa siis granaattiomenalla maustettu jogurtti ja superhunajainen tee, flunssapotilaalle soveltuva aamiainen.

Peeäs. Tarkoitus oli lätkiä tähän merkintään mukaan paljon niitä nostalgiaryöppykuvia, mutta läppärini tuomion mukaan se oli turhan sentimentaalista. Sivumennen sanoen, läppärini mielestä myös uusien kuvien lataaminen/yhdenkään selaimen kunnollinen toiminta/oikeastaan mikään toiminta on liikaa vaadittu, joten kirjoittelen tätä merkintää loppuun nyt sen kyseisen jäbän koneella sitten. Ja niinpä tarjolla on vain kuluneen kahden vuorokauden aikana otettuja kuvia, joista on hienotunteisesti koetettu rajata räkärätit minimiin.


Peepeeäs. Otsikkohan ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, paitsi tietysti siihen, että Gilmore Girls on maailman paras sarja.

Terveisiä kaaoksesta

Ei ole kauheasti tullut kirjoiteltua. Vähän raskaita viikkoja, paljon ajatuksia. Ehkä just siks; ei oo paljoa ollut höpöteltävää, kun on monia aisoita joutunut miettimään juuria myöten uusiksi.

Joojoo, menihän se pääsiäinen jo aika kauan sitten. Mutta olin mä näistä ihan ylpeä.

Mutta onneksi siihen sekaan on mahtunut muitakin juttuja. Kuten just niitä juuria, juurtumista. Hehheh. Ei-niin-nokkela-sanaleikki: basilikan, persiljan ja timjamin istuttamista ikkunalaudalle pikkuisiin ruukkuihin, nokkosten poimimista Vanhankaupunginkoskella. Pääsiäismunien maalaamista ja kieli poskella paljettien liimaamista niihin. Dalaraksen keikka, jossa bongasin itseni lisäksi hyvällä tuurilla kolme alle neljäkymmenvuotiasta yleisöstä. Eli voi niitä ajatuksia ajatella onneksi melkoisen hyvissä puitteissa ja saada onnellisuuspuuskia aamuisin, vaikka on joutunut tutustumaan omiin kipurajoihinsa. Silloin on ihan lohdullista tuijotella niiden basilikoiden puskemista mullasta esiin ja opetella nauttimaan hitaista aamuista. Käyttää koko lauantai kuuraamiseen ja puunaamiseen ja illalla istua parvekkeella tuhoamassa kuohuviiniä rättiväsyneenä siivoamisesta.

Istutushommissa.

Ja eilen pääsin pitkästä aikaa tilanteeseen, jossa rehellisesti saattoi onnitella itseään ja istua auringonpaisteessa jäätelöllä taputellen itseään henkisesti selkään hyvä minä JES, ja se oli aika hyvä tunne. Kevään opinnot alkavat olla pulkassa, ja samalla se tuntuu siltä, että voi taas vähän vapaammin hengittää. Ei meinaan strategisen viestinnän kaaosteoriat ihan hirveästi nappaile, kun oma pää on täynnä yhtä kaaosta muutenkin. On ollut ihan valaisevaa huomata, että kaikista mun downshiftaukseen kohdistuvista ivapuheista huolimatta, just nyt kiinnostaa lähinnä ne kevätsiivousasiat ja se, miten nokkoset voi valmistaa. Kuten vaikka nokkospesto. Mistä muuten tuli aika hyvää, resepti toimii vähän noin niinkuin loppukevennyksenä. Että suosittelen kokeilemaan.

                                                                       Annos nokkospestolla mmmmm.

Nokkospesto:

nokkosia

tuoretta rucolaa

valkosipulia

mantelirouhetta

sitruunamehua

oliiviöljyä

minttua

Huuhtele nokkoset runsaalla kylmällä vedellä. Riippuen vähän sijainnista (ei kannata muutenkaan autotien lähettyviltä kerätä), suosittelen ihan kunnolla pesemään ne tässä vaiheessa. Sitten niitä keitetään kiehuvassa vedessä n. 5 minuuttia. Pesemisestä huolimatta tässä vaiheessa niistä irtosi vielä multaa ja pölyä, joten huuhtelin niitä vielä keittämisen jälkeenkin. Tästä ne hajosivat melko mössöksi, mikä ei pestoa tehdessä oikeastaan haitannut yhtään. Sen jälkeen laita kulhoon rucolat, nokkosmassa ja muut ainekset. Mantelirouheen voi maun mukaan korvata millä tahansa pähkinällä oman maun mukaan, esimerkiksi cashew on hyvä vaihtoehto. Valkosipulin kanssa kannattaa olla varovainen, sitä tulee helposti liian paljon. Yksi kynsi riittää - riippuen tietysti tehtävästä määrästä - yleensä enemmän kuin hyvin. Sekoita sauvasekoittimella. Maistele tarvitseeko jotakin lisätä. Syö. 

Punaiset kengät

Kahvi tuoksui kotikulmilla.

Tänään saavutin elämässäni toisen merkkipaalun.

Laitoin ensimmäistä kertaa tänä keväänä ballerinat jalkaan ulos lähtiessäni. Kevään ekat ballerinat, nahkatakki ja kahvin tuoksu ilmassa ja aurinko ja säteilevät vastaantulijat ja voi elämä mä rakastan Kallion kevättä.

Sen verran voisin ehkä seuraavalla kerralla muistaa, että ballerinat jalassa ei kannata juosta bussiin. Punaisia päin. Silkkimekkosessa, joka hipoo hädin tuskin reisiä. Tai tietysti kannattaa, jos ei nolostu vilauttelusta ja varsin Tuhkimo-henkisestä toisen kengän tipahtamisesta keskelle tietä. 

Kallio lovea & onnellisuusövereitä

Olen alkanut epäillä, että maailmankaikkeus toteuttaa jonkinlaista hyvittelyproggista. Sen verran korkeissa sfääreissä on tullut huideltua alkuviikko. Tai sitten kyse on valosta. Mutta syystä tai toisesta mieleen on juolahtanut pari kertaa se hetki, kun istuin ystäväni kanssa baarissa ja se lausahti tuntuuks susta ikinä, että me saadaan kaikki mitä halutaan. 

  Sen lauseen voi ymmärtää monella tavalla väärin. Sillä ei tarkoitettu, että kummankaan elämä olisi ollut sillä hetkellä erityisen täydellistä. Ettei murheita tai ongelmia olisi ollut. Tarkalleen ottaen siinä baarissa taidettiin istua sinä iltana sadattelemassa elämäntilanteiden varjopuolia, mutta siitäkään ei voinut syyttää oikeastaan ketään; jotenkin ironisesti sekin oli seurausta siitä, mitä oli päättänyt elämässään haluta. Ne toiveet eivät aina toteutuneet siinä muodossa, kuin oli etukäteen kuvitellut, eikä niiden toteutuminen välttämättä lisännyt räjähdysmäisesti onnellisuutta. Itse asiassa aina toisinaan niiden toteutuneet versiot todellisuudessa tuntuivat kieroutuneen huumorintajun värittämiltä läpiltä; vähän kuin joku olisi lällätellyt korvan juuressa, että sitä saa mitä tilaa. No, me tilattiin kai siinä tilanteessa toiset tuopit. Ja kolmannet. Neljänteen mennessä me taidettiin jo uskoa hallitsevamme maailmaa melko sujuvasti.

  Tällä viikolla ne hetket eivät kuitenkaan ole tuntuneet kohtalon vittuilulta. Ne ovat tuntuneet siltä, että kevät on tulossa, virallinen tutkintotodistus on nyt taskussa, vaihtopaikka luultavasti plakkarissa, putkiremonttipakolaiseksi joutuu heinäkuussa, ympärillä pyörii aika ihania tyyppejä ja jogurttijäätelö on hyvää. Eikä se aamun aloittaminen Thee Ultra Bimboosin Kallio lovella varsinaisesti pahentanut asioita, vaan hymyilin koko matkan kävellessäni yliopistolle.

Kevät tuli Töölönlahdelle.

Vihdoinkin testasin Yobotin. Ei valittamista.

Mieluummin överit kuin vajarit. Tässä oli tiistain lounas.

Kannatti herätä!

Maanantai-aamu, herätys klo 6:00, kesken aamukahvin lääkäriajan muistaminen ja sinne säntääminen alle tunnin varoitusajalla, englannin huonosti valmisteltu presentaatio, pesemättä jääneet hiukset ja vaihtohakemuksen deadline eivät varsinaiset ole sellaiset koordinaatit, jotka lupailisivat mitään hyvää päivälle. 

  No. Aina välillä maailma on siistimpi paikka kuin arvaisi. 

Tämän näkymän takia muistin, mikä kaupungeissa on yksi parhaista jutuista. Se on aamu. Kirskuvat sporakiskot, mukaan haetut kahvit, ihmisvilinä ja se, miltä hiekoitushiekka tuntuu kuivan asfaltin ja kenkien välissä muistuttavat siitä, millaisesta tulevaisuudesta haaveili polttaessaan 14-vuotiaana salaa tupakkaa espoolaisen rivitalon mattotelineellä. Se elämä ei ollut sittenkään ihan hirveän kaukana tästä. Oi Helsinki, oi kevät!