Mrs. Dalloway said she would buy the flowers herself

Nopeita vaihteluita, jatkuvaa muutosta. Mielentiloja ja paikkoja. Innostusta ja koti-ikävää. Adrenaliiniryöppyjä, väsymystä.

Kolmen viikon jälkeen Lontoosta osaa sanoa muutakin huonoa kuin vuokrat. Aina välillä on raskasta tottua siihen, että joka paikkaan kestää kauemmin kuin etukäteen ajatteli; että metroissa on ruuhkaista ja ahdasta ja kuuma, ja jos linja on jostakin syystä suljettu, rail replacement service -bussi ei lupaa mitään hyvää.

On aamuja, että väsyttää lähteä liikenteeseen ja ärsyttää muiden kylppäriin jättämät hiukset ja huonosti tiskatut kahvikupit. On iltoja, että yhtään ei huvittaisi lähteä ulos, mutta jos haluaa tavata tyyppejä ja tutustua kehenkään, on pakko kerätä itsensä ja pakottautua liikkeelle. On epätietoisuutta järjestelmistä, siitä missä ja milloin pitäisi olla, ilmaan haihtuvia sähköpostiviestejä ja äärimmäinen turhautuminen.

Mutta sitten on se toinen puoli vaihtokokemusta.

On aamuja, että ei voi lakata hymyilemästä ohikulkijoille. Että on aavistuksen jo kirpeä syksy ja tunnelmallinen valo, ja Euston Squarella soi klassinen musiikki, ja kaikki on ihan uutta. On iltoja, jolloin aluksi ajattelee että tästä ei kyllä ole tulossa yhtään mitään, ja silti pakottaa itsensä vaihtamaan vaatteet, lisäämään huulipunaa, astumaan ulos ovesta. Ja illasta tulee älyttömän hauska, uusien ihmisten ja hyvien keskustelujen täyttämä.

Siihen kuuluu se, että tajuaa tokkuraisena kampuksella istuessaan ja ohikulkijoita katsoessaan elävänsä aika prikulleen sitä elämää, josta joskus sitten unelmoi. Että on just siellä, suuressa kaupungissa ja uusissa seikkailuissa ja hyvässä yliopistossa ja ettei pelota, tai siis vaikka välillä pelottaa ns. ihan helvetisti, sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, koska silti ei huvita lähteä kotiin. Ei pelota liikaa. Ja sitä on eri tavalla olla kotonaan ihmisvilinässä. Ja just siellä, missä haluaakin olla.