Voi räkä

Viime päivinä oon oppinut taas pari asiaa lisää:

Ei kannata pukeutua trenssiin ja tennareihin tammikuussa, näyttivät ne miten tahansa paljon villakangastakkia ja talvisaappaita houkuttelevimmilta.

Ei kannata korvata lounasta ja päivällistä cappuccinolla ja mustikkamuffinsilla, vaikka kuinka yrittäisi rajoittaa taloudellista kulutusta.

Ei kannata käyttää yöunia miettimällä harjoittelupaikkahakemuksia tai nationalismin eri muotoja (ensin mainittu estää nukahtamasta, jälkimmäinen tunkeutuu ihan pyytämättä uniin, joissa yritän pähkäillä artikkeleiden ideaa läpi äärimmäisen epätuottavasti).



Täällä makoillaan nyt sitten sängyn pohjalla kiltisti niiskuttamassa ja pää täynnä kuumeista surinaa ja missataan kaikki päivän ja illan pläänit. Pakko-stopit voi aina välillä olla ihan tarpeellisia, mutta niiden sattuminen aina epäsopivimpaan mahdolliseen aikaan pännii vähän. Tai ei ihan vähänkään. Onneksi on Kettle'sin etikkasipsit ja Breakfast at Tiffany's ja Gilmore Girls, jota katson taas niin monetta kertaa, etten kehtaa kenellekään edes myöntää. Hyvä puoli tässä on se, että isoin osa viikon opiskeluhommista on jo hoidettu, ja perjantaina palautettava esseesuunnitelmakin todistetusti syntyy turbovauhdilla siinä vaiheessa, kun yliopiston kahvilassa alkaa soida Daruden Sandstorm. Jos ette usko, kokeilkaa itse. 

Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.

Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

Oman elämänsä Elle Woods

Hehkuttaminen, se on aina vähän riskialtista hommaa.

Esimerkiksi silloin kun taivastelee kovalla äänellä, että mä en ymmärrä miks kaikki sanoo et Lontoossa on niin harmaata, pitäisi oikeasti ehkä etsiä maalaamatonta puuta koputettavaksi. Vaikka se sopii mun ajatteluun tosi huonosti, tän ajatuksen ilmaisemisen jälkeen Lontoon ilmat muuttuivat nimittäin sakeimmaksi harmaaksi tähän mennessä. Ja printterit alkoivat kiukutella. Ja stressi painaa päälle. Ja aikataulut uhkaavasti mennä solmuun. Ja kieli takkuilla.

Ookoo, jos nyt huutelen vastapainoksi, että kyllä, the honeymoon is over, niin salaa odotan kaiken korjaantuvan?

Aurinko tosin päätti jo pilkistää esiin. Ja perjantain kammottu presentaatio on nyt vähintäänkin pidetty vihdoin, ja hyvässä tapauksessa kuuntelijoille jäi päällimmäisenä mieleen lopuksi soitettu Natalia ja Mannerheimin ja Hitlerin hengailukuvat, eikä esimerkiksi presentaation pitäjän tärisevät kädet. Kolmanneksi, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen on vähän katkeraa nousta ylös ja joutua turvautumaan pikakahviin, on tavallaan ihan etuoikeutettua, että voin muuttaa suunnitelmia kirjastopäivästä ja hautautua satiinilakanoihin pyjama päällä - niin kauan kun seuraa mulle pitää Whatever Happened to the Russian Opposition ja Understanding Russian Politics. 

//edit

Vaihe 2: tämä lempeä Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods -hetki tuli juuri päätökseensä, kun yritin lisätä kuvia yöpöydän ruusuista ja kirjapinoista. Siis voi jumalauta - mikä luonnonlaki määrää, että kaiken tekniikan on aina kräshättävä täsmälleen samaan aikaan? Että puhelimen totaalinen jumittuminen ei riitä, vaan samaan aikaan myös läppäri päättää sanoa sopimuksensa irti?

Myönnettäköön, että läppärin osalta jokainen päivä on enemmän kuin mitä odotin - mulla on ollut sama old school -MacBook kohta kymmenen vuotta, joten kauhean montaa lisäpäivää tuskin on tiedossa. Tämän hetken budjetilla kuitenkin suhtaudun vähän nihkeästi siihen, että yrittäisin repiä jostakin rahat uuteen. Pliis, jaksele vielä hetki, edes vaihtovuoden loppuun!

Vaihe 3: hermoromahdusraivari ja tyynyjen heittelemistä ja PMMP:n Tytöt täysille. Pyjama vaihtui nahkahameeseen ja korkkareihin ja ajattelin käydä silkan adrenaliinin voimalla tämän päivän loppuun asti.


Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods, mutta aina välillä on pakko potkia itseään vähän perseelle, jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

Kuherruskuukausi

Uusi vuosi, uusi kuherruskuukausi. Mulla ja Lontoolla, siis. Joululoman aikana oon pyyhkinyt autuaasti mielestäni kolmioleivät, arvaamattomat This bus terminates here -kuulutukset ja brittipankin totaaliset hermoromahduksen aiheuttavan maksusysteemin (jonka takia maksan vuokran vieläkin transferwisen kautta). 

No jaa. Sen verran vaivattomasti muistin ne, että sen unohduksen autuudesta voidaan olla monta mieltä. Mutta silti tänään on ollut helppo hymyillä, kun Lontoo on näyttänyt parhaat puolensa. Eilinen meni lähinnä kotona vetelehtiessä ja leffoja katsoessa, mutta tänään olen herännyt hyvin nukkuneena, lukenut Guardiania aamiaisen äärellä, lähtenyt kävelylle. Aurinko paistoi ja kreiseimmät tulivat vastaan lenkkeillen topit päällä. Lea Riverin varrella on paljon jokilaivoja, joissa ihmiset asuvat; aika monet olivat tänään ulkona laivoista siivoilemassa ja laittamassa kukkaruukkuja laivojen katolle. Tuntui keväältä.

Kävelin, otin randomilla bussin, kävelin taas vähän lisää. Kävelin lähes neljä tuntia. En eksynyt matkalla kotiin Clissold Parkista. Kotona olen tsekkaillut tulevia keikkoja ja innostunut koko ajan vähän lisää. Koko ajan muistaa lisää asioita, joita aluksi suunnitteli tekevänsä, ja sitten unohti. Jos 16-vuotias minä olisi tiennyt, että olen ollut koko syksyn Lontoossa käymättä kuuntelemassa yhtään punkkikeikkaa, en olisi antanut itselleni anteeksi. Yritän korjata asian mitä pikimmiten: esimerkiksi tiistaina heti olisi tarjolla queer punx -ilta. Ja sunnuntaille keikka Jamboreessa, jonne yritettiin saada aikaiseksi mentyä koko syksy - pakko mennä nyt, ettei nyt käy samoin kuin syksyllä. Sen lisäksi jatkan listaa koko ajan päässäni: olisi kivaa ehtiä meloa kajakilla Lea Riverilla, käydä Marble Archilla katsomassa Bollywood -leffoja ja tutustua paremmin museoihin. Ajattelin myös elvyttää varhaisteini-iästä tutun konseptin nimeltä bussiseikkailu, jota harrastettiin Espoossa juoden salaa Oharilta ostettua kaljaa ja palellen keksimättä mitään muuta tekemistä. Bussiseikkailu on nimensä mukaisesti sattumanvaraisten bussien kyytiin hyppäämistä tarkoituksena olla tietämättä, minne puolelle kaupunkia törmää. Jopa Espoossa aikoinaan saattoi päätyä peräti juttelemaan vieraille varhaisteineille bussin takapenkillä ja jakamaan kristillisesti ne taskulämpimät bisset, joten konseptin menestyksellisyyttä ei sovi epäillä.

Kun lukukausi alkaa, on iso riski, että hienojen suunnitelmien täytäntöönpano saattaa vähän joutua tekemään tilaa kirjastolla istumiselle. Mutta juuri siksi ajattelin, että ainakin seuraava viikko on nähtävänä tilaisuutena tehdä mahdollisimman paljon. Ja tämä ilta. Joten, eiköhän ne tämän päivän viisaat sanat ja kauhean kiusallisesti Coelhoon vivahtavat carpe diem -hehkutukset ala olla sitten tällä erää tässä, Brixton kutsuu!

Luminen Helsinki ja muita juttuja joululomasta

Reilut kaksi viikkoa Suomessa. Siinä ajassa ehtii käydä pulkkamäessä Kaisaniemessä, joulukävelyllä Esplanadilla, pelata sulkapalloa isin kanssa, tyhjentää punaviinipullon parhaassa seurassa, kuunnella surullisia joululauluja, turhautua oman asunnon puutteeseen, tajuta jonkin aikakauden päättyneen, ostaa ihanien tyttöjen kanssa juustoa Hakaniemen hallissa, ilahtua puoli yhdeksän uutisten muuttumattomasta konseptista, lukea aamuisin Hesaria, katsoa Hurjaruuthin talvisirkuksen, syödä blinejä, istua kaivatussa Kaisa-kirjastossa, mennä Suomenlinnaan, vuokrata molemmat Bridget Jonesit ja tehdä pitsaa, leipoa pahaa pullaa, käydä Stockalla, ylittää Espoon ja Helsingin rajan lukemattoman monta kertaa, juoda kahvia ja syödä Snöreä pakkassäässä Töölön parhaimman kiskakahvilan terassilla, katsoa jouluaattoiltana Pikku naisia ja kuunnella äidin kanssa aamiaisella enkelikelloa.

Kun lähdettiin Lontoosta, tunsin naurettavaa haikeuttaa jättää edes pariksi viikoksi nämä kulmat. Mietin puoliksi salaa, oliko se nyt virhe pyörtää päätös ja lähteä sittenkin Helsinkiin joulunviettoon. Ei se ollut; se oli ihanaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olin liikuttua bussimatkalla Lauttasaareen kyyneliin asti Kaken kehys ja Kaihdin Casadina -kylteistä, tajusin miten hyvä päätös oli pitää pieni joulubreikki. Ja melkein saman tien epäilin, että kevätlukukaudella saattaa tulla pieni koti-ikävä. No jaa. Olen hyvä manaamaan aina välillä. Ja tietysti, saattaahan se tulla. Mutta kyllä palaaminenkin tuntui hyvältä. Lontoossa on kirkasta ja koleaa, juuri sellainen mikä mun silmissä on tyypillinen Lontoo-sää, ja kaduilla oli vilkasta ja eläväistä, ja kotikulmilla oli niin tuttua. Käytiin meidän lähikaupassa, purettiin tavarat. Syötiin terassilla burgerit ja juotiin ginger beeriä, sitä Old Jamaicaa, jota täällä saa joka kaupasta, Suomessa vain parista. Ehkä vielä pienet päiväunet tähän väliin, ja sen jälkeen voin pikku hiljaa valmistautua tsekkailemaan, millainen on Lontoo, osa 2.

On aika jännä havahtua siihen, että loppusuoralla vedellään. Tai no, ensimmäisen lukukauden loppua, onneksi. Jo etukäteen tiesin, että ehdottomasti haluan lähteä koko vuodeksi. Mutta jos nyt yrittää edes kuvitella, että koko homma olisi ollut tässä - no, se olisi vain ollut ihan liian vähän.

Hassua on myös lähteä Suomeen pariksi viikoksi. Tavallaan on haikeat fiilikset siitä, että pyörsin päätökseni jäädä jouluksi ja varasin lennot pienessä koti-ikävän puuskassa. Kieltämättä on siistiä päästä näkemään taas tyyppejä, käydä kävelyllä Kaivarinrannassa, tietää miten kaikki käytännön asiat toimii, palloilla ehkä vähän vähemmän hömelösti perusjutuissa ja mennä bodypumpiin. Toisaalta on hassua mennä Suomeen ilman vakituista kämppää ja kiertää kylässä eri paikoissa, ja joulu Lontoossa olisi voinut olla aika tunnelmallinen; olisi voinut varata pöydän ravintolasta, käydä katselemassa jouluvaloja, varata liput Swan Lake -balettiin ja juoda portviiniä. Jälkimmäisen aion kyllä suorittaa missä tahansa jouluna hengailenkin.

Tänään Borough Marketilla vastustin viimeisiä houkutuksia ja tyydyin kikherneburgerini jälkkäriksi juomaan kahvin mulled vinen sijaan, vaikka jokaisella kojulla oli höyryäviä metallipatoja ja ihania tuoksuja. Suosittelen muuten kumpaakin, jos Lontooseen sattuu - sekä Monmouth -kahvilaa, jossa on ainaisen ryysiksen lisäksi super hyvää cappuccinoa, että Borough Marketin kojujen mulled vinea. Pahvimukillinen auttaa kivasti hyytävässä tuulessa palelemiseen, mutta tuntui sittenkin snadisti huonolta idealta, koska toisin kuin ilmeisesti kaikki muut UCL:n opiskelijat, itse en ole vielä vapautunut deadlineista, vaan pidän huomenna presentaation. Olen siis viettänyt koko aamupäivän hautautuneena sänkyyn (kyllä, yksikerroksiset ikkunat on ilmeisesti tosiaan briteille se juttu) viiden kirjan ja monistekasan kanssa. Valittaisin, mutta a) kyseessä on vapaaehtoinen presentaatio, jonka pitämisestä en kehdannut kieltäytyä b) olisin vapautunut hommasta ihan vain pysymällä hiljaa viime perjantaina, kun kyseisen kurssin vetäjä oli unohtanut asian. Voin siis syyttää vain itseäni. Sitä paitsi viime viikolla karkasin vähän omille lomille ja kävin hengittelemässä Brightonissa, jossa oli myrskyinen ranta, aallonmurtajien yli pärskyvä meri ja lumous ennallaan. Joten kai sitä vielä jonkinlaiseen loppurutistukseen kykenee.

Vielä vikat slaidit kasaan, muutama juttu natseista ja Natalia soimaan, ja eiköhän se sitten ole siinä tältä erää. Lontoo, osa 1, kiva, kuitti ja kiitos!

Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.

Vaikka aikaisemmin julistin, että aion viettää vähemmän aikaa kirjastolla ja enemmän kaupungilla, on pakko myöntää: aika helposti nykyinen arki johtaa siihen, että itsensä löytää kirjastolta ja tekee tyhjiä lupauksia aikaisemmasta kotiin lähtemisestä. 

Hyvä puoli opiskelun intensiivisyydessä on se, että kurssit ovat oikeasti mielenkiintoisia. Huono puoli puolestaan se, että niin on itse Lontookin. Yksi tyydyttävä ratkaisu on koettaa yhdistää kaupungin haltuunotto ja opiskeleminen pakkaamalla reppuun läppäri ja muut materiaalit, ja lähtemällä suorittamaan itse opiskeluaktiviteetti johonkin kaupungin lukuisista kahviloista. Tähän mennessä olen löytänyt oman lempparini Dalstonista, Itä-Lontoosta.

L'atelier (31 Stoke Newington Road) on paikka, jossa hyvää kahvia, kiva tunnelma ja sopivan rosoinen sisustus. Kukaan ei tunnu tsekkaavan pahasti, kun istuu yhden cappuccinon äärellä useamman tunnin - itse asiassa, yleensä päiväsaikaan L'atelierin asiakaskunnasta noin yhdeksänkymmentä prosenttia tuntuu tekevän töitä läppärillään. Jos siis Macin läppärit tai hipsterihtävä asiakaskunta ärsyttävät, L'atelier kannattaa kiertää kaukaa. Itse en ole vieläkään ihan varma, mikä Applen logossa tai paksusankaisissa silmälaseissa provosoi niin ihmiset suunnattoman raivon partaalle.. L'atelierin lounaslistaa en ole testannut toistaiseksi, mutta viereisiin pöytiin kohdistamani stalkkauksen perusteella sekin vaikuttaa houkuttelevalta.

Jos siis Lontoossa etsii sopivaa paikkaa tehdä töitä tai opiskeluja, eikä Itä-Lontoon hipsteritiheys hirvitä, kannattaa suunnata L'atelieriin. Ja jos L'atelier on täynnä, Dalston on hyvä paikka olla harhailuun ja satunnaisotannalla etsimiseen;  kahviloita, baareja ja ravintoloita on vieri vieressä, elämää joka kulmalla, ja tarjolla aivan takuuvarmasti enemmän mielenkiintoisia löytöjä kuin Lontoon perus turistikulmilla.

Kuvissa ylhäältä alas: L'atelier, salakuvattua asiakaskuntaa ja realistinen tilannekuva opiskelusta. 

Aika harvakseltaan tulee nykyisin kirjoiteltua ruokajuttuja. Luulen, että hommaan vaikuttaa eniten kaksi käytännön asiaa: 1) jos luettavaa on parisataa sivua viikossa ja muitakin aktiviteetteja kiinnostaa tehdä, ruokahifistely jää ihan jo aikataulusyistäkin sivurooliin 2) mun muutoin ihanassa kodissa keittiökomero on pieni, laskematilaa vähän, ja varustukseen ei kuulu uunia - oikeastaan, varustukseen kuuluu yksi keittolevy ja mikro. 

Kolmas syy on seurausta kahdesta edellisestä. Musta tuntuu järkevämmältä säästää ihmiset näkemästä kuvia, joissa yritän instagramin filttereillä säätää mikrossa lämmitetyn pakastepitsan herkullisen näköiseksi ateriaksi.

Mutta kyllä aina välillä tulee arkenakin tehtyä poikkeuksia. Eilen muisteltiin Brightonin ikävässämme kaupungin täydellistä kasvisravintolaa ja sen halloumiburgereita lisukkeineen - ja päätettiin kokeilla jotain uutta vaihteeksi. Vaikka suhtaudun bataattiin vähän ennakkoluuloisesti, kuten lähtökohtaisesti kaikkeen makealta vivahtavaan ruokaan keittiössä, kokeilu bataattiranskalaisista onnistui yli odotusten. Plussaa myös helppoudesta ja nopeudesta. Ja vaikka käytössä olisi uuni, kannattaa kokeilla paistinpannua! 

Bataattiranskalaiset

3 isohkoa bataattia
sitruunamehua
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

majoneesia (lisukkeeksi)

Kuori bataatit ja leikkaa lohkoiksi. Kuumenna runsaassa oliiviöljyssä pannulla, mausta suolalla ja mustapippurilla. Kun lohkot ovat kypsyneet pehmeiksi, valele päälle vielä sitruunamehua. Nauti majoneesin kanssa.



Peeäs. Koska tällä kyseisellä aterialla nautittiin myös kuriositeettina mainittu mikrossa lämmitetty pakastepitsa, jätin kuvat ottamatta. Ja ihan noin niin kuin esteettisistä syistä kuva bataattiranskalaisista on Brightonin Food for friends -ravintolasta, ei omasta keittiöstä.

Monta kertaa elämässäni olen onnistunut vakuuttamaan itseni, että luovuttaminen ei kannata. Että kannattaa yrittää, soittaa adrenaliinia nostattavia biisejä, pitää pää pystyssä ja painaa eteenpäin niinäkin päivinä, kun se tuntuu pään seinään hakkaamiselta.

En aio olla eri mieltä tästä tänäänkään. Kyllä se usein kannattaa.

Huomatkaa avainsana "usein". Joinakin päivinä on ihan hyvä tunnustaa herätessä, että ei tänään. Tänään en aio olla reipas tai teeskennellä, ettei boilerin hajoaminen häiritse tai että on ihan ookoo pestä hiukset jääkylmällä vedellä lavuaarissa parin tunnin unien jälkeen. Ei se ole, se on ihan perseestä, ja mun on hyvin vaikeata ymmärtää, miksi asioiden pitäisi teeskennellä olevan hyvin silloin, kun ne eivät tosiaan sitä ole.

Monella tavalla elämä on aika superia just nyt. Sellaisina aamuina, kun herää erilaiseen fiilikseen kuin tänään, saatan henkisesti taputella itseäni olalle: siis jos mun 16-vuotias itseni olisi vaan tiennyt, miten kivaa elämästä voi tulla. 

Se ei kuitenkaan estänyt tätä aamua, jolloin heräsin tokkuraisesta ja epämiellyttävästä yöstä, eikä sekavan unen loppuminen tuonut minkäänlaista helpotusta fiilikseen. Ja vaistomaisesti tajusin, että tänään ei kannata ryhdistäytyä. Luovuin tehokkaasta esseepäivästä, luovuin pläänistä kokeilla kivoja uusia vaatteitani ja ylipäänsä kaikista odotuksista, mitä tähän päivään olin ladannut. Sen sijaan läppäsin herätyskellon pois päältä, nukuin lisää ja peiton alta vaikersin haluavani aamiaisen sänkyyn (joo, joo, tää osio nyt ehkä edellyttää melko pitkälle vietyä ymmärrystä samassa taloudessa elävältä). Sitten vetelehdin yöpuku päällä ja katsoin yhden kaikkien aikojen luottoleffoistani: Bridget Jones - Elämäni sinkkuna. Koska maailmassa ei ole olemassa mitään yhtä lohdullista kuin Bridget Jonesin sympaattinen hahmo vetämässä kännissä karaokea työpaikan pikkujouluissa, rööki toisessa kädessä ja hopeiset hilekoristeet päässä.

At times like this, continuing with one's life seems impossible... and eating the entire contents of one's fridge seems inevitable. I have two choices: to give up and accept permanent state of spinsterhood and eventual eating by alsatians, or not. And this time I choose not. I will not be defeated by a bad man and an American stick insect! Instead, I choose vodka. And Chaka Khan.

Oli kyse sitten parisuhdekriisistä tai jostakin ihan muusta kriisistä, ja ratkaisu vodkan sijaan suklaa ja hömppäkomedia, mun mielestä kyseinen lainaus kiteyttää jotakin erittäin olennaista elämässä. Nimittäin sen, että vaikka ryhdistäytyminen kannattaa usein, toisinaan se edellyttää vähän erilaisia välivaiheita. 

Rakkautta Bridgetille. Ei mulla muuta tänään.

7 havaintoa ja räpsyjä kuluneelta viikolta

1. Suomalaisessa ja brittiläisessä - tai vähintäänkin lontoolaisessa - bodypump-tunnissa on isoja eroja, vaikka liikesarjat on ihan samat standardit kuin joka paikassa: Suomessa tunneilla en ole ikinä kuullut kenenkään vetäjän hokevan niin tarmokkaasti, että don't go too heavy. Siis kirjaimellisesti toistelevan, ettei kannata ottaa liian raskaita painoja, jos ei ole ihan varma jaksaako. Eikä pelkästään kehottelevan, vaan kesken sarjan tuomassa sopivammaksi katsomansa tangon painoineen - esim allekirjoittaneelle, koska viisi kiloa kummassakin päässä näytti ilmeisesti liian uhkarohkealta yritykseltä. Ja kahden kilon käsipainot loppuivat kesken. Öhöm. Hämmentävää.

2. Lontooseen on vihdoinkin tulossa ruska. JES. Jotakuinkin täydellinen paikka sen ihastelemiseen on Primrose Hill, josta näkee koko kaupungin siluetin. Kuten oon aikaisemminkin todennut, Lontoossa muutenkin äärimmäisen rakastettava asia on puistojen lukumäärä; nyt kyseisen asianlaidan ihanuus vielä korostuu. Ei edes haittaa, vaikka sataa usein ja aamut on koleita, Lontoon syksy on silti ehkä parasta.

3. Ruuhkametroilla ja helvetillä on yllättävän paljon yhteistä. Muun muassa lämpötila. Central line lauantai-iltapäivänä, never again.

4. Ruuhkametron ohella Lontoossa hermoille käy muovipussien ja muovipakkausten tajuton tuhlaaminen. Siis joka ikinen kerta kaupassa ostokset pakataan muovikassiin, pahimmillaan kolmeen. Vaikka ostaisi kahdelta yöllä pikkupussin sipsejä, ne laitetaan pussiin. Ja maito on muovipakkauksissa, mikä herättää mussa suuria kysymyksiä. En ole vielä toistaiseksi alkanut tyrkyttää omaa kangaskassia kaupassa, mutta pitää varmaan kokeilla kylähullun maineenkin uhalla.

5. Jos perjantaina ottaa päähän seminaarin jälkeen, Print Room Cafen viinilasilliset on suht edullisia ja kävelymatkaa parisataa metriä. Tässä on hyvät ja huonot puolensa.

6. Oon koko viikon lukenut kasakkakapinoista ja juutalaisista ja harhautunut toistuvasti ajattelemaan Fievel Mousekewitzia. Vasta tänään annoin periksi kiusaukselle ja katsoin leffan, jonka myötä selvisi, että Fievelin perhe ei pakenekaan Khmelnytskyin kasakkakapinaa vuonna 1658 vaan - ilmeisesti - venäläisiä vuonna 1885.

7. Suomesta on eniten ikävä ihmisiä, unicafen hintoja ja irtokarkkeja. Jälkimmäiseen helpotti ruotsalainen kauppa, johon törmättiin tänään täydellisen Primrose Hillin ja täydellisen Regent Parkin jälkeen. Myyjä oli vaalea ja iloinen ja tervehti ruotsiksi ja irtokarkkivalikoimaan kuului salmiakkipääkalloja. Kuinka monta kertaa voi sanoa yhdestä päivästä täydellistä, ennen kuin sana kokee inflaation?

Tänään aamulla heräsin sunnuntaihin ja mieleen tuli, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Sen jälkeen aloin vähän tsekkailla, josko koneella olisi jotakin kuvia; jotakin, joka kiteyttäisi olennaisesti parista viime viikosta jotakin.

No jaa. Kävi ilmi, että sellaisia ei ole. Siihen löytyy yksinkertainen selitys: kuluneen viikon aikana ainoat kuvat ovat suttuiset kännykkäkameraräpsyt, joissa on puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta. Tarkemmin kun miettii, viime viikko kiteytyy tähän oikeastaan täydellisesti - puita, puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta.

Syksy tuli vihdoin Lontooseen, ja sen mukana koleat aamut, sadekuurot ja tuuli. Lukuun ottamatta koleita aamuja, se on aika jees: syksyisessä kaupungissa on aina tunnelmaa. Etenkin Lontoossa, jossa yksi kaupungin ihanista asioista on sen lukuisat puistot. 

Syksyn mukana tuli myös seminaarien lukulistat. 

Pakko myöntää, että maanantaina tunsin lievää pakokauhua kasatessani kirjoja pinoksi ja laskeskellessani sivumääriä. Jos sille tielle lähtee, jokaisen vuorokauden tunnin saisi täytetyksi lukemisella. Ja vaikka on myös tavallaan kivaa, että odotetaan ja vaaditaan paljon, ja siinä on palkitsevuutensa, niin hei haloo - noin kolmesataa sivua yhteen seminaariin? Viikoittain? 

No niin. Näissä merkeissä kului viisi päivää. Lusikoin informaatiota päähäni kirjastolla ja kävin välillä hengittelemässä kampuksen läheisessä muistomerkkipuistossa, söin suklaata ja kehitin addiktion nimeltä mainitsemattoman jättiketjun tarjoilemaan sokerilitkuun, jota myös Pumpkin Spice Latteksi kutsutaan. Nukuin vähän, luin paljon. 

Ei se huono viikko ollut. Jollakin masokistisella tavalla siitä myös nauttii. Aina välillä ne adrenaliinihumahdukset ja parhaat fiilikset tulevat juuri niistä hetkistä, kampuksesta ja syksystä ja lukemisesta ja kaiken sen yhteissummasta. Mutta kun perjantaina iltapäivän seminaariin raahautui ja päässä vilisi vain miljoona eri nimeä ja vuosilukua ja prinssejä ja kielispekulaatioita, tuntui siltä, että ihan näin tän systeemin ei ole tarkoitus pelata. Eikä sen ollutkaan. Kun kysyttiin, ketkä kaikki olivat oikeastaan lukeneet osoitetusta osiosta kirjojen luvut artikkelien ohella, nyökkäilijöitä oli aika vähän. Lauantaina bissellä yksi kurssilaista lausahti viimeistään sen ääneen: ihan kaikkea ei ole pakko lukea.

Vaikka viikko ei ollut huono, ensi viikolla ajattelin nähdä muutakin kuin puita, muistomerkkipuiston ja kirjapinon.

Tämän viikon huippukohtia on ehdottomasti seuraava.

MULLA ON KOTI. Pysyvä osoite. Purettu matkalaukku. Omat avaimet.

Ja vasta itse asiassa nyt täällä perillä tajusin, kuinka paljon ympäristöllä on väliä. Mun ei tarvitse enää noukkia tuntemattomien hiuksia kylpyammeesta päästäkseni suihkuun tai astua kupruilevan muovimaton päälle ja pidätellä hengitystä jääkaapin avatessani. Mulla on koti ja mikä parasta, se on kaunis.

Ensimmäistä kertaa Lontoossa tuntui järkevältä ostaa kukkia. Kaksi puntaa, iso nippu vaaleanpunaisia gladiouluksia puhkeamaisillaan. Seuraavana aamuna useimmat nupuista olivat puhjenneet. Ja ensimmäistä kertaa noin kolmeen viikkoon aamu ei alkanut pikakahvilla, vaan ihan oikealla, kunnollisella, hyvällä kahvilla.

Voin kertoa, että oli vähän erilaista lähteä liikenteeseen.

Nopeita vaihteluita, jatkuvaa muutosta. Mielentiloja ja paikkoja. Innostusta ja koti-ikävää. Adrenaliiniryöppyjä, väsymystä.

Kolmen viikon jälkeen Lontoosta osaa sanoa muutakin huonoa kuin vuokrat. Aina välillä on raskasta tottua siihen, että joka paikkaan kestää kauemmin kuin etukäteen ajatteli; että metroissa on ruuhkaista ja ahdasta ja kuuma, ja jos linja on jostakin syystä suljettu, rail replacement service -bussi ei lupaa mitään hyvää.

On aamuja, että väsyttää lähteä liikenteeseen ja ärsyttää muiden kylppäriin jättämät hiukset ja huonosti tiskatut kahvikupit. On iltoja, että yhtään ei huvittaisi lähteä ulos, mutta jos haluaa tavata tyyppejä ja tutustua kehenkään, on pakko kerätä itsensä ja pakottautua liikkeelle. On epätietoisuutta järjestelmistä, siitä missä ja milloin pitäisi olla, ilmaan haihtuvia sähköpostiviestejä ja äärimmäinen turhautuminen.

Mutta sitten on se toinen puoli vaihtokokemusta.

On aamuja, että ei voi lakata hymyilemästä ohikulkijoille. Että on aavistuksen jo kirpeä syksy ja tunnelmallinen valo, ja Euston Squarella soi klassinen musiikki, ja kaikki on ihan uutta. On iltoja, jolloin aluksi ajattelee että tästä ei kyllä ole tulossa yhtään mitään, ja silti pakottaa itsensä vaihtamaan vaatteet, lisäämään huulipunaa, astumaan ulos ovesta. Ja illasta tulee älyttömän hauska, uusien ihmisten ja hyvien keskustelujen täyttämä.

Siihen kuuluu se, että tajuaa tokkuraisena kampuksella istuessaan ja ohikulkijoita katsoessaan elävänsä aika prikulleen sitä elämää, josta joskus sitten unelmoi. Että on just siellä, suuressa kaupungissa ja uusissa seikkailuissa ja hyvässä yliopistossa ja ettei pelota, tai siis vaikka välillä pelottaa ns. ihan helvetisti, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska silti ei huvita lähteä kotiin. Ei pelota liikaa. Ja sitä on eri tavalla olla kotonaan ihmisvilinässä. Ja just siellä, missä haluaakin olla.

Palasin pari päivää sitten Brightonin unimaailmasta takaisin Lontooseen. Tavallaan se oli paikallaan: jos Brightonissa olisi ollut yhtään kauemmin, se olisi ehkä vaarantanut sen täydellisyyden ja puhkaissut kuplan. Nyt voin toistaiseksi ajatella Brightonia täydellisyyden keitaana, jossa on vain loputtomiin merta, sileiksi hioutuneita rantakiviä ja sairaan hyviä kasvisravintoloita.

Mutta silti on todettava, että jos on tottunut syömään ulkona ja asumaan hostellissa, tuntuu pyykin peseminen ja jonkun randomin kylpyammeeseen jättämät hiukset ja hiusväriläiskät ankeilta. Jos jostakin syystä sukkuloiminen iloisen energisissä minglailubileissä tuntemattomien keskellä ei ole se kaikista luonteenomaisin tapa vuorovaikuttaa ympäristön kanssa, voi orientaatiotapahtumat tuntua vähän raskailtakin. ISOP Boat Party Thamesilla tarjosi kyllä upeat maisemat ja kivan illan, mutta pari kertaa illan aikana nousi väkisinkin mieleen se, että oikeastaan sitä mieluummin itse pysähtyisi juttelemaan hetkeksi yhden tai parin tyypin kanssa, eikä vain hyörisi ympäriinsä hymyillen kaikille hi there, what's your name. Tai että vaikka oon tässä parin viikon sisällä kyllä iloisesti tanssinut Spaissareita kotibileissä, sheikkaaminen ISOP Boat Partyissa tuntui siltikin vähän vieraalta ja hankalalta ajatukselta.

Niinpä podin eilen vähän huonoa omatuntoa, kun vaihtaribileiden sijaan lähdin bisselle yhteen Lontoon vanhimmista kapakoista, jonka kantiksiin kuului kuulemma parisataa vuotta sitten merirosvoja, salakuljettajia, kurkunleikkaajia ja varkaita. Hirttopuu paikalla oli yhä (vaikkakin kuulemma uusittu..) ja katseltiin Thamesin veden nousemista yhä korkeammalle illan hämärtyessä. Vastapäisellä rannalla näkyi kaupungin valot, ja se oli just sitä mitä illoilta kaipaa, hyviä keskusteluja ja fiiliksiä. Se herättää vähän myös miettimään, miksi pitäisi sitten olla huono omatunto; totta kai uusien ihmisten löytämiseksi on syytä välillä mennä silloinkin, kun ei jaksaisi. Mutta ei se oikeiden ihmisten löytäminen nyt jumalauta siitä ole kiinni, meneekö juuri niihin yksiin tiettyihin bileisiin. Enkä mä edes ole niin introvertti - monissa asioissa nautin tunteesta, että olen juuri siellä missä tapahtuu; en vältä riskien ottamista, en välttele ihmisiä, en viihdy pitkiä aikoja poissa kaupungista ja ihmisvilinästä. Mutta kevyen oh, that's so interesting -small talkin ylläpitäminen ja puhuminen, vaikka mitään sanottavaa ei olisi, ei vaan tunnu hirveän mielekkäältä. Ihmisistä etsii tiettyjä piirteitä, katsantokantoja, sitä että näkee asioissa ne ironiset tai huvittavat puolet, jotakin tuttua, ja aina välillä vain tietää vaistonvaraisesti olevansa niitä asioita varten väärässä paikassa. 

Ja miksi ne asiat pitäisi tehdä juuri sillä tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla? Jos tällä hetkellä asiat, jotka on saanut hymyilemään kadulla itsekseen, on kirjakauppoja ja hyvää kahvia, lehden lukeminen aamulla yksin kahvilassa, kaupungin valot yöllä, Thames tuulisena päivänä, Susan Cainin Quiet ja kampusalueella tallaileminen, miksi se ei saisi olla niin? 

On Societyt ja on SSEES:n omatkin bileet ja kaikkea mahdollista Vodka Tastingista vaihtariaamiaisiin ja kirjallisuusteemaisiin kävelykierroksiin. Oikeat ihmiset löytyy, jos on löytyäkseen. 

Lontoossa aika hieno juttu on se, että vaikka asuminen ja aika moni muu asia ovat törkeän kalliita, monet museoista ovat ilmaisia. Se ei ole ihan pikku juttu, että voi marssia Tate Moderniin, kierrellä kiinnostavimpia kokoelmia pari tuntia ja törmätä Mapplethorpen valokuviin.  

Ehkä sen rinnalla kestää sen, että ulos astuessaan on toikkaroida heti saman tien auton alle ja väärältä puolelta ajavat autot tööttäilevät kiusallisen kovaa, ja sen jälkeen eksyy lyhyelläkin kävelyllä vähintään kolme kertaa.

Mutta kun kävelyltä selviää kotiin, voi onnitella itseään siitä, ettei taaskaan jäänyt auton alle, kaataa lasin punaviiniä ja laittaa soimaan Patti Smithin Because the Night, joka on ehkä yksi hienoimmista tässä maailmassa koskaan tehdyistä kappaleista.

Tekisi mieli sanoa jotakin muutakin, mutta tällä kertaa ei oikein osaa. Ehkä joskus voisi keskittyä siihen fiilikseen ja lopettaa yrittämästä verbalisoida tai analysoida ihan kaikkea. Ja antaa Patti Smithin soida niin kovaa kuin kehtaa.



Kuva: Robert Mapplethorpe, 1975 

http://www.tate.org.uk/art/artworks/mapplethorpe-patti-smith-ar00185

Ensimmäiset päivät Lontoossa vilisevät vaikutelmia, hoidettavia asioita, sekavia ajatuksia. Asunto järjestyi yllättävän nopeasti, kun Claptonissa sijaitsevasta väliaikaismajoituksesta saatiinkin pysyvä - vuokrasoppari alkaa lokakuun alusta, joten tarvitsee keksiä majapaikka vain pariksi viikoksi ennen sitä. Mutta sitten meillä on iso ja valoisa huone, lautalattia, takka ja oma kylpyhuone, sopivan muhkea sänky ja maailman paras lähipitseria. Jos ikinä satutte Lontooseen, Claptoniin kannattaa tulla vaikka ihan vain siksi, että pääsee Sourdoughiin syömään vuohenjuustopitsaa. Muita parissa päivässä kertyneitä paikkavinkkejä on, että Brixtonin bileet kannattaa tsekata - vaikka yöbusseilu Brixtonista Claptoniin raastoi jonkin verran hermoja - ja Shoreditchin särmikkyys oli kuulemma parhaimmillaan viisitoista vuotta sitten. Nyt hipsteritkin ovat löytäneet jo kauemmas, mistä kuulemma pettämätön indikaattori on, että Hackneyssakin myydään jo flat whitea. Lea-joen varsi on ihana paikka lenkkeillä, ja vastaan tulee graffittien ja hallirakennusten keskellä isoja ateljeita, siistejä kahviloita ja ruokamestoja.

Lontoo ei ole liian kaunis, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariisi välillä on. Lontoo on sopivan rujo, täällä on tilaa hengittää. Se on monin paikoin suorastaan ruma, ja silti täynnä kauniita asioita: punatiilisiä taloja, Tylypahkaa muistuttavia rakennuksia, viktoriaanisia pikkukatuja, kuusikerroksisia kirjakauppoja ja hyvää kahvia.

Pahinta Lontoossa on näiden neljän päivän perusteella vuokrat. Parasta toistaiseksi kaikki muu. Ja se yöbussissakin pitkästä matkasta ja väsymyksestä murjottaminen sujuu paljon sutjakammin, kun toinen vieressä koettaa äärimmäisen ärsyttävällä positiivisuudella piristää ja hymisee koko matkan just a spoonful of sugar helps the medicine go down, medicine go dooown. 

No niin.

Tsiljoona asiaa hoidettu, läksärit pidetty, sukulaiskahveja juotu ja kavereita halailtu joka kerta erottaessa onks tää nyt sit vika kerta et nähään, ja joka kerta onkin sitten keksitty vielä jotain. Matkalaukut pakattu ja huonekalut siroteltu ympäri pääkaupunkiseutua. Nostalgisoitu punaviinilasi kädessä. Soitettu tärkeitä puheluita, oltu haikeita. Oltu lähtökuumeessa. Kyllästytty lähtökuumeeseen. Innostuttu uudestaan.

Täydellisiä lähtöjuttuja: rapujuhlissa meren rannassa. Istuttiin ulkona hämärtyvässä illassa kynttilänvalossa ja vastapäisessä saaressa alkoi ilotulitus. Tai se, kun läksäreiden päätteeksi löydettiin tiemme randomeihin teknobileisiin vallattuun hallirakennukseen. Tai perinteinen Gilmore -maraton pitsan ja jäätelön kera.

Tänään pyöräilin kotiin ja tajusin, että nyt taitaa oikeasti olla käsillä se, ettei näitä maisemia hetkeen näe. Huomenna koittaa se paljon hypetetty lähtö ja ikuisuudeksi venynyt prosessi itse lähtemisestä on ohi. Ja sitten pitäisi keksiä, miltä se elämä ensi vuonna Lontoossa näyttäisi. 

Nyt olen kokeillut, miltä tuntuu tehdä muuttoilmoitus ilman uutta osoitetta. Ihan jännää. 

Yrittänyttä ei laiteta ja tajusin juuri, että voihan sitä täälläkin koettaa huudella. Toisin sanoen kun Suomessa aika hupenee ja meidän ihana koti siirtyy muiden hallintaan, kamat on hujan hajan eikä meillä ole vielä Lontoon päässä hajuakaan, missä yömme nukutaan, alkaa jo sellainen pieni kuumotus nakertaa.

Hei! Olemme suomalainen pariskunta, joka on muuttamassa Lontooseen 1.9. Etsimme asuntoa syyskuun alusta kesäkuun 2015 loppuun asti. Itse suoritan ensi vuoden maisteriopintoja University College Londonin School of Slavonic and East European Studies -instituutissa Erasmus-opiskelijana. Poikaystäväni etätyöskentelee suomalaiselle arkkitehtitoimistolle ja viimeistelee tutkintoaan.

Olemme ensisijaisesti kiinnostuneista yksiöstä tai double roomista 1 tai 2 zonella - toki kaksioistakin, jos löytyy budjettiin sopiva. Vuokra max. 1000 puntaa kuukaudessa. Mielellään voi myös linkkailla 1 ja 2 zonen ulkopuolelta, jos kulkuyhteydet ovat hyvät.

Jos tiedät sopivan asunnon, ota yhteyttä!

Myös muita juttuja saa huudella. Lontoosta tai ihan mistä nyt sattuu huvittamaan.