We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton

Tehopaketti flunssasta selviämiseen: linssikeitto tuoreella inkiväärillä tuunattuna eli kaikkien aikojen lempparilohturuoka, villasukat, yllätysruusut, huulirasva ja erilaiset ruusulta tuoksuvat Dr. Hauschka -jutut.

Toista päivää kipeänä kotona.

Pänniihän se, tänäänkin, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että pakkolomissa on puolensa. En ehkä päässyt puhumaan hiki hatussa luetuista artikkeleista ja Tolstoista tänään semmaan, ja se esseesuunnitelmakin tuli eilisen uhoamisesta huolimatta tehtyä vasemmalla kädellä hutiloiden (Sandstormia tai ei, kuumeinen surina päässä saattaa syödä vähän valmiuksia). Mutta sen sijaan olen viettänyt aikaa täydellisen epätuottavasti vaaka-asennossa, nukkunut lähes kellon ympäri, rakastanut sitä paljon puhuttua Gilmore Girlsiä ("We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton. Strong, independent. We're better than this"), nuokkunut, harhaillut blogeissa, selannut vanhoja valokuvia ja ollut tikahtua omaan nostalgiaani.

Johtopäätöksenä: pakkoloma ei mee ihan hukkaan, jos sen seurauksena tekee havainnon. Mun on vaikea löytää viime keväältä ja kesältä kuvia, joissa en naura tai hymyile tai näytä muuten cheesyn onnelliselta. Ja sen tajuaminen on, no, aika siistiä. Siis että huolimatta kaikista kommelluksista ja ongelmista terveyden kanssa ja sähläämisestä, viime keväästä tuli lopulta mun elämän paras kevät. En saanut kaikkea mitä halusin, toisin kuin olin edellisenä syksynä alkanut ajatella. Itse asiassa, harjoittelupaikan hankkimisessa koin pitkästä aikaa sen, että ovi läimäistiin kiinni nenän edestä. Asiat eivät todellakaan mennyt minkään suunnitelman mukaan. Ja siltikin, hitto et ne meni hyvin!

Jos joku olisi kysynyt viime talvena, mikä on kaikista epätodennäköisin skenaario vuosi eteenpäin kelattaessa, melko korkealla listalla olisi päässyt tämä. Se, että lähden Lontooseen, opiskelen täällä, hengailen näillä kulmilla, ja kun tulen kipeäksi ja makaan sängyn pohjalla tuhisemassa, joku jäbä on siinä vieressä, tuo yllätyksenä ruusuja ja Ben & Jerry'sin jäätelöä kaupasta. Että joku jäbä ei anna sen säikäyttää, että ekoilla treffeillä ennen alkuruoan tilaamista henkäisen, että niin ens vuodeks mä oon lähössä vaihtoon. Että sen sijaan, että se juoksisi karkuun, se kysyy, olenko mä lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran, se kun on aika hyvä.

Voi olla, että adjektiivit alkavat toistaa itseään, mutta silläkin uhalla: se on aika siistiä.

Viime kevät taisi olla tähän mennessä mun elämän paras kevät. Siltä pohjalta tältä keväältä on lupa odottaa aika paljon.

Eilisessä ja tämän päivän teksteissä mainitut etikkasipsit ja Ben & Jerry's katosivat liian nopeasti kuvien saamiseksi. Kuvassa siis granaattiomenalla maustettu jogurtti ja superhunajainen tee, flunssapotilaalle soveltuva aamiainen.

Peeäs. Tarkoitus oli lätkiä tähän merkintään mukaan paljon niitä nostalgiaryöppykuvia, mutta läppärini tuomion mukaan se oli turhan sentimentaalista. Sivumennen sanoen, läppärini mielestä myös uusien kuvien lataaminen/yhdenkään selaimen kunnollinen toiminta/oikeastaan mikään toiminta on liikaa vaadittu, joten kirjoittelen tätä merkintää loppuun nyt sen kyseisen jäbän koneella sitten. Ja niinpä tarjolla on vain kuluneen kahden vuorokauden aikana otettuja kuvia, joista on hienotunteisesti koetettu rajata räkärätit minimiin.


Peepeeäs. Otsikkohan ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, paitsi tietysti siihen, että Gilmore Girls on maailman paras sarja.

En ole vuosiin kuunnellut Itkevää tyttöä, mutta tällä viikolla havahduin siihen, että pätkä sen laulusta soi toistuvasti päässäni.

Mulla on onnea riesaksi asti

ja putoan aina jaloilleni

Sille taisi olla syytä, tai syitä, ja tänään oon taas tallaillut ympäri kaupunkia pohtien et hitto, kävipä tuuri. 

Putkiremontti alkaa käydä sietämättömäksi, kun on ainoa henkilö rapussa ilman suojakypärää, erilaiset asbestivaroitukset ympärillä lisääntyvät ja toistuva hakkaaminen korvan juuressa alkaa joka aamu klo 7.00. Sen jälkeen kun muutin pois äidin luota, tämä on ollut kaikista asunnoistani se, joka on ollut eniten koti. Jossakin vaiheessa ajattelin, etten lähde kulumallakaan. Mutta sitten jotakin tapahtui ja loksahteli kohdilleen, ja mä yllätin itseni, ja parilla napin painalluksella se oli tehty: mä hain kämppää, Hoas veti yllärikortin vajaan viikon sisällä hakemuksen jättämisestä, ja mä olin jo muuttamassa Espooseen, kunnes Hoas veti toisen yllärikortin. Lopputuloksena mä istuskelen malttamattomana banaanilaatikoiden keskellä ja odottelen muuttoa Kumpulaan. 

Kiero huumorintaju maailmankaikkeudella, mutta ei se sitä muuta, että oon koko viikon pudistellut päätä ja ihmetellyt mikä tuuri. Mitä tyyppejä maailmassa on, miten niihin on voinut törmätä. Sitä on vain seikkaillut ja sanonut lähes kaikkeen joo, sitä on tehnyt paljon periaatteellisia päätöksiä ja rikkonut niitä lähes yhtä monta. Ja loppupeleissä löytääkin itsensä tilanteesta, joka on kaikkea muuta kuin kuvitteli, mutta liian hyvää ollakseen totta. Ja, kliseiden joukossa, pisteenä iin päälle: mua ei kaduta mikään, ei yksikään niistä virheiltä näyttäneistä ratkaisuista. Eipähän tarvitse jossitella, jos on kääntänyt jokaisen vastaan tulleen kortin matkan varrella. Nyt tuntuu hyvältä jättää hyvästejä Alppilalle ja kodille; mennä eteenpäin. Uusia seikkailuja, uusia juttuja. Tästä vaiheesta, tästä kodista ja sen jutuista, mä olen vihdoinkin valmis menemään eteenpäin.

Lopuksi nostalgiapäissäni fiilistelin mun kodin vikoja hetkiä parilla räpsyllä. Loppujen lopuksi, mulla ei luultavasti koskaan tule olemaan enää näin monta neliötä ihkaomassa käytössäni, ihan vain mulle. Ja kyllä siitä on onneksi tullut ilo irti otettua.

Syyriasta tuotu vesipiippu on viihtynyt mun luona sijaiskodissa.

Lukion kuvisluokasta pelastetut Kustaa Vaasa -taulut sekä kituvien viherkasvien takana piileskelevät Audrey ja Marilyn kyllä seuraa uuteenkin asuntoon.

Alles jetzt, nichts später ja skumppatytöt.

Drinksut uuden vuokrasopparin kunniaksi. Ikkunan takana rakennustelineet.

Ja se sinkkuelämääklisee.

Eilen virtasi kanyylista suoraan suoneen rauhoittavia ja kipulääkkeitä, tänään vähän toisenlaista elämän eliksiiriä. Kävelin vesisateessa töihin ja havhduin siihen, että hymyilyttää.

Huojennus, se on aika siisti juttu. Ja kevät ja sade ja musiikki. 

Tuli myös mieleen, että oon joskus kuullut väitettävän tien miehen sydämen käyvän vatsan kautta. No, mä en tiedä miehistä tai naisista tai pahemmin piittaa yleistyksistä niitä koskien, mutta ainakin mun sydän sulaa pienoiseksi lammikoksi onnesta joka kerta kun kuulen lauseen mä voisin laittaa sulle ruokaa. Kun joku herättää kesken tokkuraisten päikkäreiden (joo, se kanyyli ei tosiaan ollut vitsi) ja kertoo ruoan olevan valmista, ja keittiössä tuoksuu korianteri ja kookos ja lime, on melko mykkänä kiitollisuudesta. 

Thaikeittona mulle esitelty ruokalaji meni ehkä suoraan keittojen top-5 -listan kärkeen. Reseptiä en voi jakaa, koska mulla ei ole aikomustakaan opetella valmistamaan kyseistä ruokalajia. Se on niitä taitolajeja, joissa on lähde skabaamaan. 

Maailma on monella tavalla just nyt vähän raskas paikka. Onneksi on olemassa patenttiratkaisuja, jotka auttaa aina. Kuten vaikka herääminen siihen, että saa kukkia sänkyyn. Tai kasa irtokarkkia. Parhaimmillaan: molemmat.

Lovee. Vaikka mun maailma olisi vähän raskas, on siinä myös aika runsaasti hellyysaaltoja ja vaaleanpunaista hattaraa.