Viime viikon aikana olen oppinut pari kolme asiaa.

Yksi: jos mutakakun tekee kolme kertaa viikon sisällä, viimeisestä tulee epäilemättä paras. Sääli sinänsä, ettei mutakakkua tee mieli sen jälkeen tehdä tai syödä luultavasti koko kesänä.

Kaksi: jos on pienintäkään syytä järjestää juhlat, se kannattaa. Luultavasti joka kerta. Kolmen kakun leipominen tosin saattaa hetken synnyttää epäilyksiä, oliko juhliminen hyvä idea, mutta joka aamu herätessäni seuraavaan päivään olen ollut toista mieltä. Hyvien juhlien jälkeen on kivaa herätä aamulla ja rääppiä aamiaispöydässä juhlien ylijäämiä kukkien keskellä. Railakkaimpien juhlien jälkeen se edellyttää kyllä pahvilautasten ja tyhjien pullojen keräämistä. Mutta oikeastaan tyhjien pullokassien kauppaan kiikuttaminen tekee ystävien kanssa juhlimisesta jopa taloudellisesti kannattavan ratkaisun.

Kolme: räntäsateessa on ihan ookoo käyttää avokorkkareita ja kesämekkoa. Jos on valmistujaiset ja kesäkuu, se on jopa ihan selitettävissä. Olen tosin melko onnellinen, että matka pysäkille ja pysäkiltä yliopistolle ei ollut pidempi.

Olikohan niitä muita enää? Ainakin se, että niin ihania kuin juhliminen ja korkkarit ja kuohuva ja kukat ja retket ja sukulaiset ja kaverit onkin, niiden jälkeen on myös yhtä lailla ihanaa lösähtää sohvan nurkkaan, syödä sipsejä ja tapittaa How I met your motheria ennen sohvalle torkahtamista. Ja olla tekemättä yhtään mitään.

Ironista tämä elämä tässä, toisinaan. Suunnattomia onnellisuuden puuskia, huolestumista. Jatkuvan epävarmuuden sietämisen opettelua. Pieniä asioita ja sitten niitä elämää suuremmiksi paisuneita asioita.

Viime päivinä on ehtinyt ajatella monta ajatusta. Kyllä se pistää miettimään, kun muuttohässäkän keskellä löysi tammikuun alussa ihan eri elämäntilanteeseen väsätyn aarrekartan. Olin leikellyt siihen ne kuvat, joissa tuntui kiteytyvän kaikki: tätä mä haluun. Yllätys yllätys, asiat eivät menneet ihan niin kuin silloin ajattelin. Kun askartelin sitä karttaa, satoi lunta ja join kuohuviiniä yksin alppilalaisessa asunnossa ja ajattelin, että no niin, nyt sitä tilaa on. Ja että enää pitäisi tietää mitä sillä kaikella tekisi.

Ei se ollut surullista. Se tuntui haikealta, mutta myös siltä, että elämässä saattoi tehdä ihan mitä tahansa, lähteä mihin vain suuntaan. Se tila tuntui määrättömältä vapaudelta. Mahdollisuuksilta. Ja mä päätin ankarasti, että nyt on aika olla itsekseen - korkeintaan deittailla kepeästi, pitää hauskaa, eikä t o d e l l a k a a n harkita mitään vakavaa. Aarrekarttaan länttäsin määrätietoisesti ainoastaan itseni ja lähinnä työ- ja opiskelutavoitteita, pari kaverijuttua. Se tuntui hyvältä idealta.

Se olikin. Mutta siinä sitten tulikin pari muuttujaa vastaan. Puoli vuotta myöhemmin istun eri asunnossa, eri elämäntilanteessa, niin korviani myöten siirappisissa olotiloissa, ettei niistä voi puhua olematta ällöttävä. Ja se on aika onnellista.

Mites se aarrekartta? No, siinä sitä ironiaa ja melko cheesyä symboliikkaa olikin kerrakseen. Olin unohtanut sen vikojen asioiden joukossa vanhalle asunnolla ja kun vihdoinkin muistin irrottaa sen paikaltaan, suurin siihen liimattu kuva alkoi irrota. Siinä kuvassa istui kynähameinen tyttö silmälasit päässä toimistolla ja pyöritteli kynää; kai siinä oli jotakin viittauksia harjoittelupaikkaan, jota alkukeväästä hain. Harjoittelupaikkaa ei herunut, sen sijaan hylkääviä vastauksia ja jäätävää hiljaisuutta. Vaihtopaikat, jotka olivat ne prioriteetti numero kaksi, sentään sain. Mutta kyllä se harjoittelu vähän - no, aika paljon - kirpaisi. Terveydellisistä syistä jouduin lopettamaan hakemisen ja opettelemaan vähän hellittämään. Ei helppoa, mutta varmaan monella tavalla ihan kannatettavaa.

Sen suurimman kuvan takaa alkoi paljastua nyt kuva suutelevasta parista. Kamalaa. Nauratti. Jos joku olisi puoli vuotta sitten ennustanut, olisin käskenyt suksia kuuseen. Voi elämä, on tämä vuosi tähän mennessä aika kivasti kohdellut.

Loppukevennykseksi ajattelin jakaa ruokavinkin. Se on niin naurettavan helppo, että reseptistä ei oikein voida puhua.

Kylmä tomaattikeitto:

n. 8 tomaattia
1 paprika
tuoretta korianteria
oliiviöljyä
mustapippuria
valkoviinietikkaa

Laita tomaatit, korianteri ja paprika blenderiin. Sekoita. Lisää oliiviöljy, mustapippuri ja valkoviinietikka. Sekoita. Lisukkeena suosittelen fetaa ja patonkia, ellei sitten halua ateriasta ihan raakaruokafiilistelyä. Nauti kesäiltana mieluiten parvekkeella, pus!

Viime päivät ovat kuluneet rattoisasti laatikoita edestakaisin raahatessa ja hikikarpaloita osalta pyyhkiessä, ja siinä sivussa isoja muutoksia sulatellessa. Eilen jätin itku kurkussa avaimen entisen kodin tiskipöydälle ja sanoin heippa vanhoille huudeille, jotka ovat olleet mun koti, eka kunnon koti, siis sen jälkeen kun muutin omilleni. En ole missään kodissa ollut yhtä onnellinen kuin Alppilassa, joten sen oven sulkeminen oli haikeampaa kuin etukäteen ymmärsin odottaa.

Mutta ei siinä, kyllä se pakastepitsan nakertaminen sängyssä viime yönä ja postilaatikolle tänään paljain jaloin kipittäminen valoivat uskoa siihen, että kyllä tästäkin hyvä tulee. Vanhoista jutuista pitää päästää irti välillä. Tehdä tilaa uudelle. Paikalleen jääminen on mahdotonta, joten parempi tunnistaa se, milloin jokin aikakausi on päättymässä ja luopua.

Ikävä tulee. Mutta samalla pistelee jo jännitys siitä, mitä saa tilalle. 

Kaikkien näiden suurten ajatusten ja pesukoneen kantamisen välillä postiluukusta ehti kolahtaa tämmöisiä http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/2014/05/malm.pdf. Elävä todiste, että välillä sitä kirjoittelee muustakin kuin ruoasta ja yleisestä fiilistelystä. Ja siitäkin tuli aika hyvä mieli.

Viime päivinä olen pyrkinyt olemaan enemmän ulkona kuin sisällä, raahannut omaisuuttani jätesäkeissä Uffin laatikoihin, myynyt Siivouspäivänä pilkkahintaan vaatteita ja muuta krääsää. Lojunut auringossa. Istunut kumpulalaisen puutalon pihalla puutarhajuhlissa kuokkimassa. Saanut hyviä uutisia, joita piti sitten juhlia. 

Mun omaisuus on tällä hetkellä sullottuna banaanilaatikoihin viinilaseja myöten, joten pidettiin astetta arkisemmat bileet. Viiniä eriparisista juomalaseista, ilman pöytäliinaa, pahvilaatikoiden keskellä. Ja koska mä tapaan juhlia ruoalla, kehittelin tilanteeseen sopivan konseptin nimeltä spelttipitsa. Kuvista tuli melko kämäisiä, mutta itse pitsassa ei ollut nillitettävää. Ja se viini! Siitä en osaa sanoa tarkempaa, kuin että se oli a) punaista b) italialaista c) no, kuvassahan se näkyykin. Ruffino Chianti? Mutta se oli paras punaviini, mikä mun keittiöön on pitkään aikaan eksynyt. 

Kokonaisuudessaan: punaviini, pitsa ja pahvilaatikot ovat aika älyttömän hyvin toimiva konsepti arkena juhlimiseen. Testatkaa ite.

Spelttipitsa

n. 2 dl vettä

5 dl spelttijauhoja

1 pss kuivahiivaa

1 tl suolaa

ripaus sokeria

n. 0,5 dl oliiviöljyä

1 pss tomaattimurskaa

1 sipuli

1 valkosipulinkynsi

tuoreita tomaatteja

kalamata-oliiveja

tuoretta basilikaa

buffala-mozzarellaa

mustapippuria

valkoviinietikkaa

rosmariinia

oliiviöljyä

Sekoita pohjan kaikista aineksista kuivat aineet sekaisin. Öljy ja vesi ovat ohjeessa summittaisia arvioita: n. 2 dl vettä riittää usein siihen, että taikinasta saa vaivattavan. Siitä ei kuitenkaan saisi tulla liian pehmeää. Öljyä voi kaataa lopuksi vielä taikinan päälle jättäessään sen kohoamaan - mitä pidemmäksi aikaa, sen parempi, mutta itse tyydyn n. 40:een minuuttiin. Kohoamisen aikana pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota pannulla. Lisää tomaattimurska, ja mausta mustapippurilla, rosmariinilla ja valkoviinietikalla. Itse lisään tässäkin yhteydessä hyvin runsaasti tomaattikastikkeeseen oliiviöjyä. Pilko tuoreet tomaatit ja buffala-mozzarella.

Kauli kohonnut taikina littanaksi pohjaksi ja levitä tomaattikastike. Lisää päälle tomaatit ja kalamata-oliivit. Laita uuniin noin vartiksi (225 astetta). Kun pitsa näyttää valmiilta, viimeistele se buffala-mozzarellan viipaleilla ja tuoreilla basilikan lehdillä.

En ole vuosiin kuunnellut Itkevää tyttöä, mutta tällä viikolla havahduin siihen, että pätkä sen laulusta soi toistuvasti päässäni.

Mulla on onnea riesaksi asti

ja putoan aina jaloilleni

Sille taisi olla syytä, tai syitä, ja tänään oon taas tallaillut ympäri kaupunkia pohtien et hitto, kävipä tuuri. 

Putkiremontti alkaa käydä sietämättömäksi, kun on ainoa henkilö rapussa ilman suojakypärää, erilaiset asbestivaroitukset ympärillä lisääntyvät ja toistuva hakkaaminen korvan juuressa alkaa joka aamu klo 7.00. Sen jälkeen kun muutin pois äidin luota, tämä on ollut kaikista asunnoistani se, joka on ollut eniten koti. Jossakin vaiheessa ajattelin, etten lähde kulumallakaan. Mutta sitten jotakin tapahtui ja loksahteli kohdilleen, ja mä yllätin itseni, ja parilla napin painalluksella se oli tehty: mä hain kämppää, Hoas veti yllärikortin vajaan viikon sisällä hakemuksen jättämisestä, ja mä olin jo muuttamassa Espooseen, kunnes Hoas veti toisen yllärikortin. Lopputuloksena mä istuskelen malttamattomana banaanilaatikoiden keskellä ja odottelen muuttoa Kumpulaan. 

Kiero huumorintaju maailmankaikkeudella, mutta ei se sitä muuta, että oon koko viikon pudistellut päätä ja ihmetellyt mikä tuuri. Mitä tyyppejä maailmassa on, miten niihin on voinut törmätä. Sitä on vain seikkaillut ja sanonut lähes kaikkeen joo, sitä on tehnyt paljon periaatteellisia päätöksiä ja rikkonut niitä lähes yhtä monta. Ja loppupeleissä löytääkin itsensä tilanteesta, joka on kaikkea muuta kuin kuvitteli, mutta liian hyvää ollakseen totta. Ja, kliseiden joukossa, pisteenä iin päälle: mua ei kaduta mikään, ei yksikään niistä virheiltä näyttäneistä ratkaisuista. Eipähän tarvitse jossitella, jos on kääntänyt jokaisen vastaan tulleen kortin matkan varrella. Nyt tuntuu hyvältä jättää hyvästejä Alppilalle ja kodille; mennä eteenpäin. Uusia seikkailuja, uusia juttuja. Tästä vaiheesta, tästä kodista ja sen jutuista, mä olen vihdoinkin valmis menemään eteenpäin.

Lopuksi nostalgiapäissäni fiilistelin mun kodin vikoja hetkiä parilla räpsyllä. Loppujen lopuksi, mulla ei luultavasti koskaan tule olemaan enää näin monta neliötä ihkaomassa käytössäni, ihan vain mulle. Ja kyllä siitä on onneksi tullut ilo irti otettua.

Syyriasta tuotu vesipiippu on viihtynyt mun luona sijaiskodissa.

Lukion kuvisluokasta pelastetut Kustaa Vaasa -taulut sekä kituvien viherkasvien takana piileskelevät Audrey ja Marilyn kyllä seuraa uuteenkin asuntoon.

Alles jetzt, nichts später ja skumppatytöt.

Drinksut uuden vuokrasopparin kunniaksi. Ikkunan takana rakennustelineet.

Ja se sinkkuelämääklisee.

Äitienpäiväjuttuja tänään tässä. Ja äitienpäiväjutut tarkoittavat aika lailla samaa kuin ne tarkoittivat kaksikymmentä vuotta sittenkin: hulppeaa aamiaiskattausta, valkovuokkoja, herkkuja. Nelivuotiaana panokseni saattoi olla toisenlainen, eikä käytännön syistä tarjotinta kanneta enää aamulla äidille vuoteeseen. Mutta kun kyykin pusikossa aamulla valkovuokkoja poimimassa, totesin joidenkin asioiden olevan varsin samoja. Kuten se, että äitienpäiväkukat pysyvät valkovuokkoina. Ruusut tarjoiltiin tänään vähän toisessa olomuodossa.

Bongaa jalat. Visioi tilanne. Like mother, like daughter.

Nokkospiirakka, croissantit ja oliivitahna.

Ruusuleivokset.

Ruusunmakuinen smoothie.

Ruusuleivokset

Taikina:

Mutakakkutaikina, ohje täältä: http://www.kinuskikissa.fi/mudcake-with-snow/

Alkuperäisestä ohjeesta korvasin kaakaojauheen kaakao-chili -maustesekoitukselle, toimi! Vähän vajaa ohjeen puolikkaasta desilitrasta, ellei halua hooseesti chilinmakuisia leivoksia.

Kuorrute:

1 pkt ricotta-tuorejuustoa

2 dl kermaa

vaniljasokeria

ruusuvettä (esim. Steenbergs)

Tee taikina ohjeen mukaan, plus kaakao-chili -osuus. Kaada paperivuokiin. Lämmitä uuni 200-asteiseksi, anna olla korkeintaan 15 minuuttia, että sisus jää pehmeäksi samalla tavalla kuin mutakakussa. 

Vatkaa kermavaahto. Sekoita ricotta kermavaahtoon, mausta vaniljasokerilla ja ruusuvedellä oman maun mukaan. 

Koristele jäähtyneet muffinssit pursotinpussin ja tyllan avulla. Lopuksi suklaahippusia päälle, itse askartelin vielä pikkuruiset paperisydämet äitienpäiväkortiksi. Ja pakko myöntää, kokeellisuudestaan huolimatta ruusut ja chilisuklaa olivat ihan överisuperhyvä yhdistelmä.

Ruusu-smoothie

3 omenaa

1 päärynä

1 pakasterasia punaherukoita

ruusuvettä

Kuori ja palottele. Laita blenderiin. Sekoita. Juo.

Nyt uhkaa lipsahtaa omahyväisyyden puolelle, sen verran tyytyväinen olin näihin. Menkää, testatkaa, pus!

Viime aikoina olen, jälleen, kärsinyt kroonistuneesta matkakuumeesta. Tänään istuin kevään viimeisellä luennolla ja näpräsin samaan aikaan puhelimesta supersaverin tarjouksia kuin viimeistä päivää.

No, toistaiseksi ei oo ollut niin veret seisauttavaa tarjousta, että mun yhtä lailla kroonistunut sniiduilutalous olisi kestänyt sitä. Niinpä listasin pari taikatemppua, joihin kaukokaipuusta kärsivä voi turvautua. Esimerkki 1: pitää kotibileet, joissa juodaan sangriaa ja hengataan kevyissä hamosissa ja kuunnellaan kesäbiisejä. Kokeiltu. Toimivin keskellä tammikuuta. Esimerkki 2: tää oli tosi hyvä. Olin jo pitkään suunnitellut, että haluan Pitkänsillan kupeeseen istuskelemaan punaviinin ja hyvän seuran kanssa. Toteuttaminen on ottanut aikaa, mutta konsepti oli just niin toimiva kuin olin kuvitellut! Vuohenjuusto, punajuurihillo, viinilasit, Barolo ja pisteenä iin päälle Audrey Hepburn -servetit, kaikki somasti koriin pakattuna. Hiukset korkealle sykerönutturalle, vaikuttavasti kopisevat korkkarit jalkaan ja kori käteen.

Ai miten liittyy kaukokaipuuseen? Pari lasia hyvää punaviiniä ja auringonlasku, vähän silmien siristelyä, ja käsillä on oikein käyttökelpoinen köyhän miehen Pariisi.