Monta kertaa elämässäni olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että luovuttaminen ei kannata. Että kannattaa yrittää, soittaa adrenaliinia nostattavia biisejä, pitää pää pystyssä ja painaa eteenpäin niinäkin päivinä, kun se tuntuu pään seinään hakkaamiselta.

En aio olla eri mieltä tästä tänäänkään. Kyllä se usein kannattaa.

Huomatkaa avainsana "usein". Joinakin päivinä on ihan hyvä tunnustaa herätessä, että ei tänään. Tänään en aio olla reipas tai teeskennellä, ettei boilerin hajoaminen häiritse tai että on ihan ookoo pestä hiukset jääkylmällä vedellä lavuaarissa parin tunnin unien jälkeen. Ei se ole, se on ihan perseestä, ja mun on hyvin vaikeata ymmärtää, miksi asioiden pitäisi teeskennellä olevan hyvin silloin, kun ne eivät tosiaan sitä ole.

Monella tavalla elämä on aika superia just nyt. Sellaisina aamuina, kun herää erilaiseen fiilikseen kuin tänään, saatan henkisesti taputella itseäni olalle: siis jos mun 16-vuotias itseni olisi vaan tiennyt, miten kivaa elämästä voi tulla. 

Se ei kuitenkaan estänyt tätä aamua, jolloin heräsin tokkuraisesta ja epämiellyttävästä yöstä, eikä sekavan unen loppuminen tuonut minkäänlaista helpotusta fiilikseen. Ja vaistomaisesti tajusin, että tänään ei kannata ryhdistäytyä. Luovuin tehokkaasta esseepäivästä, luovuin pläänistä kokeilla kivoja uusia vaatteitani ja ylipäänsä kaikista odotuksista, mitä tähän päivään olin ladannut. Sen sijaan läppäsin herätyskellon pois päältä, nukuin lisää ja peiton alta vaikersin haluavani aamiaisen sänkyyn (joo, joo, tää osio nyt ehkä edellyttää melko pitkälle vietyä ymmärrystä samassa taloudessa elävältä). Sitten vetelehdin yöpuku päällä ja katsoin yhden kaikkien aikojen luottoleffoistani: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Koska maailmassa ei ole olemassa mitään yhtä lohdullista kuin Bridget Jonesin sympaattinen hahmo vetämässä kännissä karaokea työpaikan pikkujouluissa, rööki toisessa kädessä ja hopeiset hilekoristeet päässä.

At times like this, continuing with one's life seems impossible... and eating the entire contents of one's fridge seems inevitable. I have two choices: to give up and accept permanent state of spinsterhood and eventual eating by alsatians, or not. And this time I choose not. I will not be defeated by a bad man and an American stick insect! Instead, I choose vodka. And Chaka Khan.

Oli kyse sitten parisuhdekriisistä tai jostakin ihan muusta kriisistä, ja ratkaisu vodkan sijaan suklaa ja hömppäkomedia, mun mielestä kyseinen lainaus kiteyttää jotakin erittäin olennaista elämässä. Nimittäin sen, että vaikka ryhdistäytyminen kannattaa usein, toisinaan se edellyttää vähän erilaisia välivaiheita. 

Rakkautta Bridgetille. Ei mulla muuta tänään.

Tämän viikon huippukohtia on ehdottomasti seuraava.

MULLA ON KOTI. Pysyvä osoite. Purettu matkalaukku. Omat avaimet.

Ja vasta itse asiassa nyt täällä perillä tajusin, kuinka paljon ympäristöllä on väliä. Mun ei tarvitse enää noukkia tuntemattomien hiuksia kylpyammeesta päästäkseni suihkuun tai astua kupruilevan muovimaton päälle ja pidätellä hengitystä jääkaapin avatessani. Mulla on koti ja mikä parasta, se on kaunis.

Ensimmäistä kertaa Lontoossa tuntui järkevältä ostaa kukkia. Kaksi puntaa, iso nippu vaaleanpunaisia gladiouluksia puhkeamaisillaan. Seuraavana aamuna useimmat nupuista olivat puhjenneet. Ja ensimmäistä kertaa noin kolmeen viikkoon aamu ei alkanut pikakahvilla, vaan ihan oikealla, kunnollisella, hyvällä kahvilla.

Voin kertoa, että oli vähän erilaista lähteä liikenteeseen.

Yrittänyttä ei laiteta ja tajusin juuri, että voihan sitä täälläkin koettaa huudella. Toisin sanoen kun Suomessa aika hupenee ja meidän ihana koti siirtyy muiden hallintaan, kamat on hujan hajan eikä meillä ole vielä Lontoon päässä hajuakaan, missä yömme nukutaan, alkaa jo sellainen pieni kuumotus nakertaa.

Hei! Olemme suomalainen pariskunta, joka on muuttamassa Lontooseen 1.9. Etsimme asuntoa syyskuun alusta kesäkuun 2015 loppuun asti. Itse suoritan ensi vuoden maisteriopintoja University College Londonin School of Slavonic and East European Studies -instituutissa Erasmus-opiskelijana. Poikaystäväni etätyöskentelee suomalaiselle arkkitehtitoimistolle ja viimeistelee tutkintoaan.

Olemme ensisijaisesti kiinnostuneista yksiöstä tai double roomista 1 tai 2 zonella - toki kaksioistakin, jos löytyy budjettiin sopiva. Vuokra max. 1000 puntaa kuukaudessa. Mielellään voi myös linkkailla 1 ja 2 zonen ulkopuolelta, jos kulkuyhteydet ovat hyvät.

Jos tiedät sopivan asunnon, ota yhteyttä!

Myös muita juttuja saa huudella. Lontoosta tai ihan mistä nyt sattuu huvittamaan. 

En ole vuosiin kuunnellut Itkevää tyttöä, mutta tällä viikolla havahduin siihen, että pätkä sen laulusta soi toistuvasti päässäni.

Mulla on onnea riesaksi asti

ja putoan aina jaloilleni

Sille taisi olla syytä, tai syitä, ja tänään oon taas tallaillut ympäri kaupunkia pohtien et hitto, kävipä tuuri. 

Putkiremontti alkaa käydä sietämättömäksi, kun on ainoa henkilö rapussa ilman suojakypärää, erilaiset asbestivaroitukset ympärillä lisääntyvät ja toistuva hakkaaminen korvan juuressa alkaa joka aamu klo 7.00. Sen jälkeen kun muutin pois äidin luota, tämä on ollut kaikista asunnoistani se, joka on ollut eniten koti. Jossakin vaiheessa ajattelin, etten lähde kulumallakaan. Mutta sitten jotakin tapahtui ja loksahteli kohdilleen, ja mä yllätin itseni, ja parilla napin painalluksella se oli tehty: mä hain kämppää, Hoas veti yllärikortin vajaan viikon sisällä hakemuksen jättämisestä, ja mä olin jo muuttamassa Espooseen, kunnes Hoas veti toisen yllärikortin. Lopputuloksena mä istuskelen malttamattomana banaanilaatikoiden keskellä ja odottelen muuttoa Kumpulaan. 

Kiero huumorintaju maailmankaikkeudella, mutta ei se sitä muuta, että oon koko viikon pudistellut päätä ja ihmetellyt mikä tuuri. Mitä tyyppejä maailmassa on, miten niihin on voinut törmätä. Sitä on vain seikkaillut ja sanonut lähes kaikkeen joo, sitä on tehnyt paljon periaatteellisia päätöksiä ja rikkonut niitä lähes yhtä monta. Ja loppupeleissä löytääkin itsensä tilanteesta, joka on kaikkea muuta kuin kuvitteli, mutta liian hyvää ollakseen totta. Ja, kliseiden joukossa, pisteenä iin päälle: mua ei kaduta mikään, ei yksikään niistä virheiltä näyttäneistä ratkaisuista. Eipähän tarvitse jossitella, jos on kääntänyt jokaisen vastaan tulleen kortin matkan varrella. Nyt tuntuu hyvältä jättää hyvästejä Alppilalle ja kodille; mennä eteenpäin. Uusia seikkailuja, uusia juttuja. Tästä vaiheesta, tästä kodista ja sen jutuista, mä olen vihdoinkin valmis menemään eteenpäin.

Lopuksi nostalgiapäissäni fiilistelin mun kodin vikoja hetkiä parilla räpsyllä. Loppujen lopuksi, mulla ei luultavasti koskaan tule olemaan enää näin monta neliötä ihkaomassa käytössäni, ihan vain mulle. Ja kyllä siitä on onneksi tullut ilo irti otettua.

Syyriasta tuotu vesipiippu on viihtynyt mun luona sijaiskodissa.

Lukion kuvisluokasta pelastetut Kustaa Vaasa -taulut sekä kituvien viherkasvien takana piileskelevät Audrey ja Marilyn kyllä seuraa uuteenkin asuntoon.

Alles jetzt, nichts später ja skumppatytöt.

Drinksut uuden vuokrasopparin kunniaksi. Ikkunan takana rakennustelineet.

Ja se sinkkuelämääklisee.

Omassa huoneessa.

                                                                  

                                                                   

Oma huone.

2014 on aika jännä vuosi. Lapsuudenkodissa jaoin huoneen siskoni kanssa 19-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen olen asunut Töölössä vailla omaa huonetta, avovaimona Kumpulassa, jälleen siskon kämppiksenä Kallion hujakoilla, pikkuveljen kanssa ja loppujen lopuksi päätynyt omituiseen tilanteeseen, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni hallinnoin 52 neliötä omillani. Vuonna 2014 olen toistaiseksi valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi, täyttänyt 24, asunut ensimmäistä kertaa yksin, askarrellut aarrekartan ja päätynyt jonkin kummallisen ajatuskulun myötä siihen tulokseen, että blogi voisi olla kiva tapa jakaa juttuja ja hömppää ja toistaiseksi melko kämäistä laatua olevia kännykkäkuvia, joilla yrittää tallentaa hetkistä edes osan. 

  Joo, mä olen juuri niitä. Niitä jotka kaivaa puhelimen esiin ravintolassa alkupalojen saapuessa pöytään ja asettelee ystävänpäivänä kukkia ja suklaata parhaaseen kuvakulmaan, eikä voi vastustaa kiusausta iskeä se versio todellisuudesta erilaisten Instagramin filttereiden kautta sosiaaliseen mediaan. Niitä, jotka toteaa kaverille kesken keskustelun siis aattele kun ton laittais Facebookiin ja joita harmittaa, kun kännykän kameran tarkkuus ei riitä tallentamaan vihreän nauhapastan, mustan valurautapannun ja rosmariinissa paistettujen paprikoiden värimaailmaa.

  Jotenkin hassusti sitten alkoi eräänä päivänä tuntua siltä, että vakavasta riippuvuudesta eroon pyrkimisen sijaan olisi kokeilemisen arvoista testata, miten pitkälle ne jutut voi viedä. Ja olisiko siinä idistä höpötellä blogiin niistä jutuista, kuten ruoasta, lehdistä, kahviloista, tyypeistä ja kaupungeista. Katotaan?

Todistusaineistoa aarrekartasta. Instagramin filtterillä, tietty.

Tarinassa mainitut ystävänpäivän kukat ja suklaa. Kyllä, ne piti asetella ja kuvata ennen syömistä, kiitos kysymästä.