Sunnuntai

Nuorempana inhosin sunnuntaita. Sunnuntait tuntuivat mälsiltä, matelevilta päiviltä, jolloin oli viimeistään kaivettava esiin siihen mennessä lykätyt läksyt - tai no, rehellisyyden nimissä, olla kaivamatta ja sitten kestää se takaraivossa kaivertava tietoisuus niiden tekemättä jättämisestä - ja tiedettävä, että viikonloppu on ohi. Isillä oli myös tapana laulaa siivotessaan sitä laulua, jossa todetaan että sunnuntaina sataa aina. Ja silloin se tuntui ihan mahdolliselta skenaariolta.

Yritän yleensä viimeiseen asti pitää viikonloput vapaana. Tästä periaatteesta on totta kai pitänyt joustaa opiskeluaikoina; on ollut lauantaityöpäiviä tai esseitä, jotka eivät kunnioita periaatettani. Mutta noin yleensä hahmottelemani aikataulut sisältävät yhä oletuksen, että perjantaina iltapäivällä ihmisellä on oikeus lähteä viettämään viikonloppua. Että lauantaiaamuna ei tarvitse mennä Kaisa-kirjastoon tai kaivaa heti ensimmäisenä sähköposteja esiin.

Ottaen huomioon kaksi edellistä asiaa koordinaatit tälle viikonlopulle eivät olleet lupaavia. Hommia oli paljon, eikä lauantain vapaana pitäminen olisi ollut mitenkään mahdollista. En siis odottanut paljoa. Ehkä juuri siksi tästä tulikin niin hyvä, vaikka oikeastaan juuri mitään ei tapahtunut. Perjantai-ilta editoidessa, nopea kavereiden moikkaaminen kevätillassa, aikainen nukkumaanmeno. Pari tehokasta tuntia Kaisa-kirjastossa, palkintokahvit Regatassa. Laukun pohjalta löytynyttä suklaata ja hytisemistä, lasilliset Korjaamon pihalla. Illalla katsottiin Hohto ja syötiin jäätelöä, siis just niin kuin kaikissa leffoissa, somasti, suoraan purkista lusikalla niin kuin kuuluu.

Sunnuntai on kulunut pyykinpesussa ja parittomia sukkia lajitellessa. Aamulla heräsin hyvin sunnuntaiseen sateenropinaan. Ei ehkä kuulosta kovin hehkeältä, mutta kun rallattaa taustalla soivien J. Karjalaisen ja Baddingin mukana, kyllä siinä omat puolensa on. Ja oikeastaan se sateenropina oli aika kotoisaa.