Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.

Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

Oman elämänsä Elle Woods

Hehkuttaminen, se on aina vähän riskialtista hommaa.

Esimerkiksi silloin kun taivastelee kovalla äänellä, että mä en ymmärrä miks kaikki sanoo et Lontoossa on niin harmaata, pitäisi oikeasti ehkä etsiä maalaamatonta puuta koputettavaksi. Vaikka se sopii mun ajatteluun tosi huonosti, tän ajatuksen ilmaisemisen jälkeen Lontoon ilmat muuttuivat nimittäin sakeimmaksi harmaaksi tähän mennessä. Ja printterit alkoivat kiukutella. Ja stressi painaa päälle. Ja aikataulut uhkaavasti mennä solmuun. Ja kieli takkuilla.

Ookoo, jos nyt huutelen vastapainoksi, että kyllä, the honeymoon is over, niin salaa odotan kaiken korjaantuvan?

Aurinko tosin päätti jo pilkistää esiin. Ja perjantain kammottu presentaatio on nyt vähintäänkin pidetty vihdoin, ja hyvässä tapauksessa kuuntelijoille jäi päällimmäisenä mieleen lopuksi soitettu Natalia ja Mannerheimin ja Hitlerin hengailukuvat, eikä esimerkiksi presentaation pitäjän tärisevät kädet. Kolmanneksi, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen on vähän katkeraa nousta ylös ja joutua turvautumaan pikakahviin, on tavallaan ihan etuoikeutettua, että voin muuttaa suunnitelmia kirjastopäivästä ja hautautua satiinilakanoihin pyjama päällä - niin kauan kun seuraa mulle pitää Whatever Happened to the Russian Opposition ja Understanding Russian Politics. 

//edit

Vaihe 2: tämä lempeä Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods -hetki tuli juuri päätökseensä, kun yritin lisätä kuvia yöpöydän ruusuista ja kirjapinoista. Siis voi jumalauta - mikä luonnonlaki määrää, että kaiken tekniikan on aina kräshättävä täsmälleen samaan aikaan? Että puhelimen totaalinen jumittuminen ei riitä, vaan samaan aikaan myös läppäri päättää sanoa sopimuksensa irti?

Myönnettäköön, että läppärin osalta jokainen päivä on enemmän kuin mitä odotin - mulla on ollut sama old school -MacBook kohta kymmenen vuotta, joten kauhean montaa lisäpäivää tuskin on tiedossa. Tämän hetken budjetilla kuitenkin suhtaudun vähän nihkeästi siihen, että yrittäisin repiä jostakin rahat uuteen. Pliis, jaksele vielä hetki, edes vaihtovuoden loppuun!

Vaihe 3: hermoromahdusraivari ja tyynyjen heittelemistä ja PMMP:n Tytöt täysille. Pyjama vaihtui nahkahameeseen ja korkkareihin ja ajattelin käydä silkan adrenaliinin voimalla tämän päivän loppuun asti.


Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods, mutta aina välillä on pakko potkia itseään vähän perseelle, jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

Kuherruskuukausi

Uusi vuosi, uusi kuherruskuukausi. Mulla ja Lontoolla, siis. Joululoman aikana oon pyyhkinyt autuaasti mielestäni kolmioleivät, arvaamattomat This bus terminates here -kuulutukset ja brittipankin totaaliset hermoromahduksen aiheuttavan maksusysteemin (jonka takia maksan vuokran vieläkin transferwisen kautta). 

No jaa. Sen verran vaivattomasti muistin ne, että sen unohduksen autuudesta voidaan olla monta mieltä. Mutta silti tänään on ollut helppo hymyillä, kun Lontoo on näyttänyt parhaat puolensa. Eilinen meni lähinnä kotona vetelehtiessä ja leffoja katsoessa, mutta tänään olen herännyt hyvin nukkuneena, lukenut Guardiania aamiaisen äärellä, lähtenyt kävelylle. Aurinko paistoi ja kreiseimmät tulivat vastaan lenkkeillen topit päällä. Lea Riverin varrella on paljon jokilaivoja, joissa ihmiset asuvat; aika monet olivat tänään ulkona laivoista siivoilemassa ja laittamassa kukkaruukkuja laivojen katolle. Tuntui keväältä.

Kävelin, otin randomilla bussin, kävelin taas vähän lisää. Kävelin lähes neljä tuntia. En eksynyt matkalla kotiin Clissold Parkista. Kotona olen tsekkaillut tulevia keikkoja ja innostunut koko ajan vähän lisää. Koko ajan muistaa lisää asioita, joita aluksi suunnitteli tekevänsä, ja sitten unohti. Jos 16-vuotias minä olisi tiennyt, että olen ollut koko syksyn Lontoossa käymättä kuuntelemassa yhtään punkkikeikkaa, en olisi antanut itselleni anteeksi. Yritän korjata asian mitä pikimmiten: esimerkiksi tiistaina heti olisi tarjolla queer punx -ilta. Ja sunnuntaille keikka Jamboreessa, jonne yritettiin saada aikaiseksi mentyä koko syksy - pakko mennä nyt, ettei nyt käy samoin kuin syksyllä. Sen lisäksi jatkan listaa koko ajan päässäni: olisi kivaa ehtiä meloa kajakilla Lea Riverilla, käydä Marble Archilla katsomassa Bollywood -leffoja ja tutustua paremmin museoihin. Ajattelin myös elvyttää varhaisteini-iästä tutun konseptin nimeltä bussiseikkailu, jota harrastettiin Espoossa juoden salaa Oharilta ostettua kaljaa ja palellen keksimättä mitään muuta tekemistä. Bussiseikkailu on nimensä mukaisesti sattumanvaraisten bussien kyytiin hyppäämistä tarkoituksena olla tietämättä, minne puolelle kaupunkia törmää. Jopa Espoossa aikoinaan saattoi päätyä peräti juttelemaan vieraille varhaisteineille bussin takapenkillä ja jakamaan kristillisesti ne taskulämpimät bisset, joten konseptin menestyksellisyyttä ei sovi epäillä.

Kun lukukausi alkaa, on iso riski, että hienojen suunnitelmien täytäntöönpano saattaa vähän joutua tekemään tilaa kirjastolla istumiselle. Mutta juuri siksi ajattelin, että ainakin seuraava viikko on nähtävänä tilaisuutena tehdä mahdollisimman paljon. Ja tämä ilta. Joten, eiköhän ne tämän päivän viisaat sanat ja kauhean kiusallisesti Coelhoon vivahtavat carpe diem -hehkutukset ala olla sitten tällä erää tässä, Brixton kutsuu!

Luminen Helsinki ja muita juttuja joululomasta

Reilut kaksi viikkoa Suomessa. Siinä ajassa ehtii käydä pulkkamäessä Kaisaniemessä, joulukävelyllä Esplanadilla, pelata sulkapalloa isin kanssa, tyhjentää punaviinipullon parhaassa seurassa, kuunnella surullisia joululauluja, turhautua oman asunnon puutteeseen, tajuta jonkin aikakauden päättyneen, ostaa ihanien tyttöjen kanssa juustoa Hakaniemen hallissa, ilahtua puoli yhdeksän uutisten muuttumattomasta konseptista, lukea aamuisin Hesaria, katsoa Hurjaruuthin talvisirkuksen, syödä blinejä, istua kaivatussa Kaisa-kirjastossa, mennä Suomenlinnaan, vuokrata molemmat Bridget Jonesit ja tehdä pitsaa, leipoa pahaa pullaa, käydä Stockalla, ylittää Espoon ja Helsingin rajan lukemattoman monta kertaa, juoda kahvia ja syödä Snöreä pakkassäässä Töölön parhaimman kiskakahvilan terassilla, katsoa jouluaattoiltana Pikku naisia ja kuunnella äidin kanssa aamiaisella enkelikelloa.

Kun lähdettiin Lontoosta, tunsin naurettavaa haikeuttaa jättää edes pariksi viikoksi nämä kulmat. Mietin puoliksi salaa, oliko se nyt virhe pyörtää päätös ja lähteä sittenkin Helsinkiin joulunviettoon. Ei se ollut; se oli ihanaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olin liikuttua bussimatkalla Lauttasaareen kyyneliin asti Kaken kehys ja Kaihdin Casadina -kylteistä, tajusin miten hyvä päätös oli pitää pieni joulubreikki. Ja melkein saman tien epäilin, että kevätlukukaudella saattaa tulla pieni koti-ikävä. No jaa. Olen hyvä manaamaan aina välillä. Ja tietysti, saattaahan se tulla. Mutta kyllä palaaminenkin tuntui hyvältä. Lontoossa on kirkasta ja koleaa, juuri sellainen mikä mun silmissä on tyypillinen Lontoo-sää, ja kaduilla oli vilkasta ja eläväistä, ja kotikulmilla oli niin tuttua. Käytiin meidän lähikaupassa, purettiin tavarat. Syötiin terassilla burgerit ja juotiin ginger beeriä, sitä Old Jamaicaa, jota täällä saa joka kaupasta, Suomessa vain parista. Ehkä vielä pienet päiväunet tähän väliin, ja sen jälkeen voin pikku hiljaa valmistautua tsekkailemaan, millainen on Lontoo, osa 2.

On aika jännä havahtua siihen, että loppusuoralla vedellään. Tai no, ensimmäisen lukukauden loppua, onneksi. Jo etukäteen tiesin, että ehdottomasti haluan lähteä koko vuodeksi. Mutta jos nyt yrittää edes kuvitella, että koko homma olisi ollut tässä - no, se olisi vain ollut ihan liian vähän.

Hassua on myös lähteä Suomeen pariksi viikoksi. Tavallaan on haikeat fiilikset siitä, että pyörsin päätökseni jäädä jouluksi ja varasin lennot pienessä koti-ikävän puuskassa. Kieltämättä on siistiä päästä näkemään taas tyyppejä, käydä kävelyllä Kaivarinrannassa, tietää miten kaikki käytännön asiat toimii, palloilla ehkä vähän vähemmän hömelösti perusjutuissa ja mennä bodypumpiin. Toisaalta on hassua mennä Suomeen ilman vakituista kämppää ja kiertää kylässä eri paikoissa, ja joulu Lontoossa olisi voinut olla aika tunnelmallinen; olisi voinut varata pöydän ravintolasta, käydä katselemassa jouluvaloja, varata liput Swan Lake -balettiin ja juoda portviiniä. Jälkimmäisen aion kyllä suorittaa missä tahansa jouluna hengailenkin.

Tänään Borough Marketilla vastustin viimeisiä houkutuksia ja tyydyin kikherneburgerini jälkkäriksi juomaan kahvin mulled vinen sijaan, vaikka jokaisella kojulla oli höyryäviä metallipatoja ja ihania tuoksuja. Suosittelen muuten kumpaakin, jos Lontooseen sattuu - sekä Monmouth -kahvilaa, jossa on ainaisen ryysiksen lisäksi super hyvää cappuccinoa, että Borough Marketin kojujen mulled vinea. Pahvimukillinen auttaa kivasti hyytävässä tuulessa palelemiseen, mutta tuntui sittenkin snadisti huonolta idealta, koska toisin kuin ilmeisesti kaikki muut UCL:n opiskelijat, itse en ole vielä vapautunut deadlineista, vaan pidän huomenna presentaation. Olen siis viettänyt koko aamupäivän hautautuneena sänkyyn (kyllä, yksikerroksiset ikkunat on ilmeisesti tosiaan briteille se juttu) viiden kirjan ja monistekasan kanssa. Valittaisin, mutta a) kyseessä on vapaaehtoinen presentaatio, jonka pitämisestä en kehdannut kieltäytyä b) olisin vapautunut hommasta ihan vain pysymällä hiljaa viime perjantaina, kun kyseisen kurssin vetäjä oli unohtanut asian. Voin siis syyttää vain itseäni. Sitä paitsi viime viikolla karkasin vähän omille lomille ja kävin hengittelemässä Brightonissa, jossa oli myrskyinen ranta, aallonmurtajien yli pärskyvä meri ja lumous ennallaan. Joten kai sitä vielä jonkinlaiseen loppurutistukseen kykenee.

Vielä vikat slaidit kasaan, muutama juttu natseista ja Natalia soimaan, ja eiköhän se sitten ole siinä tältä erää. Lontoo, osa 1, kiva, kuitti ja kiitos!

Hyvä viikko, hyviä juttuja. Ehkä jonkinlainen karma sittenkin pelaa: tätä edeltävä viikko oli deadlineineen ja paniikkeineen yksi tähän mennessä huonoimmista vaihdossa, nyt taas yksi parhaista. Ei oikeastaan tapahtunut mitään kauhean mullistavaa, mutta asiat vaan osuivat kohdilleen paremmin kuin hetkeen. 


Seminaareissa pysyi kartalla, lukeminen oli mielenkiintoista. Uskaltauduin vihdoinkin käyttämään SSEES:n printteriä, joten papereita ei tarvinnut tiirailla ankeina skannattuina versioina ruudulta. Annoin periksi kiintymykselleni neuroottisessa värijärjestyksessä oleviin kyniin ja ostin uudet stabilot, joille alleviivailin ja merkkailin artikkeleita kuin viimeistä päivää.

Löysin loistavan kiipeilypuun Springfield Parkista. Maisemat oli päheitä.

Sain hississä tilaisuuden oikaista professorille yhteisellä hissimatkalla, että actually, I' from Finland, not from Estonia. 

Innostuin joulusta. Hämmentävää, sillä viime vuonna en syttynyt jouluhommille ollenkaan. Nytkin olisin etukäteen kuvitellut, että joulun ilmestyminen Lontoon jokaiseen näyteikkunaan ja kahvilaan marraskuun puolivälissä olisi ärsyttänyt - mutta ei se ollutkaan yhtään ärsyttävää, se oli vain herttaista. Seven Dialsin jouluvalot ja ällömakeat erikoiskahvit joulumausteilla johtivat siihen, että soitin jopa Frank Sinatraa kotona ja ostin Lidlistä jouluvanukkaan (ällöttävää, en suosittele).

Katsottiin Harry Pottereita, eikä kutonen ollut elokuvana yhtään niin huono kuin muistin. Ei se nyt ehkä elokuvahistorian hienoimpiakaan hetkiä ollut, mutta hei - se on Harry Potter. Ja kirjojen puutteessa elokuvat kelpaavat fiilistelyyn, koska Lontoo. Ja koska joulu.

Keksin lahjaideoita. Listasin asioita, mitä haluaisin tehdä.

Osuttiin lähellä kotikulmia sijaitsevalle vegaanikahvilalle ja käytiin lounaalla. Hyvät burgerit, mutta erityispisteet jälkkäriksi tilatusta rocky roadista ja sen vegaanisista vaahtokarkeista. Siis vegaaniset vaahtokarkit. Whaaat. Lisätään listalle asioista, joita rakastan isossa kaupungissa: on ylipäänsä mahdollista löytää tällaisia paikkoja. Suomessa kokonaan vegaanisen kahvilan löytäminen, saati sitten vegaanisilla vaahtokarkeilla maustettujen rocky roadien kanssa, on vähän kiven alla. Niitäkin on, mutta valinnanvara on ihan eri kokoluokkaa, ja todennäköisyys törmätä sellaiseen sattumalta omilla kotikulmilla - no, se alkaa olla jo aika häviävän pieni. Samassa kahvilassa myytiin muutamia kirjoja, muun muassa myös espanjalaisesta anarkismista. Ja kun jatkettiin matkaa, ihan kivenheiton päässä vastaan tuli vegaanista meksikolaista tarjoileva ravintola.



Torstaina käytiin merimieskirkon joulumyyjäisissä ja ostin DaCapon.

Perjantaina suunnattiin semman jälkeen perinteisesti Print Room Cafelle lasillisille. Se oli ensimmäinen perjantai, jolloin piti siirtyä terassilta sisään sään takia. 

Eilen otettiin bussi Oxfordiin ja syötiin hyvää ruokaa, vetelehdittiin, käytiin katsomassa vähän lisää Harry Potter -asioita ja linnoja.










Tänään on satanut koko päivän vettä, enkä ole saanut paljoa mitään aikaiseksi. Hieno plääni lähteä salille ja lukea vähän lisää Putinin politiikasta taisi jo pettää, mutta ei jaksa harmittaa. Sen sijaan ajattelin hakea kirsikkakokiksen jääkaapista, käpertyä viltin alle ja laittaa Gilmore Girlsin pyörimään.

Vaikka aikaisemmin julistin, että aion viettää vähemmän aikaa kirjastolla ja enemmän kaupungilla, on pakko myöntää: aika helposti nykyinen arki johtaa siihen, että itsensä löytää kirjastolta ja tekee tyhjiä lupauksia aikaisemmasta kotiin lähtemisestä. 

Hyvä puoli opiskelun intensiivisyydessä on se, että kurssit ovat oikeasti mielenkiintoisia. Huono puoli puolestaan se, että niin on itse Lontookin. Yksi tyydyttävä ratkaisu on koettaa yhdistää kaupungin haltuunotto ja opiskeleminen pakkaamalla reppuun läppäri ja muut materiaalit, ja lähtemällä suorittamaan itse opiskeluaktiviteetti johonkin kaupungin lukuisista kahviloista. Tähän mennessä olen löytänyt oman lempparini Dalstonista, Itä-Lontoosta.

L'atelier (31 Stoke Newington Road) on paikka, jossa hyvää kahvia, kiva tunnelma ja sopivan rosoinen sisustus. Kukaan ei tunnu tsekkaavan pahasti, kun istuu yhden cappuccinon äärellä useamman tunnin - itse asiassa, yleensä päiväsaikaan L'atelierin asiakaskunnasta noin yhdeksänkymmentä prosenttia tuntuu tekevän töitä läppärillään. Jos siis Macin läppärit tai hipsterihtävä asiakaskunta ärsyttävät, L'atelier kannattaa kiertää kaukaa. Itse en ole vieläkään ihan varma, mikä Applen logossa tai paksusankaisissa silmälaseissa provosoi niin ihmiset suunnattoman raivon partaalle.. L'atelierin lounaslistaa en ole testannut toistaiseksi, mutta viereisiin pöytiin kohdistamani stalkkauksen perusteella sekin vaikuttaa houkuttelevalta.

Jos siis Lontoossa etsii sopivaa paikkaa tehdä töitä tai opiskeluja, eikä Itä-Lontoon hipsteritiheys hirvitä, kannattaa suunnata L'atelieriin. Ja jos L'atelier on täynnä, Dalston on hyvä paikka olla harhailuun ja satunnaisotannalla etsimiseen;  kahviloita, baareja ja ravintoloita on vieri vieressä, elämää joka kulmalla, ja tarjolla aivan takuuvarmasti enemmän mielenkiintoisia löytöjä kuin Lontoon perus turistikulmilla.

Kuvissa ylhäältä alas: L'atelier, salakuvattua asiakaskuntaa ja realistinen tilannekuva opiskelusta.