Muuttohommissa

Aika aikansa kutakin. Yksi asia johti tänään toiseen ja se taas seuraavaan, ja sit kävi näin.


Uusi osoite, vanhat jutut.


Uusi koti löytyy osoitteessa: http://www.lily.fi/blogit/oma-huone/

We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton

Tehopaketti flunssasta selviämiseen: linssikeitto tuoreella inkiväärillä tuunattuna eli kaikkien aikojen lempparilohturuoka, villasukat, yllätysruusut, huulirasva ja erilaiset ruusulta tuoksuvat Dr. Hauschka -jutut.

Toista päivää kipeänä kotona.

Pänniihän se, tänäänkin, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että pakkolomissa on puolensa. En ehkä päässyt puhumaan hiki hatussa luetuista artikkeleista ja Tolstoista tänään semmaan, ja se esseesuunnitelmakin tuli eilisen uhoamisesta huolimatta tehtyä vasemmalla kädellä hutiloiden (Sandstormia tai ei, kuumeinen surina päässä saattaa syödä vähän valmiuksia). Mutta sen sijaan olen viettänyt aikaa täydellisen epätuottavasti vaaka-asennossa, nukkunut lähes kellon ympäri, rakastanut sitä paljon puhuttua Gilmore Girlsiä ("We're the children of Emma Goldman and Hillary Clinton. Strong, independent. We're better than this"), nuokkunut, harhaillut blogeissa, selannut vanhoja valokuvia ja ollut tikahtua omaan nostalgiaani.

Johtopäätöksenä: pakkoloma ei mee ihan hukkaan, jos sen seurauksena tekee havainnon. Mun on vaikea löytää viime keväältä ja kesältä kuvia, joissa en naura tai hymyile tai näytä muuten cheesyn onnelliselta. Ja sen tajuaminen on, no, aika siistiä. Siis että huolimatta kaikista kommelluksista ja ongelmista terveyden kanssa ja sähläämisestä, viime keväästä tuli lopulta mun elämän paras kevät. En saanut kaikkea mitä halusin, toisin kuin olin edellisenä syksynä alkanut ajatella. Itse asiassa, harjoittelupaikan hankkimisessa koin pitkästä aikaa sen, että ovi läimäistiin kiinni nenän edestä. Asiat eivät todellakaan mennyt minkään suunnitelman mukaan. Ja siltikin, hitto et ne meni hyvin!

Jos joku olisi kysynyt viime talvena, mikä on kaikista epätodennäköisin skenaario vuosi eteenpäin kelattaessa, melko korkealla listalla olisi päässyt tämä. Se, että lähden Lontooseen, opiskelen täällä, hengailen näillä kulmilla, ja kun tulen kipeäksi ja makaan sängyn pohjalla tuhisemassa, joku jäbä on siinä vieressä, tuo yllätyksenä ruusuja ja Ben & Jerry'sin jäätelöä kaupasta. Että joku jäbä ei anna sen säikäyttää, että ekoilla treffeillä ennen alkuruoan tilaamista henkäisen, että niin ens vuodeks mä oon lähössä vaihtoon. Että sen sijaan, että se juoksisi karkuun, se kysyy, olenko mä lukenut Kjell Westön Missä kuljimme kerran, se kun on aika hyvä.

Voi olla, että adjektiivit alkavat toistaa itseään, mutta silläkin uhalla: se on aika siistiä.

Viime kevät taisi olla tähän mennessä mun elämän paras kevät. Siltä pohjalta tältä keväältä on lupa odottaa aika paljon.

Eilisessä ja tämän päivän teksteissä mainitut etikkasipsit ja Ben & Jerry's katosivat liian nopeasti kuvien saamiseksi. Kuvassa siis granaattiomenalla maustettu jogurtti ja superhunajainen tee, flunssapotilaalle soveltuva aamiainen.

Peeäs. Tarkoitus oli lätkiä tähän merkintään mukaan paljon niitä nostalgiaryöppykuvia, mutta läppärini tuomion mukaan se oli turhan sentimentaalista. Sivumennen sanoen, läppärini mielestä myös uusien kuvien lataaminen/yhdenkään selaimen kunnollinen toiminta/oikeastaan mikään toiminta on liikaa vaadittu, joten kirjoittelen tätä merkintää loppuun nyt sen kyseisen jäbän koneella sitten. Ja niinpä tarjolla on vain kuluneen kahden vuorokauden aikana otettuja kuvia, joista on hienotunteisesti koetettu rajata räkärätit minimiin.


Peepeeäs. Otsikkohan ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään, paitsi tietysti siihen, että Gilmore Girls on maailman paras sarja.

Voi räkä

Viime päivinä oon oppinut taas pari asiaa lisää:

Ei kannata pukeutua trenssiin ja tennareihin tammikuussa, näyttivät ne miten tahansa paljon villakangastakkia ja talvisaappaita houkuttelevimmilta.

Ei kannata korvata lounasta ja päivällistä cappuccinolla ja mustikkamuffinsilla, vaikka kuinka yrittäisi rajoittaa taloudellista kulutusta.

Ei kannata käyttää yöunia miettimällä harjoittelupaikkahakemuksia tai nationalismin eri muotoja (ensin mainittu estää nukahtamasta, jälkimmäinen tunkeutuu ihan pyytämättä uniin, joissa yritän pähkäillä artikkeleiden ideaa läpi äärimmäisen epätuottavasti).



Täällä makoillaan nyt sitten sängyn pohjalla kiltisti niiskuttamassa ja pää täynnä kuumeista surinaa ja missataan kaikki päivän ja illan pläänit. Pakko-stopit voi aina välillä olla ihan tarpeellisia, mutta niiden sattuminen aina epäsopivimpaan mahdolliseen aikaan pännii vähän. Tai ei ihan vähänkään. Onneksi on Kettle'sin etikkasipsit ja Breakfast at Tiffany's ja Gilmore Girls, jota katson taas niin monetta kertaa, etten kehtaa kenellekään edes myöntää. Hyvä puoli tässä on se, että isoin osa viikon opiskeluhommista on jo hoidettu, ja perjantaina palautettava esseesuunnitelmakin todistetusti syntyy turbovauhdilla siinä vaiheessa, kun yliopiston kahvilassa alkaa soida Daruden Sandstorm. Jos ette usko, kokeilkaa itse. 

Jos jotain asiaa rakastan, se on vapaat viikonloput. 

Itse asiassa yritän, että sellainen olisi joka viikonloppu. Vaikka olen joutunut tekemään kompromisseja tämän asian kanssa ja luistamaan periaatteistani, siltikin olen sitä mieltä, että on parempi istua kirjastolla pitkää päivää vaikka joka arkipäivä, herätä seitsemältä ja säätää aikatauluttaminen niin, ettei siinä vain yksinkertaisesti lasketa lauantaita ja sunnuntaita mukaan. Siksi mun viikonloput yhä ovat useammin pyhitetty vapaa-ajalle kuin opiskelulle tai töille. Sitä paitsi, oltuani parisen viikkoa vähän hukassa punaisten lankojen kanssa ja stressissä, totesin tällä viikolla jotakin järkyttävää.

Seitsemän maissa herääminen tekee hyvää mulle.

Ei tietenkään missään tapauksessa aina. Mutta tällä viikolla musta tuntuu, että olen taas saanut jonkinlaisen otteen olemisesta: opiskellut paljon, valittanut vähemmän, ajatellut enemmän. Tuntenut tarvetta opiskella lisää. Innostunut. Halunnut väittää vastaan. Ei ole tuntunut enää siltä, että miksi ja mitä varten - on taas muistanut, että just siksi, koska se on vain siistiä. Olen keksinyt lisää epätodennäköisiä tulevaisuussuunnitelmia ja unelmoinut muustakin kuin peiton alle käpertymisestä ja hyvästä ruoasta (mutta myös niistä). Sen lisäksi, että aikaisin herätessä tunnen saavani aikaiseksi enemmän tai ehtiväni salille tai kunnolliselle aamiaiselle ennen seminaaria, ehdin nähdä, miten ulkona pikku hiljaa tulee valoisaa. Mulla on aikaa ottaa bussi, vaikka se on junaa ja metroa hitaampi, lueskella artikkeleita ja katsella ulos ikkunasta sen sijaan, että tuijotan yläviistoon metron mainoksia ja koetan olla ottamatta katsekontaktia vastapäätä istuviin, koska sehän voisi olla kamalan kiusallista. Perjantaina istuin hyvissä ajoin ennen seminaaria UCL:n päärakennuksen pihalla ja ostin rahaa kerääviltä insinööripojilta pikkuruisen cupcakesin ja kahvia. Eikä Lontoossa ollut yhtään niin harmaata kuin mitä välillä viime viikkoina on tuntunut, oli kirkasta ja kylmä ja ihanaa.

Tänä lauantaina olin päättänyt rikkoa viikonloppudiiliä itseni kanssa ja aloittaa turbovauhdilla esseetä. Hahah. Sen päätöksen rikoin heti lauantaiaamuna: nukuin pitkään, join aamukahvia ikuisuuden ja lähdin hyvässä seurassa pitkälle kävelylle. Päädyttiin ikivanhalle hautausmaa-alueelle, jossa oli autioitunut kappeli rikkinäisine ikkunoineen, hautakiviä 1800-luvulta ja mies, joka istui yksin soittamassa kitaraa. Sen jälkeen pyörittiin Stoke Newingtonissa ja testattiin vihdoinkin Rasa, jota meille on kehuttu kuukausikaupalla. Eikä turhaan: Rasassa oli parasta intialaista, mitä olen ikinä elämässäni syönyt. Testissä olivat jokin happaman ja makean välimaastoon sijoittuva kastike vihreillä banaaneilla ja mangolla kookosriisin kanssa sekä inkivääri-korianteri-tomaatti-asia sitruunariisin kanssa. Jälkkäriksi mangosorbettia. Annoksista ei ole kuvia, eivätkä ne erityisen koristeellisia ulkomuodoltaan olleetkaan, mutta oikeasti - tässä yhteydessä en vaihtaisi kyllä mistään hinnasta kokemaani ruokaekstaasia esteettisiin kuviin aiheesta.

Voi kyllä, kyllä kannattaa herätä jatkossakin seitsemältä, jos se mahdollistaa vapaat viikonloput.

Ja niille kavereille, jotka ovat tulossa kyläilemään keväällä: voi kyllä, tulen luultavasti tästä lähtien raahaamaan jokaisen Stoke Newingtoniin Rasaan.

Oman elämänsä Elle Woods

Hehkuttaminen, se on aina vähän riskialtista hommaa.

Esimerkiksi silloin kun taivastelee kovalla äänellä, että mä en ymmärrä miks kaikki sanoo et Lontoossa on niin harmaata, pitäisi oikeasti ehkä etsiä maalaamatonta puuta koputettavaksi. Vaikka se sopii mun ajatteluun tosi huonosti, tän ajatuksen ilmaisemisen jälkeen Lontoon ilmat muuttuivat nimittäin sakeimmaksi harmaaksi tähän mennessä. Ja printterit alkoivat kiukutella. Ja stressi painaa päälle. Ja aikataulut uhkaavasti mennä solmuun. Ja kieli takkuilla.

Ookoo, jos nyt huutelen vastapainoksi, että kyllä, the honeymoon is over, niin salaa odotan kaiken korjaantuvan?

Aurinko tosin päätti jo pilkistää esiin. Ja perjantain kammottu presentaatio on nyt vähintäänkin pidetty vihdoin, ja hyvässä tapauksessa kuuntelijoille jäi päällimmäisenä mieleen lopuksi soitettu Natalia ja Mannerheimin ja Hitlerin hengailukuvat, eikä esimerkiksi presentaation pitäjän tärisevät kädet. Kolmanneksi, vaikka huonosti nukutun yön jälkeen on vähän katkeraa nousta ylös ja joutua turvautumaan pikakahviin, on tavallaan ihan etuoikeutettua, että voin muuttaa suunnitelmia kirjastopäivästä ja hautautua satiinilakanoihin pyjama päällä - niin kauan kun seuraa mulle pitää Whatever Happened to the Russian Opposition ja Understanding Russian Politics. 

//edit

Vaihe 2: tämä lempeä Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods -hetki tuli juuri päätökseensä, kun yritin lisätä kuvia yöpöydän ruusuista ja kirjapinoista. Siis voi jumalauta - mikä luonnonlaki määrää, että kaiken tekniikan on aina kräshättävä täsmälleen samaan aikaan? Että puhelimen totaalinen jumittuminen ei riitä, vaan samaan aikaan myös läppäri päättää sanoa sopimuksensa irti?

Myönnettäköön, että läppärin osalta jokainen päivä on enemmän kuin mitä odotin - mulla on ollut sama old school -MacBook kohta kymmenen vuotta, joten kauhean montaa lisäpäivää tuskin on tiedossa. Tämän hetken budjetilla kuitenkin suhtaudun vähän nihkeästi siihen, että yrittäisin repiä jostakin rahat uuteen. Pliis, jaksele vielä hetki, edes vaihtovuoden loppuun!

Vaihe 3: hermoromahdusraivari ja tyynyjen heittelemistä ja PMMP:n Tytöt täysille. Pyjama vaihtui nahkahameeseen ja korkkareihin ja ajattelin käydä silkan adrenaliinin voimalla tämän päivän loppuun asti.


Joka päivä ei voi olla oman elämänsä Elle Woods, mutta aina välillä on pakko potkia itseään vähän perseelle, jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

Kuherruskuukausi

Uusi vuosi, uusi kuherruskuukausi. Mulla ja Lontoolla, siis. Joululoman aikana oon pyyhkinyt autuaasti mielestäni kolmioleivät, arvaamattomat This bus terminates here -kuulutukset ja brittipankin totaaliset hermoromahduksen aiheuttavan maksusysteemin (jonka takia maksan vuokran vieläkin transferwisen kautta). 

No jaa. Sen verran vaivattomasti muistin ne, että sen unohduksen autuudesta voidaan olla monta mieltä. Mutta silti tänään on ollut helppo hymyillä, kun Lontoo on näyttänyt parhaat puolensa. Eilinen meni lähinnä kotona vetelehtiessä ja leffoja katsoessa, mutta tänään olen herännyt hyvin nukkuneena, lukenut Guardiania aamiaisen äärellä, lähtenyt kävelylle. Aurinko paistoi ja kreiseimmät tulivat vastaan lenkkeillen topit päällä. Lea Riverin varrella on paljon jokilaivoja, joissa ihmiset asuvat; aika monet olivat tänään ulkona laivoista siivoilemassa ja laittamassa kukkaruukkuja laivojen katolle. Tuntui keväältä.

Kävelin, otin randomilla bussin, kävelin taas vähän lisää. Kävelin lähes neljä tuntia. En eksynyt matkalla kotiin Clissold Parkista. Kotona olen tsekkaillut tulevia keikkoja ja innostunut koko ajan vähän lisää. Koko ajan muistaa lisää asioita, joita aluksi suunnitteli tekevänsä, ja sitten unohti. Jos 16-vuotias minä olisi tiennyt, että olen ollut koko syksyn Lontoossa käymättä kuuntelemassa yhtään punkkikeikkaa, en olisi antanut itselleni anteeksi. Yritän korjata asian mitä pikimmiten: esimerkiksi tiistaina heti olisi tarjolla queer punx -ilta. Ja sunnuntaille keikka Jamboreessa, jonne yritettiin saada aikaiseksi mentyä koko syksy - pakko mennä nyt, ettei nyt käy samoin kuin syksyllä. Sen lisäksi jatkan listaa koko ajan päässäni: olisi kivaa ehtiä meloa kajakilla Lea Riverilla, käydä Marble Archilla katsomassa Bollywood -leffoja ja tutustua paremmin museoihin. Ajattelin myös elvyttää varhaisteini-iästä tutun konseptin nimeltä bussiseikkailu, jota harrastettiin Espoossa juoden salaa Oharilta ostettua kaljaa ja palellen keksimättä mitään muuta tekemistä. Bussiseikkailu on nimensä mukaisesti sattumanvaraisten bussien kyytiin hyppäämistä tarkoituksena olla tietämättä, minne puolelle kaupunkia törmää. Jopa Espoossa aikoinaan saattoi päätyä peräti juttelemaan vieraille varhaisteineille bussin takapenkillä ja jakamaan kristillisesti ne taskulämpimät bisset, joten konseptin menestyksellisyyttä ei sovi epäillä.

Kun lukukausi alkaa, on iso riski, että hienojen suunnitelmien täytäntöönpano saattaa vähän joutua tekemään tilaa kirjastolla istumiselle. Mutta juuri siksi ajattelin, että ainakin seuraava viikko on nähtävänä tilaisuutena tehdä mahdollisimman paljon. Ja tämä ilta. Joten, eiköhän ne tämän päivän viisaat sanat ja kauhean kiusallisesti Coelhoon vivahtavat carpe diem -hehkutukset ala olla sitten tällä erää tässä, Brixton kutsuu!

Luminen Helsinki ja muita juttuja joululomasta

Reilut kaksi viikkoa Suomessa. Siinä ajassa ehtii käydä pulkkamäessä Kaisaniemessä, joulukävelyllä Esplanadilla, pelata sulkapalloa isin kanssa, tyhjentää punaviinipullon parhaassa seurassa, kuunnella surullisia joululauluja, turhautua oman asunnon puutteeseen, tajuta jonkin aikakauden päättyneen, ostaa ihanien tyttöjen kanssa juustoa Hakaniemen hallissa, ilahtua puoli yhdeksän uutisten muuttumattomasta konseptista, lukea aamuisin Hesaria, katsoa Hurjaruuthin talvisirkuksen, syödä blinejä, istua kaivatussa Kaisa-kirjastossa, mennä Suomenlinnaan, vuokrata molemmat Bridget Jonesit ja tehdä pitsaa, leipoa pahaa pullaa, käydä Stockalla, ylittää Espoon ja Helsingin rajan lukemattoman monta kertaa, juoda kahvia ja syödä Snöreä pakkassäässä Töölön parhaimman kiskakahvilan terassilla, katsoa jouluaattoiltana Pikku naisia ja kuunnella äidin kanssa aamiaisella enkelikelloa.

Kun lähdettiin Lontoosta, tunsin naurettavaa haikeuttaa jättää edes pariksi viikoksi nämä kulmat. Mietin puoliksi salaa, oliko se nyt virhe pyörtää päätös ja lähteä sittenkin Helsinkiin joulunviettoon. Ei se ollut; se oli ihanaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun olin liikuttua bussimatkalla Lauttasaareen kyyneliin asti Kaken kehys ja Kaihdin Casadina -kylteistä, tajusin miten hyvä päätös oli pitää pieni joulubreikki. Ja melkein saman tien epäilin, että kevätlukukaudella saattaa tulla pieni koti-ikävä. No jaa. Olen hyvä manaamaan aina välillä. Ja tietysti, saattaahan se tulla. Mutta kyllä palaaminenkin tuntui hyvältä. Lontoossa on kirkasta ja koleaa, juuri sellainen mikä mun silmissä on tyypillinen Lontoo-sää, ja kaduilla oli vilkasta ja eläväistä, ja kotikulmilla oli niin tuttua. Käytiin meidän lähikaupassa, purettiin tavarat. Syötiin terassilla burgerit ja juotiin ginger beeriä, sitä Old Jamaicaa, jota täällä saa joka kaupasta, Suomessa vain parista. Ehkä vielä pienet päiväunet tähän väliin, ja sen jälkeen voin pikku hiljaa valmistautua tsekkailemaan, millainen on Lontoo, osa 2.