Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.

Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

Sunnuntai

Nuorempana inhosin sunnuntaita. Sunnuntait tuntuivat mälsiltä, matelevilta päiviltä, jolloin oli viimeistään kaivettava esiin siihen mennessä lykätyt läksyt - tai no, rehellisyyden nimissä, olla kaivamatta ja sitten kestää se takaraivossa kaivertava tietoisuus niiden tekemättä jättämisestä - ja tiedettävä, että viikonloppu on ohi. Isillä oli myös tapana laulaa siivotessaan sitä laulua, jossa todetaan että sunnuntaina sataa aina. Ja silloin se tuntui ihan mahdolliselta skenaariolta.

Yritän yleensä viimeiseen asti pitää viikonloput vapaana. Tästä periaatteesta on totta kai pitänyt joustaa opiskeluaikoina; on ollut lauantaityöpäiviä tai esseitä, jotka eivät kunnioita periaatettani. Mutta noin yleensä hahmottelemani aikataulut sisältävät yhä oletuksen, että perjantaina iltapäivällä ihmisellä on oikeus lähteä viettämään viikonloppua. Että lauantaiaamuna ei tarvitse mennä Kaisa-kirjastoon tai kaivaa heti ensimmäisenä sähköposteja esiin.

Ottaen huomioon kaksi edellistä asiaa koordinaatit tälle viikonlopulle eivät olleet lupaavia. Hommia oli paljon, eikä lauantain vapaana pitäminen olisi ollut mitenkään mahdollista. En siis odottanut paljoa. Ehkä juuri siksi tästä tulikin niin hyvä, vaikka oikeastaan juuri mitään ei tapahtunut. Perjantai-ilta editoidessa, nopea kavereiden moikkaaminen kevätillassa, aikainen nukkumaanmeno. Pari tehokasta tuntia Kaisa-kirjastossa, palkintokahvit Regatassa. Laukun pohjalta löytynyttä suklaata ja hytisemistä, lasilliset Korjaamon pihalla. Illalla katsottiin Hohto ja syötiin jäätelöä, siis just niin kuin kaikissa leffoissa, somasti, suoraan purkista lusikalla niin kuin kuuluu.

Sunnuntai on kulunut pyykinpesussa ja parittomia sukkia lajitellessa. Aamulla heräsin hyvin sunnuntaiseen sateenropinaan. Ei ehkä kuulosta kovin hehkeältä, mutta kun rallattaa taustalla soivien J. Karjalaisen ja Baddingin mukana, kyllä siinä omat puolensa on. Ja oikeastaan se sateenropina oli aika kotoisaa.

Lepoa & lohturuokaa

Kahvilla Espresso Edgessä.

Jokaisena aamuna ei voi herätä tuntien itseään oman elämänsä sankariksi. Joinakin aamuina to do -listoilla ja kopisevilla koroilla ei voi korjata kaikkea, eikä sille mahda mitään, että kuumemittarin lukemat nousevat uhkaavasti, lihaksia särkee ja tekee mieli jäädä peiton alle piiloon pahaa maailmaa.

  No, tytön on tehtävä mitä tytön on tehtävä. Tällä kertaa se tarkoitti lupaa sysätä hommat sunnuntai-illaksi ja pyhittää muu viikonloppu lepäämiselle, lohturuoalle ja baletille. Sivumennen sanoen, Kaunotar ja hirviö oli silkkaa rakkautta, eikä vähiten siksi, että katsomossa onnellisesti kikattelevat ja hyvin käyttäytyvät lapset sulattivat mun sydämen. Kriittisemmän seuralaisena arvio oli ensimmäisestä näytöksestä ja sen koreografioista syväluotaava "blaa", mutta itse olin siitäkin haltioissani. Toisesta näytöksestä oltiin yhtä mieltä; harvan asian olisi voinut tehdä yhtään paremmin.

  Lauantaiksi suljeuduin lähinnä keittiöön laittamaan lohturuokaa kuin viimeistä päivää. Lopputuloksena mässäilin chilisuklaa-brownies slash mokkapala slash cupcakes -asioita ja pitsaa. Toimii. Sitä paitsi tehtävien väkertäminen valmiiksi sunnuntai-iltana oli kivempaa, kun sai samaan aikaan mutustaa viimeiset suklaaöverit.

Lohturuoan klassikko.

Lohturuoan klassikko nro 2.

Chilisuklaa-brownies slash mokkapala slash cupcakes -asiat:

100 g voita

100 g chilisuklaata

reilu 2 dl intiaanisokeria

2 kananmunaa

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

maapähkinöitä maun mukaan

Kuorrute:

tomusokeria

kaakaojauhetta

kahvia

Pilko maapähkinät rouheeksi. Sulata kattilassa voi ja suklaa. Itse laitoin mainitun 100 g suklaata, mutta olisin taipuvainen linjaamaan, että enempi parempi - 150 olisi voinut hipoa täydellisyyttä. Sulaan voin ja suklaan sekoitukseen lisätään kananmunat. Vatkataan. Lopuksi kuivat aineet. Älä sekoita enempää kuin sen verran, että paakkuja ei jää. Sitten koko systeemi kaadetaan mahdollisimman somiin vuokiin ja laitetaan uuniin n. 20 minuutiksi 175:een asteeseen. Jos haluaa sisuksen jäävän kosteammaksi, lyhyempikin aika riittää. Kuorrute väsätään tällä välin sotkemalla tomusokeria, kaakaojauhetta ja aivan minimaalinen määrä kahvia. Mitä vähemmän kuorrutteeseen laittaa nestettä, sitä helpompi se on pursottaa tiettyyn muotoon. Lopuksi nonparellit ja kaikki on valmista suklaaövereiden vetämiseen.

Juhlien jälkeen

Joissakin asioissa päättämättömyys osoittautuu sairaan hyväksi ratkaisuksi. Näin on vaikka silloin, kun ei osaa päättää, pitäisikö brunssin, illanistujaiset vai vanhat kunnon bileet. Ja sitten päättää pitää kaikki kolme kerralla.

  Onko olemassa parempaa konseptia kuin aloittaa myöhäisellä brunssilla, venyttää sitä pitkälle iltaan ja juhlia myöhään yöhön parhaiden ihmisten kanssa? Juoda skumppaa ja syödä croissantteja koko päivä? Soittaa taistolaislauluja, Movetronin Romeota ja Juliaa ja kinata Laasasesta? Nukkua seuraavana päivänä liian myöhään väsyneenä, voipuneena ja aivan sairaan onnellisena, tiskata yhdessä valtava tiskivuori ja syödä eilisen tähteitä vetelehtien yöpuvussa?

Niinpä. Ei vain ole olemassa mitään parempaa. 

Kun mikään ei riitä

Joissakin asioissa minimalismi ei ole paikallaan. Näihin asioihin lukeutuu burgerit lauantai-iltapäivänä kokiksen kera, kun edellinen ilta on venähtänyt pitkäksi Tapiolan baariskeneen tutustuessa. Sellaisena päivänä kuin tänään nämä suuruudenhullut burgerit olivat niin täydellisiä, että melkein itketti.

Kun mikään ei riitä -burgerit:

Valkosipulisuolakurkkuja

Punasipuli

Lehtikaalia

Kurpitsa-vehnäsämpylöitä

Kylmäsavulohta

Kylmäsavutofua

Fetatahnaa (valkosipuli, timjami, minttu, jogurtti ja pehmeä feta)

Sinappia

Avokadoja

Sitruunaa

Konsepti on aika yksinkertainen. Paistoin kylmäsavutofuviipaleet pannulla oliiviöljyssä ja valkosipulissa, maustoin savupaprikalla, mustapippurilla ja savusuolalla. Sitten muussasin pehmeän fetan ja jogurtin keskenään sekaisin, lisäsin valkosipulia, timjamia ja minttua. Pilkoin punasipulin, suolakurkut ja avokadot, joiden päälle ripottelin vielä sitruunaa. Seuraavaksi kasasin hillittömäksi läjäksi kaikki edellä luetellut asiat päällekkäin paahdetun kurpitsa-vehnäsämpylän päälle. T a i v a a l l i s t a.

Aina ei voi olla oman elämänsä Betty Draper

Rakas päiväkirja/höpöttelyblogi/mikä-lie-oletkaan,

tänään olen ollut oikein tehokas. Vastasin myöntävästi sähköpostiin, joka sai eilen aikaan paniikkireaktion, rupesin miettimään mahdollisia haastateltavia, näin aamupäivällä ystävääni, osallistuin YK-nuorten järjestämälle Kepan vierailulle ja opettelin valmistamaan elämäni ensimmäisen uppomunan. Sanotaan näistä kahdesta jälkimmäisestä vaikka niin, että muistiinpanojen tekeminen aiheesta Post 2015 taisi sujua jokseenkin luontevammin kuin se uppomuna. Maailmankaikkeus tuntui muutenkin olevan kodinhengettäryyttä vastaan, sillä juuri kun olin purrut hammasta ja ryhtynyt tiskaamaan suunnitellen samalla kunnianhimoista pyykkäysprojektia, lämpimän veden tuleminen hanasta loppui. Elämää putkiremontin alla olevassa talossa, osa 24353110. 

  No joo. Aina ei voi olla oman elämänsä Betty Draper. Sen sijaan tiedostan, että tärkeää on huomioida tulevissa vuosituhattavoitteissa maiden keskinäisen epätasa-arvon ohella myös sisäinen eriarvoisuus, ja että holhoavasta asenteesta ("kehittyneet maat" ja "kehittyvät maat"..) on luovuttava. Tämän kaiken jälkeen katsoin ansaituksi teoksi käydä ostamassa itselleni kukkia. Ihanaa viikonloppua!

Pikkuveljen suusta: "Siis.. ostit itsellesi kukkia? No siis. Öö. Venaa hetki. Ei, en mä vaan tajuu."

Huomaa veden mittausastiana toimiva tuoppi, johon joku nokkela henkilö on raaputtanut "Lapin Kulta" -tekstistä "Apina". En aio koskaan luopua tästä.

Kuvassa elämäni ensimmäinen ja toinen uppomuna. Arvailtavaksi jää, kumpi niistä oli se ensimmäinen..

Lounassuunnitelmista tuli yllättävän hankalia sen jälkeen, kun vesi oli lakannut toimimasta. Kuvassa ihan kelpo hätävararatkaisu, joka ei vaatinut toteutuakseen muuta kuin pilkkomista ja sen, että valmiin annoksen päälle kaatoi oliiviöljyä, sitruunaa ja mustapippuria.