Oon aika lailla vannoutunut kaupunkilaistyttö. Tai no, hmm, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin ne ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta olin kylläkin espoolaistyttö, ja senkin jälkeen oon kuullut legendaarisia heittoja kuten sä voit lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähe susta kulumallakaan. Että se kuinka espoolainen tai helsinkiläinen tai ylipäänsä kaupunkilainen itse kukin tässä on, lienee vielä jokseenkin kiistanalainen kysymys.
Joka tapauksessa torstaina pyöräilin töistä kotiin ja siinä tsekkaillessani matkalla Kauppatoria, Kalasatamaa ja merta, totesin, että tuntuu haikealta lähteä mökille; tuntuu joka kerta haikealta lähteä kaupungista, vaikka sitten lyhyeksikin aikaa, koska Suomen kesässä kickseilen jatkuvasti Helsingin paikoista ja jutuista, merestä ja aamukahveista keskustassa, Stadikasta ja pyörämatkoista. Ja mulla on niin lyhyt aika jäljellä enää ennen Lontoota, että tänä kesänä tunnelataukset kaupunkiin ovat vain äärimmäistyneet. Hetkellisestä haikeudesta huolimatta pakkasin kiltisti kamani ja kiskoin helteestä huolimatta nahkatakin ja pitkät farkut jalkaan valmistautuen noin 130:n kilometrin matkaan moottoripyörällä. Ai että kuuma vai? Juu ei ollenkaan. Sen lisäksi vinkkinä kotitekoisten rastojen hankkimiseen: jos istuu prätkän kyydissä hiukset auki sen 130 kilsaa, ei rastoista puutu enää paljoa.
Haikeilu katosi mökillä. Vaikka mökillä ei ole samoja juttuja, on myös ihan kivaa vaihtelua juoda laiturilla aamukahvit ja saunoa iltaisin, metsästää kanttarelleja, metsämansikoita, ketunleipiä ja mustikoita, soutaa pikkuiseen saareen onkimaan ja opetella perkaamaan kala itse. Jälkimmäisen brutaaliudesta huolimatta olen tyytyväinen siihen, että opettelin homman. Sillä jos siihen ei itse kykene, eikä halua tietää millaisen prosessin kautta se ilmestyy pöytään, olisi vähän arveluttavaa syödäkään sitä - ja kalaa on kuitenkin tullut syötyä lukioajoista lähtien taas. Ja oli se kiva fiilis istua illalla pöytään, jossa oli samana päivänä ongitut, peratut ja savustetut kalat, kanttarellikastike ja salaatti, johon oli ripoteltu päälle ketunleivät, metsämansikat ja ne pari pikkuista mustikkaa, jotka onnistuttiin jäljittämään. Sellainen tyytyväinen ja vain aavistuksen omahyväinen ihan ite tein -fiilis. Tai tässä tapauksessa ehkä tehtiin, sillä esimerkiksi kanttarellien löytyessä taisin itse istua jo sienijahtiin turhautuneena kannon päällä ja mässyttää ketunleipiä..
Voi olla, että sanon näin usein ruoasta: parasta. Voi olla, että kyse on myös osittain tunnelatauksesta ateriaan sen keräilyn takia eikä täsmällisesti ruoasta itsestään. Jonkun toisen tekemänä, toisessa pöydässä, se olisi voinut olla eri asia. Mutta mitä väliä - illan hämärtyessä, pihapöydälle katettuna, juuri valmistuneena ja sopivan nälkäisenä, vois olla huonompiakin aterioita.
Ja sen jälkeen saunaan.
Ite lämmitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti