Tänään aamulla heräsin sunnuntaihin ja mieleen
tuli, että edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Sen jälkeen aloin
vähän tsekkailla, josko koneella olisi jotakin kuvia; jotakin, joka kiteyttäisi
olennaisesti parista viime viikosta jotakin.
No jaa. Kävi ilmi, että sellaisia ei ole. Siihen
löytyy yksinkertainen selitys: kuluneen viikon aikana ainoat kuvat ovat
suttuiset kännykkäkameraräpsyt, joissa on puita, puisto ja kasa kirjoja
Ukrainan historiasta. Tarkemmin kun miettii, viime viikko kiteytyy tähän
oikeastaan täydellisesti - puita,
puisto ja kasa kirjoja Ukrainan historiasta.
Syksy tuli vihdoin Lontooseen, ja sen mukana
koleat aamut, sadekuurot ja tuuli. Lukuun ottamatta koleita aamuja, se on aika
jees: syksyisessä kaupungissa on aina tunnelmaa. Etenkin Lontoossa, jossa yksi
kaupungin ihanista asioista on sen lukuisat puistot.
Syksyn mukana tuli myös seminaarien
lukulistat.
Pakko myöntää, että maanantaina tunsin lievää
pakokauhua kasatessani kirjoja pinoksi ja laskeskellessani sivumääriä. Jos
sille tielle lähtee, jokaisen vuorokauden tunnin saisi täytetyksi lukemisella.
Ja vaikka on myös tavallaan kivaa, että odotetaan ja vaaditaan paljon, ja siinä
on palkitsevuutensa, niin hei haloo - noin kolmesataa sivua
yhteen seminaariin? Viikoittain?
No niin. Näissä merkeissä kului viisi päivää.
Lusikoin informaatiota päähäni kirjastolla ja kävin välillä hengittelemässä
kampuksen läheisessä muistomerkkipuistossa, söin suklaata ja kehitin addiktion
nimeltä mainitsemattoman jättiketjun tarjoilemaan sokerilitkuun, jota myös
Pumpkin Spice Latteksi kutsutaan. Nukuin vähän, luin paljon.
Ei se huono viikko ollut. Jollakin
masokistisella tavalla siitä myös nauttii. Aina välillä ne
adrenaliinihumahdukset ja parhaat fiilikset tulevat juuri niistä hetkistä,
kampuksesta ja syksystä ja lukemisesta ja kaiken sen yhteissummasta. Mutta
kun perjantaina iltapäivän seminaariin raahautui ja päässä vilisi vain miljoona
eri nimeä ja vuosilukua ja prinssejä ja kielispekulaatioita, tuntui siltä, että
ihan näin tän systeemin ei ole tarkoitus pelata. Eikä sen ollutkaan. Kun
kysyttiin, ketkä kaikki olivat oikeastaan lukeneet osoitetusta osiosta kirjojen
luvut artikkelien ohella, nyökkäilijöitä oli aika vähän. Lauantaina bissellä
yksi kurssilaista lausahti viimeistään sen ääneen: ihan kaikkea ei ole pakko
lukea.
Vaikka viikko ei ollut huono, ensi viikolla
ajattelin nähdä muutakin kuin puita, muistomerkkipuiston ja kirjapinon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti