Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput.
Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.
Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.
Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.
Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.
Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.
Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laiskottelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laiskottelu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Tunnisteet:
erasmus,
kävelyt,
laiskottelu,
lontoo,
opiskelu,
ruoka,
stoke newington,
viikonloppu,
vinkit
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Sairaskertomuksia
Sairastaminen osaa olla hermoja raastavaa, mutta pakko myöntää: on pakkolomissa puolensakin. Jos ei muuta, niin ainakin niiden aikana muistaa pari opetusta, jotka liian usein tuppaavat unohtumaan.
1. Ei mä en voi olla nyt kipee tää ei vaan käy on ihan turhaa vaikerointia. Yksinkertaisesti mikään peruuntunut meno ei voi kaataa maailmaa. Pakkotilanteessa minkä tahansa pystyy siirtämään, eikä maailma silti lakkaa pyörimästä. Välistä jäivät työt, tapaamiset, presentaatiot ja viimeiset espanjat tunnit, mutta maailmanloppu ei ole silti vielä tullut. Sitä odotellessa.
| Sairasruokien klassikko: tomaattikeitto. |
2. Melkein minkä tahansa tuoreiden asioiden yhdistelmä blenderissä toimii. Kokeiltu: inkivääri, banaani, sitruuna, timjami, tomaatti, omena, appelsiini ja kurkku.
| Smoothieohje: laita blenderiin käytännössä mitä tahansa tuoretta. Siis järjen rajoissa. Sekoita. |
3. Ei ole pakko pärjätä yksin koko ajan. Useimmiten, jos pyytää apua, sitä myös saa. Kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon, kuumemittarin ravistamiseen tai ihan vain seuraksi.
Joo. Eiköhän se siitä pikku hiljaa. Haahuiltuani pyjamassa viimeiset neljä päivää ja maattuani sängyn pohjalla katsoen kaksi tuotantokautta Rimakauhua ja rakkautta tunnen oloni sen verran elpyneeksi, että uskaltaudun ehkä juuri ja juuri partsille vaihtamaan mullat appelsiinipuuhun. Luulin jo tappaneeni sen ikiajoiksi - olen aika hyvä tekemään sen viherkasvien kanssa - mutta käsittämättömällä sinnikkyydellä se alkoi henkihieverissäänkin puskea uusia lehtiä esiin. Päädyin siihen, että jos kasvi voi selviytyä hengissä talven pahoinpitelystä ja välinpitämättömyydestä, mun velvollisuus on koettaa arvostaa tätä vaivannäköä. Joten täällä me nyt sitten hengaillaan taas, minä ja appelsiinipuu, ja katellaan josko huomenna voitaisiin jo vähän hehkeämmin.
| Super-hyper-terveellinen aamiainen. |
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Sunnuntaijuttuja
Näin jälkikäteen ajateltuna en tainnut viikonloppuna oikeastaan tehdä paljoa muuta kuin syödä. Laittaa ruokaa, löhötä. Kerran tai pari kävin kävelyllä, jotta jaksoin syödä lisää. Täydellisiä burgereita. Täydellistä pitsaa. Ei-ihan-täydellistä avokado-jogurttijäätelöä. Tarkoitus oli katsoa jossakin välissä elokuva, mutta sekin taisi jäädä.
Hmm. Hävyttömän laiskottelemisen ja akkujen lataamisen raja on välillä melko häilyvä. Itse laittaisin viikonlopun jonnekin välimaastoon. Hällä väliä, heräsin tänä aamuna aika onnellisena tyttönä. Ei haitannut aloittaa silmät sikkurassa pyykkäämistä ja aloittaa sähköpostisulkeisia heti Hesarin jälkeen.
Sunnuntain täydellinen pitsa (1 pellillinen + 1 pikkupitsa):
Pohja:
10 dl täysjyvävehnäjauhoja
mutu-tuntumalla annosteltu vesi, n. 4-5 dl
mutu-tuntumalla annosteltu oliiviöljy (lue: runsaasti)
savusuolaa
hippusellinen sokeria
2 pss kuivahiivaa
Tomaattikastike:
1 pkt tomaattimurskaa
2 valkosipulinkynttä
mustapippuria
valkoviinietikkaa
oliiviöljyä
salviaa
savupaprikaa
suolaa
Päälle:
kapriksia
punasipulia
valkohomejuustoa
sinihomejuustoa
punaista paprikaa
tuoretta rucolaa
Ensimmäisenä laitetaan kaikki taikinan kuivat aineet sekaisin, sitten vesi ja oliiviöljy (huom. riippuu tietysti omista mieltymyksistä, miten hulvattomasti sitä oliiviöljyä kannattaa lantrata. Oma tyylini sen kaatamiseen on joskus aiheuttanut epäuskoisia katseita.), ja vaivaamisen jälkeen jätetään taikina sikseen. Mitä pidemmäksi aikaa sen malttaa jättää, sen parempi.
Seuraavaksi pilkoin ja kuullotin valkosipulit oliiviöljyssä, sekoitin tomaattimurskan ja lisäsin mausteet. Kolmannessa vaiheessa sitten heitellään ohueksi kaulitun taikinan päälle tomaattikastike ja muut härpäkkeet. Uunissa lämpö taisi olla n. 225 asetta. Otetaan pois - no, sitten kun se näyttää valmiilta. Lopuksi tuoreet rucolat kruunaavat systeemin.
Niin, ja siitä ei-niin-täydellisestä avokado-jogurttijäätelöstä: ihan hyvää se oli, mutta en suosittele ketään jättämään sitä jääkaappiin pehmeämmän koostumuksen saavuttamiseksi. Ja unohtamaan sitä sinne. Lopputulos oli melko vastenmielistä lilluvaa asiaa, jolla oli jäätelön kanssa hyvin vähän yhteistä. Ennen jääkaappiepisodia maussa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa: on aika hankalaa mokata fataalisti maustamattoman jogurtin, sitruunan, muussattujen avokadojen ja laventeli-hunajan kanssa. Ehkä joskus toiste sitten projektin saisi kunniallisesti vielä loppuunkin..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
