Aika harvoin sitä pääsee mun elämässä allekirjoittamaan salassapitosopimuksen ennen aamukahveja. Tätä voidaan siis pitää jonkinlaisena merkkipaaluna.
No, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en tainnut allekirjoittaa. Eikä kukaan käskenyt. Kyseessä oli standardipohja vierailijoille, joka täytettiin Accenturella. Merkittäviä liikesalaisuuksia ei oikeastaan Accenturen järjestämällä naistenpäivän aamiaisella tarjoiltu; sen sijaan tarjolla oli kehonkielen voimaannuttavaan vaikutukseen ja power poseen liittyvä video, sairaan hyvää höttöleipää ja uratarinoita. Itse asiassa suhtauduin tilaisuuteen alun perin vähän skeptisesti, mutta uteliaisuudesta menin. Sitä paitsi olen aika huono nyrpistämään nenääni millekään tapahtumalla, johon liittyy ilmainen aamiainen.
Skeptisyyteni juonsi juurensa siitä, että olen vähän allerginen dynaamisille, kauniille ja rohkeille yritysmaailmatyypeille sekä sarasvuolaisille oman elämänsä sankareille. Itse asiassa viimeksi asiaa sai pohtimaan Ylioppilaslehden juttu Itsestä kiinni, jossa lanseerattiin käsite kivapuhe. Kivapuhe tarkoittaa sitä, että kritiikki mielletään negatiivisuudeksi. Kaiken kuuluu olla kivaa, fantastista, ja hei, se onnistuminen on vain itsestä kiinni. Toisin sanoen kaiken iloisen ja positiivisen alta on löydettävissä perimmäinen viesti: jos ihminen ei onnistu, vika on hänessä itsessään.
Ihan kiva, mutta se tuppaa harvemmin olemaan ihan totta. Ihmiset syntyvät erilaisiin tilanteisiin ja erilaisilla korteilla. Ei se sitä tarkoita, että kohtalo olisi ennalta määrätty, ettei siihen voisi vaikuttaa ja että saman tien voisi nakata lusikan nurkkaan ja lopettaa yrittämästä. Itse olen sitä mieltä, että asenteella on merkitystä, ja ahdistun siitä, miten vähättelevästi ihmiset välillä puhuu omasta osaamisestaan tai itsestään. Ahdistun, jos ihmiset alkavat puhua siitä, miten valmistumisen jälkeen ei kuitenkaan työllisty. Miten niin ei? Tai jos ei, niin kannattaako sitä etukäteen manata? Kyllä kai se kaikkia välillä pelottaa. Kyllä mieleen välillä tulee se kysymys, mitä olen loppujen lopuksi neljän vuoden aikana oppinut. Mutta en ole vielä kertaakaan huomannut, että omalla mukavuusalueella visusti pysytteleminen ja oman osaamisen aliarvioiminen olisivat auttaneet. Siitä syystä viimeiset pari vuotta olen järjestelmällisesti änkenyt itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joihin meneminen on haastavaa. Ja se on totta, maailmassa on hirveästi vähemmän rajoittavia tekijöitä, kun niitä aktiivisesti yrittää potkia rikki. Ja ylittää itsensä. Ja hengittää. Vaikka se välillä tuntuu siltä kuin Hassisen Koneen biisissä. Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen. Mutta mitäs helvettiä sitä nyt elämässään muuta tekisi, kuin tavoittelisi siistejä juttuja? Mikä voisi olla tärkeämpää?
Ja just siksi olen istunut lähestulkoon hyperventiloimassa ennen presentaatiota Leuvenissä seminaarissa. Myöhemmin samana iltana istuin hyvien tyyppien kanssa bissellä, hyvien keskusteluiden äärellä. Eikä niitä keskusteluja koskaan olisi ollut ilman, että olisin päättänyt täysin järjenvastaisesti hakea kyseiseen seminaariin. Plus, olihan sen presentaation jälkeen nyt sellainen olo, että oli ylittänyt itsensä, ja mun maailmassa se on aika koukuttava tunne.
Takaisin Accenturen aamiaiselle. Siellä tarjolla juuri sitä kuuluisaa asennetta, tsemppaamista ja nostatustunnelmaa, josta mieleen tuli lausahdus: helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Mutta tässä tapauksessa se ei ollut teeskenteleväistä tai päälleliimatun oloista, vaan oikeasti kannustavaa. Osittain siinä videossa oli kaikuja myös siitä, mistä puhuttiin ystävien kanssa syksyllä. Häpeilemällä tai työntämällä pää kainaloon harvoin saavuttaa mitään. Se, jos jokin asia jää hävettämään, ei kuulu kenellekään muulle kuin asianomaisille, eikä anteeksipyytävänä mateleminen varsinaisesti jeesaa tilannetta. Aina välillä on vain parempi hymyillä säteilevästi ja pitää pää mahdollisimman pystyssä. Sitä voi soveltaa opintoihin, töihin, yksityiselämään, ihan mihin tahansa.
Myös siitä syystä tänään lähdin Accenturen aamiaiselta ja totesin sporassa ennen kammoamaani luentoa: joo, lähden tästä nyt kaivautumaan sinne epämukavuusalueen syvimpään kohtaan. Eikä se luento ja omat tehtävät loppujen lopuksi olleet niin kauheita. Kauheampaa olisi ollut, jos olisi jättänyt menemättä.
Onninen, Oskari: Itsestä kiinni http://ylioppilaslehti.fi/2014/03/itsesta-kiinni/
Cuddy, Amy: Your body language shapes who you are http://www.ted.com/talks/amy_cuddy_your_body_language_shapes_who_you_are
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti