Ensimmäiset päivät Lontoossa vilisevät vaikutelmia, hoidettavia asioita, sekavia ajatuksia. Asunto järjestyi yllättävän nopeasti, kun Claptonissa sijaitsevasta väliaikaismajoituksesta saatiinkin pysyvä - vuokrasoppari alkaa lokakuun alusta, joten tarvitsee keksiä majapaikka vain pariksi viikoksi ennen sitä. Mutta sitten meillä on iso ja valoisa huone, lautalattia, takka ja oma kylpyhuone, sopivan muhkea sänky ja maailman paras lähipitseria. Jos ikinä satutte Lontooseen, Claptoniin kannattaa tulla vaikka ihan vain siksi, että pääsee Sourdoughiin syömään vuohenjuustopitsaa. Muita parissa päivässä kertyneitä paikkavinkkejä on, että Brixtonin bileet kannattaa tsekata - vaikka yöbusseilu Brixtonista Claptoniin raastoi jonkin verran hermoja - ja Shoreditchin särmikkyys oli kuulemma parhaimmillaan viisitoista vuotta sitten. Nyt hipsteritkin ovat löytäneet jo kauemmas, mistä kuulemma pettämätön indikaattori on, että Hackneyssakin myydään jo flat whitea. Lea-joen varsi on ihana paikka lenkkeillä, ja vastaan tulee graffittien ja hallirakennusten keskellä isoja ateljeita, siistejä kahviloita ja ruokamestoja.

Lontoo ei ole liian kaunis, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Pariisi välillä on. Lontoo on sopivan rujo, täällä on tilaa hengittää. Se on monin paikoin suorastaan ruma, ja silti täynnä kauniita asioita: punatiilisiä taloja, Tylypahkaa muistuttavia rakennuksia, viktoriaanisia pikkukatuja, kuusikerroksisia kirjakauppoja ja hyvää kahvia.

Pahinta Lontoossa on näiden neljän päivän perusteella vuokrat. Parasta toistaiseksi kaikki muu. Ja se yöbussissakin pitkästä matkasta ja väsymyksestä murjottaminen sujuu paljon sutjakammin, kun toinen vieressä koettaa äärimmäisen ärsyttävällä positiivisuudella piristää ja hymisee koko matkan just a spoonful of sugar helps the medicine go down, medicine go dooown. 

No niin.

Tsiljoona asiaa hoidettu, läksärit pidetty, sukulaiskahveja juotu ja kavereita halailtu joka kerta erottaessa onks tää nyt sit vika kerta et nähään, ja joka kerta onkin sitten keksitty vielä jotain. Matkalaukut pakattu ja huonekalut siroteltu ympäri pääkaupunkiseutua. Nostalgisoitu punaviinilasi kädessä. Soitettu tärkeitä puheluita, oltu haikeita. Oltu lähtökuumeessa. Kyllästytty lähtökuumeeseen. Innostuttu uudestaan.

Täydellisiä lähtöjuttuja: rapujuhlissa meren rannassa. Istuttiin ulkona hämärtyvässä illassa kynttilänvalossa ja vastapäisessä saaressa alkoi ilotulitus. Tai se, kun läksäreiden päätteeksi löydettiin tiemme randomeihin teknobileisiin vallattuun hallirakennukseen. Tai perinteinen Gilmore -maraton pitsan ja jäätelön kera.

Tänään pyöräilin kotiin ja tajusin, että nyt taitaa oikeasti olla käsillä se, ettei näitä maisemia hetkeen näe. Huomenna koittaa se paljon hypetetty lähtö ja ikuisuudeksi venynyt prosessi itse lähtemisestä on ohi. Ja sitten pitäisi keksiä, miltä se elämä ensi vuonna Lontoossa näyttäisi. 

Nyt olen kokeillut, miltä tuntuu tehdä muuttoilmoitus ilman uutta osoitetta. Ihan jännää. 

Teachers said we'd never make it out alive

Mulla on Lana Del Reyn musiikkiin vähän kompleksinen suhde. Kun ekaa kertaa kuuntelin sitä, nyökyttelin silleen että joo-o, ihan kivaahan tämä. Mutta ei se mitenkään ihmeellistä ollut; aika perus poppia ja joka biisissä tuntui pyörivän vähän samat tunnelmat ja jutut. Ei tullut mieleenkään mennä keikalle, kun se tuli Suomeen. Born to die oli ihan kiva, mutta ei järisyttävä: päällimmäisenä mieleen nouseva juttu oli biisin yhteydessä oli se, että musiikkivideo muistutti O.C.:n toisen tuotantokauden lopusta. Miellyttävän nostalgista ja kotoisaa.

Sitten tuli viime syksy. Ja jostakin syystä yhtäkkiä mun kämpässä alkoi soida toistuvasti Summertime sadness. Niin usein, että teki mieli pahoitella naapureille yksipuolista soittolistaa, mutta ei tarpeeksi - en siltikään kyennyt lopettamaan. Sittemmin kehitin samanlaisen pakkomielteen Young and beautiful -biisiin, mieluiten Youtubesta löytyvän Great Gatsby -videon kanssa.

Talvella pakkomielteet vähän hellittivät, mutta tänä keväänä nousivat taas ihan uudella voimalla. Tämän blogimerkinnän http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/kotikulmilla seuraus oli, että Radio pääsi soittolistalle uudestaan. Sitten tuli Diet Mountain Dew. Ja tällä viikolla olen kuunnellut joka päivä, siis ihan jok'ikinen päivä, This is what makes us girls. Huolimatta siitä, että biisin nimen kantama ajatus on sama, mikä saa mut vetämään herneet nenään usein; että tytöt on sitä tai tätä tai tota ihan luonnostaan, ja vieläpä niin, että on jotenkin tytöille tyypillistä antaa suhteiden mennä kavereiden edelle. 

Sille ajatukselle voin tuhahdella, mutta silti: Remember how we used to party up all night, sneaking out and looking for a taste of real life, siinä on jotakin aika kipeän tuttua. Ja rämmittyäni lähtöfiiliksiin liittyvässä nostalgiassa ei voi tuntea muuta kuin rakkautta. Teachers said we'd never make it out alive.

Ja niinpä, kun pyöräilin kotiin maanantaiyönä puoli kolmelta sateisessa Käpylässä, päässä soi just ne rivit ja ne jutut. Meillä ei tainnut olla korkkareita vaan jeesusteipillä korjatut maiharit, eikä me murtauduttu hotellin uima-altaalle vaan karkailtiin Siperiaan punkkikeikoille, hankittiin jälki-istuntoa kunnes iltapäivät loppuivat opettajilta kesken ja juotiin pahaa halpisvalkkaria läheisillä kallioilla, mutta asian ydin on silti ihan sama.

There she was my new best friend
High heels in her hands, swayin' in the wind
While she starts to cry, mascara runnin' down her little Bambi eyes:
"Lana, how I hate those guys."



 And that's where the beginning of the end begun
Everybody knew that we had too much fun




Sweet sixteen and we had arrived
Baby's table dancin' at the local dive
Cheering our names in the pink spotlight
Drinkin' cherry schnapps in the velvet night

Uudet seikkailut odottaa ja hyvä niin. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla enää kuusitoistavuotias. Mutta onneksi silloin tuli oltua, ja tuli seikkailtua ja siinä sivussa löydettyä myös ne tyypit, joista tietää jo etukäteen: ikävä tulee.

Biisi osuu siis moneen kohtaan, ja silti on jotenkin väärässä. Toisin kuin opettajat aikoinana yläasteella uhkailivat, meille kaikille kävi oikeastaan aika kivasti; ja toisin kuin Lana linjaa, ne parhaimmat eivät ikinä kadonneet mihinkään.

Kuvat: Hanna Tapaninen & Tuuli Laaksonen

Viime päivät ovat kuluneet rattoisasti laatikoita edestakaisin raahatessa ja hikikarpaloita osalta pyyhkiessä, ja siinä sivussa isoja muutoksia sulatellessa. Eilen jätin itku kurkussa avaimen entisen kodin tiskipöydälle ja sanoin heippa vanhoille huudeille, jotka ovat olleet mun koti, eka kunnon koti, siis sen jälkeen kun muutin omilleni. En ole missään kodissa ollut yhtä onnellinen kuin Alppilassa, joten sen oven sulkeminen oli haikeampaa kuin etukäteen ymmärsin odottaa.

Mutta ei siinä, kyllä se pakastepitsan nakertaminen sängyssä viime yönä ja postilaatikolle tänään paljain jaloin kipittäminen valoivat uskoa siihen, että kyllä tästäkin hyvä tulee. Vanhoista jutuista pitää päästää irti välillä. Tehdä tilaa uudelle. Paikalleen jääminen on mahdotonta, joten parempi tunnistaa se, milloin jokin aikakausi on päättymässä ja luopua.

Ikävä tulee. Mutta samalla pistelee jo jännitys siitä, mitä saa tilalle. 

Kaikkien näiden suurten ajatusten ja pesukoneen kantamisen välillä postiluukusta ehti kolahtaa tämmöisiä http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/2014/05/malm.pdf. Elävä todiste, että välillä sitä kirjoittelee muustakin kuin ruoasta ja yleisestä fiilistelystä. Ja siitäkin tuli aika hyvä mieli.