lauantai 27. syyskuuta 2014

Jotakin on käynyt selväksi Lontoon metromatkoilla. Susan Cainin Quiet – The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking on piristävintä, mitä olen lukenut aikoihin.

Vaikka jokaisesta asiasta en ole samaa mieltä, teoksessa yksi asia on äärimmäisen hienoa: se on perusteltu, itsenäinen puheenvuoro maailmassa, jossa ekstroverttiudesta on tehty hyve ylitse muiden. Kuinka monta kertaa olette kuulleet jonkun sanovan, että arvosanoilla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaan sillä, kuinka opiskeluaikoina verkostoiduitte ja osallistuitte ylimääräisiin aktiviteetteihin? Käsi ylös jokainen, joka tuntee pienen piston joka kerta kyseisen fraasin kuullessaan. Ei ole miellyttävää kuulla toistuvasti, että käyttää aikansa väärin paneutuessaan mielellään lukemiseen ja kirjoittamiseen verkostoitumisen sijasta. Ei tunnu reilulta, että koko ympäröivä maailma toistelee, ettei työelämä tarvitse tunnontarkkoja kympin tyttöjä vaan ”hyviä tyyppejä”, millä tunnutaan ennen muuta tarkoittavan eräänlaista sosiaalista sukkulaa.

Kyllä, myös kympin tytöillä on oikeus olla olemassa, opiskella yliopistossa ja olla kuulematta jatkuvia väitteitä siitä, että heidän taipumuksensa ovat ”elämälle vieraita”. Kyllä, myös introverttien taipumuksille on tilausta työelämässä, eikä edes johtajuus vaadi välttämättä ekstroverttia. Teoreettiselle pohdiskelulla on itseisarvoa, eikä jokaisen ole pakko tarvitse rakastaa minglailua päivälliskutsuilla tai Erasmus-krebausta.

Quiet on virkistävää vaihtelua maailmassa, joka käskee jokaisen jatkuvasti venyttää omaa persoonallisuuttaan rajoille, heittäytymään, olemaan sosiaalinen. Susan Cain yllättää nimittäin kysymällä perustellusti, miksi meidän tulisi tehdä niin. Onko itseisarvoista, että koetamme kasvattaa ihmiset niin sosiaalisiksi kuin mahdollista, oman itsenäisen ajattelun ja teoreettisen pohdiskelun kustannuksella? Miksi ihmisen täytyy tuntea syyllisyyttä, jos viettää mieluummin aikaa yhden tai kahden hyvän ystävän kanssa tai yksikseen kuin suuressa väkijoukossa?

Vaikka monissa asioissa en tunnista itseäni introvertiksi, silti keskusteluilmapiiri välillä ärsyttää. Liikuttava yksimielisyys, että oikealla tavalla eläminen tarkoittaa mahdollisimman montaa harppausta oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on mykistävä. On vaikea nähdä syitä, miksi esimerkiksi koulussa omissa oloissaan viihtyvää oppilasta pidetään lähes patologisena tapauksena. Rakastan järjestää isoja juhlia ja matkustaa uusiin paikkoihin, mutta silti minglailu ja small talk tuntuvat välillä randomilta sosiaaliselta rituaalilta, jonka pointti on vaikea nähdä. En ole taustaltani todellakaan aina ollut kympin tyttö, mutta mua henkilökohtaisesti vituttaa, että sellaisten mollaamisesta on tullut ihan täysin salonkikelpoinen harrastus.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa ehdottomasti tehdä vähintäänkin kokeiluja. Ei voi tietää kokeilematta, onko jokin asia oma juttu vai ei. Pelkäämisen takia ei kannata jättää mitään tekemättä. Mutta jos vielä kokeilujenkin jälkeen se tuntuu vastenmieliseltä, onko pakko hakata päätä seinään toistuvasti ja koettaa muuttua joksikin toiseksi kuin on? Yleinen vastaus maailmassa tuntuu olevan, että on – että elämä alkaa vasta oman mukavuusalueen ulkopuolella. Itse en ole väitteestä ihan varma. Riippuu niin paljon ihmisen persoonallisuudesta, millaisista asioista nauttii. Jos todella tuntee pelonkin alla nautintoa jännityksestä ja adrenaliiniryöpystä, silloin kannattaa. Kannattaa pyrkiä keskustelemaan muidenkin ihmisten kanssa kuin niiden, joiden mielipiteet tietää jo valmiiksi – se voi olla introvertille kuumottavaa, mutta avata aivan uudenlaisia näkökulmia. Kannattaa mennä toisinaan juhliin, vaikka etukäteen ei huvittaisi. Ne ovat asioita, jotka on helppoa allekirjoittaa.

Parhaat ideat eivät välttämättä silti synny työpaikoilla brainstormeissa eikä ihmisten pakottaminen avoimiin tiloihin vailla mahdollisuutta yksityiseen tuota hedelmällisiä tuloksia, eikä ison porukan small talk tarjoa automaattisesti arvokkaampia asioita kuin kahden tai kolmen ihmisen pitkä keskustelu. On itse asiassa käsittämätöntä, miten pitkälle ekstroverttien ilosanoman toisteleminen maailmassa on mennyt. Kuitenkin maailmassa on tehty paljon merkittävää musiikkia, kirjallisuutta, tieteellisiä läpimurtoja ja poliittisia päätöksiä olemalla yksin ja keskittymällä. Jos teoreettisuus ja pohdiskeleminen ja keskittyminen kuitataan täysin tarpeettomiksi ominaisuuksiksi, sivuutetaan aika moni asia.


Yksi olennaisimmista Susan Cainin Quietin tarjoamista muistutuksista koskee juuri tätä. Teoksen ei ole tarkoitus mollata ekstrovertteja tai esittää, että maailma jakautuisi joko tai -tyyppeihin: ekstrovertteihin ja introvertteihin. Useimmat meistä omaavat piirteitä molemmista suuntauksista ja ne esiintyvät tilannekohtaisina, päällekkäisinä ja joskus ristiriitaisina. Mutta missä vaiheessa maailma päätti yksissä tuumin, että jokaisen meistä tulisi kehittää itseään vain toiseen suuntaan? Miksi se ”hyvä tyyppi” kattaa niin käsittämättömän kapean alueen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti